X.

Kaupunkielämä hämmästytti tällä kertaa Nehljudofia erityisesti ja uudella tavalla. Hän saapui illalla lyhtyjen ollessa jo sytytettyinä asemalta omaan asuntoonsa. Kaikissa huoneissa tuntui vielä naftaliinin haju, Agrafena Petrovna Kornejinsa kanssa olivat molemmat väsyksissä ja tyytymättöminä, jopa olivat riitaantuneetkin tavaroita korjatessaan, joiden koko merkitys vaan siinä näytti olevankin, että niitä ripusteltiin, kuivaeltiin ja pantiin talteen. Nehljudofin huone oli vapaa, vaan ei ollut järjestetty, ja arkkujen vuoksi oli pääsy sinne vaikea, niin että Nehljudofin tulo nähtävästi teki häiriötä niiden asiain menossa, jotka tässä kortteerissa jonkunlaisen kummallisen luonnonlain voimasta suoritettiin. Kaikki tämä järjettömyys, johon hän itse oli ollut osallisena, vaikutti nyt Nehljudofiin maalla vallinneen köyhyyden jälkeen tavattoman vastenmielisesti. Niin että hän päätti heti seuraavana päivänä muuttaa hotelliin ja jättää tavaroiden järjestämisen Agrafena Petrovnan haltuun, kunnes sisar saapuisi ja lopullisesti järjestäisi kaikki kotoiset asiat.

Nehljudof läksi jo aamulla talosta ja valitsi itselleen vankilan läheisyydessä ensimäisessä hotellissa kaksi hyvin vaatimatonta eikä aivan puhdasta huonetta, ja käskettyään tuoda sinne talosta ottamansa tavarat läksi asianajajan luo.

Ulkona oli kylmä. Ukkosten ja sateiden jälkeen olivat tulleet ne kylmät päivät, jotka ovat tavalliset keväällä. Oli niin kylmä ja tuuli niin vinhasti, että Nehljudofia palelti ohkaisessa palttoossa, ja hän kulki yhä nopeammin, lämmintä saadakseen.

Hänen muistissaan oli maalaiset ihmiset, vaimot, lapset, ukot, köyhyys ja nääntymys, joita hän oli nyt aivan kuin ensi kerran nähnyt; muisteli erittäinkin tuota hymyilevää vanhuslasta ohkaisine, rimpuilevine jalkoineen, ja ehdottomastikin hän vertaili näihin sitä mitä nyt näki kaupungissa. Kulkiessaan liha- ja kalapuotien sekä valmiiden vaatteiden myymäläin ohi häntä hämmästytti, aivan kun olisi ensi kertaa nähnyt, noiden lukemattomien puhtaiden ja lihavien puotilaisten kylläisyys, jommoista maalla ei milloinkaan tavannut. Nähtävästi nämät ihmiset olivat lujasti vakuutetut siitä, että heidän yrityksensä pettää niitä ostajia, jotka eivät ymmärtäneet heidän tavaraansa, oli todellista ja sangen hyödyllistä työtä. Yhtä kylläiset olivat kuskit tavattomine takapuolineen ja selkänappineen, yhtäläiset olivat ovenvartijat kultanauhaisine lakkineen, yhtäläiset piiat esiliinoilleen ja kiharoilleen—ja erittäinkin pika-ajurit ajeltuine niskoineen; ne istua retkottivat rattaillaan häpeemättömästi ja siveettömästi katsellen ohikulkevia. Kaikissa näissä ihmisissä hän ehdottomastikin tunsi nyt nuo samat maalaiset olennot, jotka olivat jätetyt ilman maata ja sen kautta karkoitetut kaupunkiin. Muutamat näistä ihmisistä olivat ymmärtäneet käyttää hyväksensä kaupunkilaisia oloja ja muuttuneet samanlaisiksi kuin herrasväki, sekä olivat asemastaan hyvillään; toiset taas olivat kaupungissa joutuneet vielä huonompiin oloihin kuin ennen maalla, ja olivat nyt vieläkin surkuteltavammat. Näin surkuteltavat näyttivät Nehljudofista olevan ne suutarit, joiden hän huomasi työskentelevän erään kellarikerroksen ikkunassa; samanlaisia olivat nuo laihat kalpeat pyykinpesijättäret, jotka tukka epäkunnossa, laihoilla ruskettuneilla käsillään silittelivät vaatteita avatuissa akkunoissa, mistä tulvi saippuahöyryä. Samanlaisia olivat myöskin kaksi maalaria esiliinoissa paljaine jalkoineen, kiireestä kantapäähän maaliin tahrattuina. Hihat käärittyinä kyynäspäätä ylemmäksi, päivettyneillä, suonikkailla, heikoilla käsillään he kantoivat maaliämpäriään ja herkeämättä kinailivat keskenänsä. Heidän kasvoissansa oli piinaantunut ja vihanen ilme. Samanlaiset kasvot olivat tomuttuneilla mustanaamaisilla kuorma-ajureilla, jotka tärisivät rattaillansa. Samanlaiset kasvot olivat vielä ryysyisillä turvottuneilla miehillä ja naisilla lapsinensa, jotka seisoivat katujen kulmissa almuja anoen. Samanlaisia kasvoja näkyi vihdoin ravintolain avatuissa ikkunoissa, joiden ohi Nehljudof sattui kulkemaan. Likaisten, pulloilla ja teeastioilla täytettyjen pöytien ääressä, joiden välitse liehui valkopukuisia kyypareja, istui meluten ja hoilotellen likaisia punanaamaisia miehiä tylsistyneine kasvoineen. Yksi istui ikkunassa ja kulmakarvat ylös nostettuina ja huulet ylöspäin venytettyinä katseli eteensä ikäänkuin olisi koettanut jotakin muistaa.

