XIX.
Se mies Pietarissa, josta riippui vangittujen kohtalon lieventäminen, oli saanut lukemattomia kunniamerkkejä, joista hän kantoi ainoastaan valkoista ristiä napinlävessä. Hän oli vanha kenraali saksalaisista parooneista, ansiokas, mutta järkensä puolesta jo hölttääntynyt, kuten hänestä sanottiin. Hän oli palvellut Kaukaasiassa, missä oli ansainnut tuon kovin halutun ristinsä sen johdosta, että hänen johdollansa venäläiset talonpojat, jotka olivat kerityt, puetut univormuihin ja varustetut kiväreillä painettien kanssa, olivat tappaneet yli tuhat vapauttaan ja perheitään puolustavaa ihmistä. Sitten hän oli palvellut Puolassa, missä hän niinikään oli venäläisiä talonpoikia pakottanut suorittamaan erinäisiä rikoksia, ja siitäkin saanut kunniamerkkejä ja prenikoita rintaansa; oli hän vielä ollut jossain muuallakin, jonka jälkeen, jo heikontuneena vanhuksena, oli saanut tämän nykyisen paikan hyvine asuntoineen, palkkoineen ja kunnioineen. Hän täytti ankarasti kaikki yläilmoista tulevat määräykset ja piti tätä täyttämistänsä erityisessä arvossa; pannen näihin ylhäältä tuleviin käskyihin erityisen merkityksen, hän oli sitä mieltä, että kaikkea saattoi maailmassa muuttaa, vaan ei näitä yläilmaisia määräyksiä. Hänen velvollisuutensa oli siinä, että hänen oli säilyttäminen kopeissa, yksinäis-selleissä valtiollisia rikoksentekijöitä molemmasta sukupuolesta, ja säilyttäminen näitä ihmisiä niin, että puolet heistä 10 vuoden kuluessa hukkui, osaksi kadottaen järkensä, osaksi kuollen keuhkotautiin, osaksi tehden itsemurhia: mikä nälällä, mikä lasisirpaleilla leikellen suolensa, mikä hirttäytyen, mikä polttaen itsensä.
Vanhalle kenraalille oli kaikki tämä tunnettu, se tapahtui kaikki hänen nähtensä, mutta tämänlaatuiset tapaukset eivät liikuttaneet hänen omaatuntoansa niinkuin hänen omaatuntoansa eivät liikuttaneet tapaturmaiset kuolemat ukkosesta, vedenpaisumuksesta j.n.e.
Nämät asiat seurasivat korkeimmasta paikasta, keisarillisen majesteetin korkeassa nimessä tulevien määräysten täyttämisestä. Mutta nämä määräykset olivat välttämättä täytettävät, ja sentähden oli aivan hyödytöntä ajatella niiden seurauksia. Vanha kenraali ei olisi sallinut ajatustakaan sinnepäin, ja piti isänmaallisena sotilasvelvollisuutenaan olla ajattelematta semmoisia asioita, ettei olisi suinkaan tullut hölläksi näiden hänen mielestään sangen tärkeiden velvollisuuksiensa täyttämisessä. Kerran viikossa vanha kenraali kävi kaikissa kopeissa ja kyseli niihin suljetetuilta oliko heillä mitään pyytämistä. Hän kuunteli heitä rauhallisena, salaperäisen äänettömänä, eikä milloinkaan täyttänyt mitään, koska kaikki pyynnöt olivat vastoin asetuksia.
Nehljudofin ajaessa vanhan kenraalin asunnon eteen, kuului tornista tavanmukainen hymni, soitettuna hienoäänisillä tornikelloilla, jonka jälkeen kellot löivät kaksi. Kuullessaan tätä hymniä Nehljudof ehdottomastikin muisti mitä oli lukenut dekabristien muistiinpanoissa siitä, minkä vaikutuksen tuo joka tunti uudistuva imelä soitto tekee elinkautisten vankien sieluihin[6].
Vanha kenraali istui paraikaa, Nehljudofin ajaessa hänen kortteerinsa eteen, pimeässä vierashuoneessa pienen pöytäsen ääressä ja pyöritteli yhdessä nuoren miehen, taiteilijan kanssa, joka oli erään hänen alaisensa virkamiehen veli, teelautaista paperiarkin päällä. Taiteilijan hienot, kosteat, heikot sormet olivat vanhan kenraalin karkeitten, ryppyisten ja nivelistään luutuneiden sormien lomassa, ja nämä näin yhtyneet kädet liikahtelivat teelautasen mukana paperiarkin päällä, jolle oli kirjoitettu kehään kaikki aakkosen kirjaimet. Lautasen oli vastaaminen kenraalin asettamaan kysymykseen, kuinka sielut kuoleman jälkeen tulevat tuntemaan toisiansa.
