XIII.
Sydän kurkussa ja kauhistuksella ajatellen, missä tilassa hän nyt tapaisi Maslovan, ja kammoksuen sitä salaisuutta, joka hänestä tuntui olevan sekä Maslovassa että koko tuossa vankilan ihmis-yhteydessä, soitti Nehljudof pääoven kelloa ja kysyi esiintulleelta vartijalta Maslovasta. Tiedusteltuansa sanoi vartija Maslovan olevan lasaretissa. Nehljudof meni sinne. Hyvänluontoinen vanhus, lasaretin vartija, päästi hänet heti sisälle, ja saatuaan tietää ketä hän haki, käski menemään lasten osastoon.
Nuori, karboolihajun läpitunkema lääkäri tuli käytävään Nehljudofia vastaan ja kysyi ankarasti, mitä asiaa hänellä oli. Tämä lääkäri toimitteli vangeille kaikenlaisia helpotuksia ja sen vuoksi alituiseen joutui ikäviin rettelöihin vankilan johtokunnan jopa vanhimman lääkärinkin kanssa. Peläten ettei Nehljudof vaan vaatisi häneltä jotain laittomuuksia ja myöskin haluten osottaa, ettei hän tee poikkeuksia kehenkään nähden, teeskenteli hän itseään vihaseksi.
—Täällä ei ole mitään naisia, tämä on lasten osasto,—sanoi hän.
—Sen tiedän, vaan täällä on vankilasta siirretty sairaanhoitajatar.
—On kyllä, täällä on niitä kaksikin. Mitä asiaa teillä siis on?
—Olen läheisessä suhteessa toiseen heistä, Maslovaan,—sanoi Nehljudof:—tahtoisin nyt tavata häntä,—olen matkalla Pietariin jättääkseni hänen puolestaan valituksen kassatsioonioikeuteen. Ja olisin vielä jättänyt hänelle tämän näin. Se on vaan valokuvakortti,—sanoi Nehljudof ottaen taskustansa kirjekuoren.
—Se käy kyllä päinsä,—sanoi pehmeten lääkäri, ja kääntyen valkoesiliinaisen eukon puoleen käski tämän kutsua sairaanhoitajattaren —vanki Maslovan.
—Ettekö haluaisi istahtaa, tai menisitte ainakin vastaanottohuoneeseen?
—Kiitän teitä, sanoi Nehljudof, ja käyttäen hyväkseen tätä edullista muutosta lääkärissä kysyi miten lasaretissa oltiin tyytyväisiä Maslovaan.
—Kyllähän se työskelee jotakuinkin hyvin, ottaen lukuun olosuhteet, joista hän on tullut, sanoi lääkäri:—tuossa hän jo onkin. Eräästä ovesta tuli mainittu eukko ja hänen jäljessään Maslova. Hän oli valkoisessa esiliinassa ja juovikkaassa puvussa, päässä oli huivi, joka peitti hänen hiuksensa. Nähtyään Nehljudofin hän sävähti punaiseksi, pysähtyi ikäänkuin epätietoisena, sitten rypisti silmiänsä ja laskien ne alas tuli nopein askelin pitkin käytävän mattoa Nehljudofia kohti. Tultuaan Nehljudofin luo hän ensin tahtoi olla antamatta hänelle kättä, sitten kuitenkin antoi ja punastui vielä enemmän. Nehljudof ei ollut häntä nähnyt sen keskustelun jälkeen, jolloin tämä oli pyytänyt anteeksi kiivauttansa, ja nyt odotti Nehljudof saavansa häntä nähdä samanlaisena. Mutta hän olikin nyt aivan toinen, hänen kasvojensa ilmeessä oli nyt jotakin uutta: hillittyä, ujoutta, ja kuten Nehljudofista näytti, epäystävällisyyttä häntä kohtaan. Nehljudof sanoi hänelle saman minkä oli sanonut lääkärille, matkustavansa Pietariin, ja jätti hänelle kirjekuoren valokuvan kanssa, jonka oli tuonut Panovosta.
—Tämän löysin Panovossa, se on vanhan vanha valokuva, ehkä se huvittaisi teitä. Huolitteko.
Maslova nosti mustat silmäkulmansa, katsahti kummastuen häneen hiukan kieroilla silmillään, ikään kuin kysyen: mitä varten tämä?—ja otti vaieten kirjekuoren pistäen sen esiliinansa alle.
—Tapasin siellä teidän tätiännekin,—sanoi Nehljudof.
—Vai tapasitte,—sanoi toinen välinpitämättömästi.
—Onko teidän täällä hyvä olla?—kysyi Nehljudof.
—Meneehän tuo,—sanoi Maslova.
—Eikö ole liian vaikeata?
—Ei, ei ole. En ole vielä tottunut.
—Olen teidän puolestanne hyvin iloinen. Ainahan täällä on parempi kuin siellä.
—Kuin missä siellä?—sanoi Maslova ja hänen kasvonsa menivät punaisiksi.
—Siellä vankilassa,—kiirehti Nehljudof sanomaan.
—Miksi niin, parempi?—kysyi Maslova.
