XI.
Asianajaja otti vastaan Nehljudofin ennen vuoroa ja alkoi heti puhua Menshofien asiasta, jonka hän oli lukenut, ja oli ihmeissään syytöksen perusteettomuudesta.
—Tämä juttu on aivan kauhistuttava,—puhui hän,—on hyvin luultavaa, että tilanomistaja on itse tehnyt murhapolton palovakuutussumman vuoksi, mutta pääasia on se, että Menshofien syyllisyys ei ole lainkaan todistettu. Ei ole mitään todiste-aiheita. Sen on saanut aikaan nimismiehen erikoinen hartaus ja yleisen syyttäjän huolimattomuus. Jos juttua ei käsitettäisi piirioikeudessa, vaan täällä, niin takaisin voiton, enkä ottaisi mitään palkkiotakaan.—Ja sitten se toinen asia, Feodosja Birjukovan anomus korkeimpaan paikkaan,—se on kirjoitettu; jos lähdette Pietariin, ottakaa se mukaanne, viekää perille ja esittäkää itse pyyntönne. Muussa tapauksessa sieltä tehdään kysymys eikä asiasta tule mitään. Koettakaa päästä semmoisten henkilöiden puheille, joilla on vaikutusvaltaa valitusasiain komiteassa. Onko nyt siis kaikki…
—Ei, minulle kirjoitetaan vielä…
—Huomaanpa että olette muuttuneet tapiksi, jonka kautta kaikki vankilan valitukset vuotavat ulos,—sanoi asianajaja hymyillen.—Liian paljon olette ottaneet hartioillenne.
—Niin, mutta se on aivan hämmästyttävä asia,—sanoi Nehljudof kertoen lyhykäisyydessä jutun juonen, kuinka eräs lukutaitoinen talonpoika maalla oli alkanut lukea evankeliumia ja selitellä sitä ystävillensä. Papisto katsoi tämän rikollisuudeksi. Hän annettiin ilmi. Nimismies piti poliisitutkinnon, yleisen syyttäjän apulainen pani kokoon syytteen … ja valaoikeusto antoi tuomionsa.
—Tämähän on jotain hirmuista,—puhui Nehljudof.—Onko mahdollista että siinä olisi perää?
—Mikäs teitä siinä erityisesti kummastuttaa?
—Kaikki alusta loppuun; nimismiestä ehkä vielä voin ymmärtää, hänelle kun on käsketty, mutta yleisen syyttäjän apulainen, joka panee kokoon syytöksen—onhan hän sivistynyt ihminen…
—Siinä juuri onkin erehdys, että olemme tottuneet ajattelemaan yleisiä syyttäjiä ja muita oikeudenjäseniä jonkinlaisiksi uusiksi, vapaamielisiksi ihmisiksi. Ovat ne joskus ehkä olleetkin semmoisia, mutta nyt on asianlaita aivan toinen. Ne ovat vaan tavallisia virkamiehiä, jotka välittävät vaan palkannostopäivästä. Hän saapi palkkansa ja tarvitsee enemmän ja siihen supistuvat kaikki hänen periaatteensa. Hän on valmis syyttämään ja tuomitsemaan ketä tahansa.
—Mutta onko nyt todellakin olemassa lakeja, joiden mukaan voi lähettää ihmisen paikkakunnalta vaan senvuoksi, että hän yhdessä muiden kanssa lukee evankeliumia?
Ei ainoastaan paikkakunnalta, vaan vieläpä pakkotöihinkin, Siperiaan, jos vaan tulee todistetuksi, että lukiessaan evankeliumia hän oli uskaltanut tulkita sitä toisin kuin on käsketty ja siten siis arvostellut kirkollista tulkitsemista. Sehän muka on oikeauskoisen opin moittimista, ja laki määrää siitä pakkotyötä.
—Onko se mahdollista?
—Vakuutan teille. Tapani on aina sanoa oikeudenjäsenille,—jatkoi asianajaja,—etten voi olla tuntematta kiitollisuutta nähdessäni heitä, sillä ettemme me teidän kanssanne ja yleensä kaikki muutkin istu vankilassa, siitä on meidän kiittäminen vaan heidän hyväntahtoisuuttansa. On helposta helpointa saattaa meidät jokaisen kadottamaan oikeutemme ja lähettää meidät paikkakunnalta.
—Mutta jos asianlaita todellakin on tämmöinen ja kaikki siis riippuu yleisen syyttäjän mielivallasta, ihmisistä, joilla on oikeus joko käyttää tai olla käyttämättä lakia, niin mitä varten on olemassa koko oikeuslaitos?
Asianajaja purskahti iloiseen nauruun.—Kylläpä te teettekin kysymyksiä! Tuo se nyt on, veikkonen, vaan filosofiaa. Vaikka kyllähän siitäkin saattaa keskustella. Tulkaapa luokseni lauvantaina. Täällä tapaatte tiedemiehiä, kirjailijoita, taiteilijoita. Silloin saamme keskustella yleisistä kysymyksistä,—sanoi asianajaja pannen ivallista painoa sanoihin »yleisistä kysymyksistä.»—Oletteko tuttu vaimoni kanssa? Tervetuloa.
—Pitääpä tulla,—vastasi Nehljudof tuntien puhuvansa toista kuin ajatteli, sillä hän ajatteli, että hän kaikkeen muuhun ennen suostuisi kuin tulemaan asianajajan luo noiden oppineiden, kirjailijain ja taiteilijain seuraan. Nauru, millä asianajaja vastasi Nehljudofin huomautukseen, ettei oikeudella ole mitään merkitystä, jos sen jäsenet voivat mielin määrin käyttää tai olla käyttämättä lakia, ja se äänenpaino, jolla tämä oli puhunut »filosofiasta» ja »yleisistä kysymyksistä», osotti Nehljudofille kuinka kokonaan erilaiset olivat hänen ja asianajajan, ja arvattavasti myöskin tämän ystävien katsantotavat. Niin kaukana kuin Nehljudof olikin entisistä ystävistään, kuten esimerkiksi Shenbokista, hän tunsi olevansa vielä paljoa kauvempana asianajajasta ja hänen piiriinsä kuuluvista ihmisistä.