Sillä hetkellä kuin kamaripalvelijan virkaa toimittava renki toi Nehljudofin käyntikortin, puhui paraillaan Jeanne d'Arcin sielu. Jeanne d'Arcin sielu oli kirjaimien avulla jo sanotut sanat: »tulevat tuntemaan toisensa», ja tämä oli kirjoitettu muistiin. Rengin tullessa oli lautanen käväissyt v-kirjaimessa, sitten a-kirjaimessa ja pysähtynyt l-kirjaimen kohdalla, josta se teki nytkytteleviä liikkeitä sinne tänne. Nytkyttäminen syntyi siitä, että kenraalin mielestä olisi seuraava kirjain pitänyt olla h, sillä Jeanne d'Arcin piti hänen mielestään sanoa: tulevat tuntemaan toisensa tämän maailman valheesta vapautumisensa jälkeen, tai jotain semmoista, ja seuraavan kirjaimen olisi siis pitänyt olla h; mutta taiteilija luuli seuraavaa kirjainta o:ksi, eli sielun tahtovan sanoa, että ne tulevat tuntemaan toisensa valosta, joka on lähtevä sielujen eteerillisestä ruumiista. Kenraali, rypistäen synkästi tuuheat harmaat kulmakarvansa tuijotti käsiin, ja kuvaillen, että lautanen liikkuu itsestään, veti sitä h:ta kohden. Nuori veretön taiteilija puolestaan, harva tukka korvain taakse kammattuna, katseli elottomilla sinisillä silmillään vierashuoneen pimeään nurkkaan, ja hermollisesti liikutellen huuliansa veti o:ta kohden. Kenraali tuli tyytymättömäksi, kun häntä vaadittiin tästä toimestansa, ja hetken vaiti oltuaan otti kortin, pani rillit nenälleen ja ähkien kivusta vyötäryksissä nousi koko pituuteensa, hieroskellen kangistuneita sormiansa.
—Käske työhuoneeseen.
—Sallittehan, herra kenraali, että lopetan yksin,—sanoi taiteilija nousten seisaalleen,—minä tunnen hengen läsnäoloa.
—Hyvä on, lopettakaa vaan,—sanoi kenraali päättävästi ja ankarasti ja läksi pitkine askelineen, jalat sisäänpäin, varmalla ja tasaisella käynnillään työhuoneeseen.
—Hauska nähdä,—lausui hän Nehljudofille epäystävällisellä äänellä nuo ystävälliset sanat, ja osoitti hänelle nojatuolin kirjoituspöydän ääressä.—Oletteko jo kauan sitte tulleet Pietariin?
Nehljudof vastasi tulleensa äskettäin.
—Kuinka jaksaa ruhtinatar, äitinne?
—Äiti on jo vainaja.
—Anteeksi, otan osaa suruunne. Poikani sanoi tavanneensa teitä.
Kenraalin poika oli alkamassa yhtä loistavaa uraa kuin isänsäkin, ja käytyään sota-akatemian läpi palveli vakooja-osastolla, kovasti ylpeillen niistä toimista, jotka siellä olivat uskotut hänelle. Hänen toimenansa oli spioonien johtaminen.
—Olenhan palvellut yhdessä isänne kanssa, olimme ystävyksiä, toveruksia. Entäs te, oletteko palveluksessa?
—En, en ole.
Kenraali pudisti paheksuvasti päätänsä.
—Minulla olisi teille pyyntö, herra kenraali,—sanoi Nehljudof.
—Sa-sa-sangen hupaista. Millä voin olla avuksenne?
—Jos pyyntöni on sopimaton, niin suonette minulle anteeksi. Mutta minun täytyy saattaa se perille.
—Mitä niin?
—Teillä säilytetään erästä Gurkevitshiä, niin tämän äiti nyt pyytäisi tavata häntä, tai ainakin, että pojalle annettaisiin kirjoja.