»Ja mitä varten ne ovatkin kaikki kokoontuneet tänne?»—ajatteli Nehljudof hengittäen sisäänsä paitsi kylmän tuulen tuomaa pölyä myöskin kaikkialle levinneen tuoreen maaliöljyn hajua.

Eräällä kadulla joutui hän kulkemaan rinnan kuormajonon kanssa, missä kuljetettiin jotakin rautoja, ja pauhu oli epätasaisella kadulla niin hirmuinen, että hänen teki kipeätä korviin ja päähän. Hän rupesi kulkemaan nopeammin päästäkseen kuormajonon ohitse, kuin äkkiä raudan räminän keskeltä kuuli oman nimensä. Hän pysähtyi ja näki jonkun matkaa edessään sotilashenkilön, jolla oli suippopäiset vahatut viikset ja kiiltävät hymyilevät kasvot. Istuen pika-ajurin rattailla tämä huitoi hänelle tervehdykseksi kättä, avaten hymyllään tavattoman valkoisen hammasrivin.

—Nehljudof? Sinäkö se olet?

Nehljudofin ensimäinen tunne oli tyytyväisyys.

—Aa! Shenbok,—huudahti hän iloisesti, mutta samassa ymmärsi, ettei oikeastaan ollut mitään syytä iloita.

Se oli sama Shenbok, joka oli silloin käynyt tätien luona. Nehljudof oli jo kauvan sitten kadottanut hänet näkyvistään, mutta oli kuullut että tämä oli jättänyt rykmentin ja siirtynyt ratsuväkeen, ja veloistaan huolimatta yhä pysyi joillakin varoilla rikkaiden ihmisten piireissä. Hänen tyytyväinen, iloinen katsantonsa puhui samaa.

—Sepä oivallista että sain sinut kiinni. Kaupungissa ei ole ainoatakaan sielua. Mutta oletpa veikkonen vanhentunut,—puhui hän, nousten rattailta ja korjaten olkalappujaan. Käynnistäsi vaan saatoin tuntea sinut. No syömmekö yhdessä päivällistä. Missä teillä täällä saapi kunnollista ruokaa?

—Enpä taida nyt ehtiä,—vastasi Nehljudof ja ajatteli vaan kuinka pääsisi toveristaan loukkaamatta tätä.

—Mitä varten sinä olet täällä?—kysyi Nehljudof.