—No eivätköhän ihmiset täällä ole parempia. Ei ole semmoisia kuin siellä.
—Siellä on paljon hyviä,—sanoi Maslova.
—Menshofien puolesta olen puuhannut ja toivon että heidät vapautetaan,—sanoi Nehljudof.
—Kunpa niin kävisi, se on semmoinen mainio mummo,—sanoi Maslova, toistaen vanhan määritelmänsä tästä mummosta, ja hymähti hieman.
—Nyt lähden Pietariin. Teidän asianne tulee pian esille ja minä toivon, että tuomio kumotaan.
—Kumotaan tai ei, nyt se on yhdentekevää.
—Miksi: nyt?
—Niin vaan,—sanoi Maslova vilkaisten kysyvästi Nehljudofiin.
Nehljudof ymmärsi tämän sanan ja tuon katseen niin, että Maslova tahtoi tietää, pysyikö hän päätöksessään vai oliko sen muuttanut hänen kieltämisensä jälkeen.
En tiedä miksi se on teistä yhdentekevää,—sanoi Nehljudof.—Mutta minulle ainakin on yhdentekevä julistavatko teidät syyttömäksi vai ei. Minä olen kaikessa tapauksessa valmis tekemään minkä olen sanonut,—sanoi hän päättävästi.
Maslova nosti päänsä ja hänen mustat silmänsä pysähtyivät yhtaikaa sekä
Nehljudofiin että hänen ohitsensa ja koko kasvot kirkastuivat riemusta.
Mutta hän sanoi ihan toista kuin mitä hänen silmänsä puhuivat.
—Sitä sanotte ihan turhaan.
—Minä sanon, että tietäisitte.
—Siitä asiasta on jo kaikki sanottu eikä ole enään mitään puhumista, sanoi Maslova, vaivoin pidättäen hymyään.
Lasten osastosta kuului jotain melua ja sitten lapsenitkua.
—Taitavat kutsua minua,—sanoi Maslova, levottomasti katsellen taakseen.
—No hyvästi siis,—sanoi Nehljudof.
Maslova ei ollut huomaavinaan hänelle ojennettua kättä ja puristamatta sitä kääntyi, ja peittäen riemuansa läksi menemään nopein askelin käytävän mattoja pitkin.
»Mitähän hänessä tapahtuu? Miten hän ajattelee? Miten hän tuntee? Tahtooko hän panna minut koetukselle vai eikö hän todellakaan voi antaa anteeksi? Eikö hän voi vai eikö hän tahdo sanoa kaikkea mitä ajattelee ja tuntee? Onko hän heltynyt vai katkeroittunut?»—kyseli itseltään Nehljudof eikä voinut löytää mitään vastausta. Selvänä oli hänelle vaan se, että Maslova oli muuttunut ja että hänessä tapahtui hänen sielulleen tärkeä muutos, ja tämä muutos yhdisti Nehljudofin ei ainoastaan häneen, vaan siihenkin, jonka nimessä tämä muutos tapahtui. Ja tämäpä yhdistyminen nyt saattoikin Nehljudofin riemulliseen ja onnelliseen mielentilaan.
Palattuaan lastenosastoon, missä seisoi kahdeksan pikkuvuodetta, ryhtyi Maslova sisaren käskystä kohentamaan vuodetta ja kumartui liian kauas lakanan kanssa, niin että liukastui ja oli pudota. Paranemaan päin oleva, kurkustaan sidottu, häneen katsova poika rupesi nauramaan, ja silloin Maslova ei enää voinut pidättää, vaan istui vuoteen laidalle ja purskahti äänekkääseen ja niin makeaan nauruun, että se tarttui useampiin lapsista; mutta sisar huusi hänelle vihasesti:
—Mikäs nyt naurattaa? Luuletko olevasi siellä, mistä tulit! Mene hakemaan annoksia.
Maslova vaikeni ja ottaen astiat meni minne oli käsketty, mutta katsahdettuaan sidottuun poikaan, joka ei saanut nauraa, purskahti jälleen nauruun.
Päivän pitkään hän useampia kertoja, kun vaan jäi yksin, siirsi valokuvan kirjekuoresta ja ihaili sitä, mutta vasta illalla päivystyksen jälkeen, jäätyään yksin huoneeseensa, missä heitä makasi kaksi, otti Maslova valokuvan kokonaan ulos kirjekuoresta ja kauan-kauan, liikahtamatta päätänsä, silmillään hyväillen jokaista yksityiskohtaa, kasvoja, pukuja ja balkongin porrasasteita, ja pensaita, joita vastaan olivat Nehljudofin ja hänen kasvonsa, ja tätejä,—katseli kellastunutta korttia eikä voinut kyllikseen ihailla erittäinkin itseänsä, omia nuoria kauniita kasvojansa ja otsan ympärille kihartunutta tukkaa. Hän oli niin vajonnut katselemiseen, ettei huomannut kuinka hänen toverinsa tuli huoneeseen.
—Mitä se on? Sekö sen sinulle antoi?—sanoi lihava, hyväsydämminen hoitajatar, kumartuen valokuvan yli.