Kenraalissa ei voinut huomata tyytyväisyyttä eikä tyytymättömyyttä tehtyyn pyyntöön. Kallistaen päänsä syrjään hän pani silmänsä ryppyyn ikäänkuin ajatellakseen. Oikeastaan hän ei ajatellut niin mitään eikä pitänyt edes mitään väliä Nehljudofin kysymyksestä, hyvin tietäen vastaavansa asetusten hengessä. Hän yksinkertaisesti vaan lepuutti järkeänsä ja oli mitään ajattelematta.
—Tämä asia, nähkääs, ei riipu minusta,—sanoi hän hiukan levättyään.—Tapaamisoikeuksista on olemassa keisarillinen asetus, ja mitä siinä sallitaan, se on sallittua. Mitä taas kirjoihin tulee, niin meillä on kyllä kirjasto, ja heille annetaan ne, joita on lupa antaa.
—Mutta hän tarvitsisi tieteellisiä kirjoja, hänen täytyy harjoittaa opintoja.
—Älkää uskoko semmoista.—Kenraali oli taas hetken ääneti.—Sitä hän ei pyydä opintoja varten, vaan se on muuten vaan levottomuutta.
—Mutta pitäähän heidän saada vaikeassa asemassaan aikansa kulumaan,—sanoi Nehljudof.
—Aina heillä on valittamista,—sanoi kenraali.—Kyllähän me heidät tunnemme.
Hän puhui heistä aivan kuin jostain erityisestä, huonosta ihmisrodusta.
—He nauttivat täällä mukavuuksia, jommoisia aniharvoin tavataan vankiloissa,—jatkoi kenraali.
Ja aivan kuin puolustaakseen itseänsä hän alkoi tarkkaan kertoa kaikista mukavuuksista, joista vangitut olivat osalliset, aivankuin tuon laitoksen päätarkoitus olisi ollutkin vaan toimittaa vangituille mieluista olopaikkaa.
—Ennen muinoin taisi todellakin olla vähän ankaranpuoleista, mutta nyt heistä pidetään täällä mainiota huolta. He saavat kolme ruokalajia, joista yksi on aina liharuoka: kalopsia taikka kotlettia. Sunnuntaisin he saavat vielä neljännenkin—makean jälkiruuan. Niin että kunpa jokainen venäläinen vaan saisi niinkin hyvää ruokaa.
Kenraalilla kuten kaikilla vanhoilla ihmisillä oli se ominaisuus, että kun hän kerran pääsi vanhaan latuunsa, niin hänen piti sanoa kaikki puhtaaksi mitä hän oli moneen kertaan toistanut todistaakseen heidän vaativaisuuttaan ja kiittämättömyyttään.
—Kirjoja he saavat sekä hengellisiä että aikakauskirjain vanhoja vuosikertoja. Meillä on kirjasto. Mutta he lukevat aniharvoin. Aluksi se kyllä näyttää heitä huvittavan, mutta sitten uudet kirjat jäävät puoleksi aukileikkaamatta, ja vanhoissa sivut kääntämättä; koetimmehan kerran,—sanoi parooni kaukaisella yrityksellä hymyillä,—tahallamme panimme sivujen väliin paperirahan. Niin se jäikin paikoilleen ottamatta. Niin ikään ei ole kirjoittaminen heiltä kielletty,—jatkoi kenraali.—Saavat taulun ja krihvelin, niin että voivat huviksensa kirjoitella. Voivat pyhkiä pois ja jälleen kirjoittaa. Eivätkä sittenkään kirjoita. Ei, kyllä he hyvin pian muuttuvat aivan rauhallisiksi. Ainoastaan alussa he ovat levottomia, mutta sittemmin jo lihovatkin ja tulevat sangen hiljaisiksi,—puhui kenraali, aavistamatta sitä hirmua, mitä hänen sanansa merkitsivät.
Nehljudof kuunteli hänen käheätä vanhaa ääntänsä, katseli noita kangistuneita jäseniä, sammuneita silmiä harmaantuneiden kulmakarvain alla, noita vanhoja, ajeltuja, kuihtuneita poskia, joita sotilaskaulus tuki, tuota valkoista ristiä, joka oli tälle ihmiselle ylpeyden aiheena erittäinkin siitä syystä että hän oli sen saanut erikoisen julmista ja monilukuisista tapoista,—ja hän ymmärsi että sanoa vastaan, selittää tälle ihmiselle hänen sanojensa merkitystä olisi ollut aivan turhaa. Mutta hän pakoitti kuitenkin itsensä vielä kysymään tuosta toisestakin asiasta, vangitusta Shustovasta, josta äsken oli saanut tietää, että oli annettu käsky hänen vapauttamisestaan.