—Asioita, veikkoseni. Holhous-asioita. Minähän olen holhooja. Hoidan Samanofin asioita. Tiedäthän sen pohatan. Hän on varaton, mutta maata on 54 tuhatta tesättinää,—sanoi Shenbok jonkunlaisella erityisellä ylpeydellä, aivan kun olisi itse luonut kaiken tuon maan.—Asiat olivat aivan hunningolla. Maa oli kaikki talonpoikien hallussa. Nämät eivät maksaneet mitään ja rästejä oli yli 80 tuhatta. Minä muutin yhdessä vuodessa kaikki, ja nostin tulot 70 prosentilla. Ha?—kysyi hän ylpeänä.

Nehljudof muisti nyt kuulleensa, että tämä Shenbok juuri sen vuoksi että oli tuhlannut kaiken omaisuutensa ja tehnyt suuria velkoja oli jonkun erityisen suosituksen kautta määrätty erään vanhan tuhlailevan pohatan omaisuuden hoitajaksi ja nyt nähtävästi eli tästä holhojatoimestaan.

»Millä ihmeellä pääsisin hänestä loukkaamatta häntä?»—ajatteli Nehljudof katsellen noita kiiltäviä, vereviä kasvoja ja vahattuja viiksiä ja kuunnellen hänen hyväntahtoista toverillista löpinäänsä hyvistä ruokapaikoista ja kerskaamisiaan holhooja-asiain järjestämisestä.

—No, missä siis syömme?

—Eihän minulla ole aikaa,—sanoi Nehljudof katsoen kelloonsa.

—No sitten tehdään näin. Illalla on kilpa-ajot. Tulethan sinne?

—En, en tule.

—Tule pois. Omia hevosia minulla ei enää ole. Mutta minä pidän
Grishinin hevosien päälle. Muistathan? Hänellä on erinomainen talli.
Tulet siis, ja sitten syömme illallista.

—En jouda illallisellekaan, sanoi Nehljudof hymyillen.

—No mitäs tämä nyt on? Minne nyt lähdet? Tahdotko,—pääset minun rattaissani.

—Minä olen menossa asianajajan luo. Se asuu heti tässä nurkan takana,—sanoi Nehljudof.

—Niin, sehän on totta, sinullahan on jotain asioita vankilassa? Olet tainnut tulla vankilan asianajajaksi? Niin kerrottiin Kortshagineilla, —puhui Shenbok nauraen. He ovat jo lähteneet. Miten on asia? Kerro nyt!

—Niin, niin, tottahan se on kaikki,—vastasi Nehljudof,—mitäpä tässä nyt kadulla rupeisin kertomaan.

—No niin, niin, sinähän olet aina ollut eriskummallinen. No, tuletko sinä siis kilpa-ajoihin.

—En, en voi eikä haluta. Elä sinä nyt vaan suutu.

—Vielä mitä, suuttuisin! Missä sinä nyt palvelet?—kysyi hän ja hänen kasvonsa menivät yhtäkkiä totisiksi, silmät pysähtyivät, kulmakarvat kohosivat ylös. Hän tahtoi nähtävästi muistaa jotakin. Ja Nehljudof huomasi hänessä aivan samanlaisen tylsän ilmeen, kuin tuolla ravintolan ikkunassa istujalla, jolla oli kulmakarvat kohotettuina ja huulet töröttivät ulospäin.

—Mikä hirveä kylmyys! Hä?

—Niin on!

—Onko ostokset rattaillasi,—kysyi Shenbok ajurilta.

—No hyvästi nyt sitten, olipa sangen hauska että tapasin sinut,—sanoi hän, ja puristettuaan lujasti Nehljudofin kättä hypähti ylös rattaille liikutellen kiiltävien kasvojensa edessä hyvästiksi leveätä kättänsä uusine valkoisine säämiskähansikkaineen, ja tottuneesti hymyillen harvinaisen valkoisella hammasrivillään.

»Olenko siis todellakin ollut tuommoinen?»—ajatteli Nehljudof mennessään asianajajan luo.—»Vaikka en olisikaan ollut ihan sellainen, niin ainakin tahdoin olla sellainen ja luulin sellaisena eläväni koko ikäni.»