—Jokohan tuo nyt todella olisit sinä?
—Kukas muu sitten?—sanoi Maslova, hymyillen katsellen toverinsa kasvoihin.
—Entäs tuo, hänkö se on itse? Onko tuo hänen äitinsä?
—Täti. Etkö todella olisi tuntenut?—kysyi Maslova.
—En ikipäivinäni. Koko kasvot ovat ihan toiset. Eikö siitä olekin jo kymmenen vuotta!
—Ei vuotta, mutta koko elämä,—sanoi Maslova, ja yhtäkkiä koko eloisuus katosi hänen kasvoistaan. Hän kävi haluttoman näköiseksi ja silmäin välys meni ryppyyn.
—No eikö se elämä »siellä» ole sentään jotenkin helppoa?
—Vai helppoa!—toisti Maslova ummistaen silmänsä ja huojutellen päätänsä.—Vankeutta pahempi!
—Kuinka niin?
—Niin vaan, että kahdeksasta illalla neljään aamulla, ja sitä joka päivä.
—Miksi eivät he siis jätä semmoista elämää?
—Kyllä kai he jättäisivätkin, mutta eivät voi. Mitä siitä puhuukaan,—sanoi Maslova, hypähti ylös, viskasi valokuvan pöydän laatikkoon, ja pidättäen vihankyyneleitä juoksi ulos käytävään paiskaten oven jälkeensä. Katsellessaan valokuvaa hän oli tuntenut itsensä siksi, minä oli siinä kuvattuna, ja muisteli omaa silloista onneansa ja sitä, että olisi voinut olla onnellinen hänen kanssaan vielä nytkin. Kumppanin sanat muistuttivat hänelle mitä hän oli nyt ja mitä hän oli ollut siellä,—muistuttivat hänelle tuon elämän koko kauheuden, jota hän oli kyllä jo silloinkin hämärästi tuntenut, vaikkei tahtonut tehdä itselleen selväksi.
Vasta nyt hän muisti kaikki nuo hirmuiset yöt ja erittäinkin yhden laskiaisyön, kun hän oli odottanut ylioppilasta, joka oli luvannut lunastaa hänet pois. Hän muisti kuinka hän avonaisessa, viinin tahraamassa, punaisessa silkkihameessa, punainen nauha pörröisessä tukassa, väsyneenä, heikontuneena ja juopuneena, erottuaan vieraistaan noin kahden aikaan yöllä, oli istahtanut tanssien väliajalla laihan, luisen, näppynaamaisen piaanonsoittajattaren viereen ja alkanut tälle valitella elämänsä raskautta, ja kuinka tuo soittajatar sanoi myöskin tuntevansa olonsa rasittavaksi ja tahtovansa muuttaa sitä, ja kuinka heidän luoksensa oli tullut Klaara, ja kuinka he kaikki kolme yhtäkkiä päättivät jättää tämän elämän. He luulivat, että tämä yö jo oli lopussa ja tahtoivat mennä kukin huoneeseensa, kun eteisestä yhtäkkiä kuului juopuneiden vieraiden rähinä. Viuluniekka alkoi soittaa tanssia, pianonsoittajatar rupesi takomaan sormillaan iloisen venäläisen laulun säveliä kadrillin ensimäistä tuuria varten;—muisti kuinka pieni, humalainen, viinalta haiskahtava ja ikottava miekkonen valkoisessa kaulahuivissa ja hännystakissa, minkä hän toisessa tuurissa heitti päältään, sieppasi hänet, ja toinen,—lihakas partaniekka, myöskin hännystakissa, (he olivat tulleet joistakin iltahuveista)—otti Klaaran, ja kuinka he sitten kauan pyörivät, joivat, huusivat ja mässäsivät…
Ja näin vieri vuosi, vieri kaksi ja kolme. Kuinka siinä voisi olla muuttumatta! Ja hänessä äkkiä heräsi vanha viha Nehljudofiin, teki mieli haukkua ja moittia häntä. Ja hän katui että oli jättänyt hyvää tilaisuutta käyttämättä ja vielä kerran sanomatta hänelle tuntevansa hänet, eikä antautuvansa hänelle, ei sallivansa hänen henkisesti käyttää häntä hyväksensä niinkuin oli käyttänyt hyväksensä ruumiillisesti, ei sallivansa hänen tehdä hänestä oman jalomielisyytensä esinettä. Ja jotenkin sammuttaakseen tuon tuskallisen säälin tunteen omaa itseänsä kohtaan ja tietäen kaikki moitteet turhiksi hänen rupesi tekemään mieli viiniä. Eikä hän olisikaan voinut pidättää itseänsä, vaan olisi juonut, jos olisi vielä ollut vankilassa. Mutta täällä ei voinut saada viiniä muualta kuin välskäriltä, ja välskäriä hän taasen pelkäsi, tämä kun ahdisteli häntä. Mutta suhteet miehiin olivat hänelle vastenmieliset. Istuttuaan vähän aikaa käytävän penkillä palasi hän takaisin kammioonsa ja vastaamatta mitään kumppanille kauan itki kukistunutta elämäänsä.