—Shustova? Shustova… En muista kaikkia nimeltä. Niitähän on niin paljon,—sanoi hän nähtävästi moittien heitä siitä, että he näin ylen määrin olivat täyttäneet vankilan. Hän soitti ja käski kutsua kirjanpitäjän. Tätä haettaessa kehoitteli hän Nehljudofia jatkamaan palvelusta, sanoen että rehellisiä, hyviä miehiä, joiden joukkoon hän tietysti luki myöskin itsensä, oli erityisesti tarpeen keisarille … ja isänmaalle,—lisäsi hän nähtävästi vaan koristaakseen lausettansa.
—Minäkin olen vanha, mutta palvelenpa kuitenkin mikäli voimia riittää.
Kirjanpitäjä—kuiva, laiha mies levottomilla, viisailla silmillä,—tuli ja ilmoitti, että Shustovaa säilytetään jonkinlaisessa merkillisessä linnoituspaikassa ja että mitään papereita hänestä ei oltu saatu.
—Kun saamme, niin samana päivänä lähetämme. Emme heitä huviksemme pidä, emmekä välitä heidän vierailustansa,—sanoi kenraali jälleen yrittäen leikillisesti hymyillä, mutta saaden vanhat kasvonsa vaan pieneen irvistykseen.
Nehljudof nousi koettaen olla ilmaisematta inhon ja säälin sekaista tunnetta, jota hän tunsi tätä hirmuista vanhusta kohtaan. Mutta vanhus arveli puolestaan, ettei hänen pitäisi sentään olla liian sydämmetön toverinsa kevytmielistä ja nähtävästi eksynyttä poikaa kohtaan ja jättää antamatta tälle ohjetta.
—Jääkää hyvästi, rakkaani, älkää panko pahaksenne, vaan minä puhun rakkaudesta teihin. Älkää seurustelko ihmisten kanssa, joita säilytetään meillä. Viattomia ei heidän joukossaan tapaa. Ne ovat kaikki mitä huonoimpia ihmisiä. Kyllä me heidät tunnemme,—sanoi hän äänellä, joka ei antanut mahdollisuutta mihinkään epäilykseen. Ja hän itse puolestaan oli sitä epäilemättä ei siksi, että asia olisi näin ollut, vaan siksi, että jos asia olisi ollut toisin, hän ei olisikaan voinut pitää itseään kunniakkaana sankarina, joka ansiokkaasti lähestyi hyvän elämänsä loppua, vaan konnana, joka oli myynyt ja vielä vanhoina päivinään yhä möi omaatuntoansa.
—Parasta kaikista kun jatkaisitte palvelusta,—jatkoi hän.—Keisari tarvitsee rehellisiä ihmisiä … ja isänmaa, lisäsi hän. Jos nyt minä ja kaikki muut olisimme teidän tavallanne palvelematta, kuka sitten palvelisi? Kyllä me olemme valmiit epäkohtia moittimaan, mutta itse emme tahdo olla hallitukselle avuksi.
Nehljudof huokasi raskaasti, kumarsi syvään, puristi hänelle alentuvasti ojennettua kättä ja läksi huoneesta.
Kenraali pudisteli paheksivasti päätänsä ja hieroen vyötäryksiänsä meni jälleen vierashuoneeseen, missä odotteleva taiteilija oli jo kirjoittanut muistiin Jeanne d'Arcin sielulta saadun vastauksen. Kenraali pani rillit nenällensä ja luki: »Tulevat tuntemaan toisensa valosta, joka lähtee eteerisistä ruumiista».
—Aa,—sanoi kenraali hyväksyvästi ummistaen silmänsä.—Mutta kuinka tullaan tuntemaan, jos valo on kaikilla oleva yksi?—kysyi hän ja jälleen sovittaen sormensa taiteilijan sormien lomaan istui pöydän ääreen.
Nehljudofin ajuri ajoi portista.
—Ikävä on täällä, herra,—sanoi hän kääntyen Nehljudofin puoleen,—minä jo aijoin lähteä odottamatta.
—Ikävä on,—myöntyi Nehljudof, huokaisten täydellä rinnalla ja rauhoittuvana katsahtaen autereisiin pilviin taivaalla ja kiiltäviin Nevan vireihin, jotka läikkyivät sen venheiden ja höyrylaivojen ympärillä.