XVIII.
Juuri oli Nehljudof seuraavana päivänä saanut vaatteet yllensä ja aikoi laskeutua alakertaan, kun lakeija toi hänelle moskovalaisen asianajajan käyntikortin. Asianajaja oli tullut omissa asioissaan ja myöskin ollakseen läsnä Maslovan anomusta esiteltäessä senaatissa, jos se nimittäin pian tulisi esille. Nehljudofin lähettämä sähkösanoma oli palautunut takaisin Pietariin. Saatuaan Nehljudof ilta tietää milloin Maslovan asia tulisi esille ja mitkä olivat senaattorit, hän hymähti.
—Ihan kuin tahallaan ovat kaikki ehta senaattorin-tyyppejä,—sanoi hän:—Wolf on pietarilainen virkamies; Skovorodnikof on tieteellinen lakimies, ja Be käytännöllinen lakimies, ja sen tähden kaikkein elävin,—sanoi asianajaja.—Häneen voi kaikista enimmin luottaa. Entäs valitusasiain komiteassa?
—Olen juuri matkalla Vorobjofin luo, eilen en päässyt tapaamaan,—sanoi
Nehljudof.
—Se on mainiota, lähtekäämme yhdessä. Minä saatan teidät omalla ajurillani.
Juuri ennen heidän lähtöänsä, jo eteisessä, tuli Nehljudofia vastaan lakeija kantaen kirjettä Mariettelta:
»Pour vous faire plaisir, j'ai agi tout à fait contre mes principes, et j'ai intercédé auprés de mon mari pour votre protegée. Il se trouve que cette personne peut être ralachée immédiatement. Mon mari a eçrit au commandant. Venez donc ilman itsekkäisiä tarkoituksia. Je vous attends.[5] M».
—Sepä kaunista,—sanoi Nehljudof asianajajalle.—Nainen, jota he pitävät seitsemän kuukautta yksinäiskopissa, näyttäytyy kokonaan syyttömäksi, ja hänen vapauttamisekseen ei ole tarvinnut kuin sanoa yksi ainoa sana.
—Ainahan se on niin. No olettehan kaikessa tapauksessa saavuttanut tarkoituksenne.
—Niin, mutta tämä menestys katkeroittaa minua. Mitä siellä siis voikaan tapahtua? Mitä varten he ovat pitäneet häntä vangittuna?
—Semmoisiin asioihin on paras olla syventymättä. Niinpä minä siis saatan teitä,—sanoi asianajaja, kun he olivat tulleet ulos ja asianajajan tilaamat mainiot vaunut ajoivat eteen.
—Teidänhän piti parooni Vorobjofin luo? Asianajaja sanoi kuskille minne oli ajettava ja nöyrät hevoset toivat Nehljudofin pian sen talon eteen missä parooni asui. Parooni oli kotona. Ensimäisessä huoneessa oli paitsi kahta naista, nuori virkamies sijaisen univormussa, hänellä oli erinomaisen pitkä kaula, suuri aataminomena ja nokkela käyntitapa.
—Nimenne?—kysyi nuori virkamies, tullen tavattoman keveästi ja sulavasti naisten luota Nehljudofin luo.
Nehljudof sanoi nimensä.
—Parooni on puhunut teistä. Paikalla!
Ajutantti meni sisälle suljetusta ovesta ja saattoi sieltä itkettyneen naisen surupuvussa. Nainen laski luisilla sormillaan sekaantunutta suruharsoaan peittääkseen itkuansa.
—Olkaa niin hyvä,—kääntyi nuori virkamies Nehljudofin puoleen, kevyesti lähestyen työhuoneen ovea, avaten sen ja pysähtyen sen ääreen.
Tultuaan työhuoneeseen Nehljudof näki edessään keskikokoisen tanakan lyhyttukkaisen miehen pitkässä verkatakissa, joka istui nojatuolissa suuren kirjoituspöydän ääressä ja katseli iloisesti eteensä. Valkoisien viiksien ja parran keskellä punaisuutensa tähden sangen huomattavat hyväntahtoiset kasvot sulivat hänellä leppeään hymyyn Nehljudofin nähtyänsä.
—Hyvin hauska nähdä teitä, olimme äitinne kanssa vanhoja tuttuja ja ystäviä. Olen nähnyt teitä pikku poikana ja sitten upseerina. No, istukaahan nyt ja sanokaa millä voin teitä palvella. Niin, niin,—puhui hän pudistellen lyhyttukkaista harmaata päätänsä Nehljudofin kertoessa Feodosjan historiata.—Puhukaa, puhukaa, kyllä minä ymmärrän kaikki, niin, niin, se on todellakin liikuttavaa. Tottahan olette jättänyt anomuksen?
—Olen sen valmistanut,—sanoi Nehljudof, ottaen sen esille taskustansa:—Mutta olisin toivonut, että tähän asiaan pantaisiin erityistä huomiota.
—Olette tehneet erinomaisesti. Esitän asian välttämättä itse,—sanoi parooni, aivan luonnottomasti ilmaisten iloisissa kasvoissaan osanottavaisuutta.—Sangen liikuttavaa. Nähtävästi oli tyttö täydellinen lapsi, mies käyttäytyi raa'asti häntä kohtaan, se oli hänelle vastenmielistä, mutta sitten ajan tultua he rakastuivat toisiinsa… Kyllä, minä esittelen.
—Kreivi Ivan Mihailovitsh sanoi tahtovansa pyytää…
Tuskin oli Nehljudof maininnut nämä sanat kuin paroonin kasvojen ilme muuttui.
—Ehkä on sentään parasta että jätätte anomuksenne kansliaan, ja minä teen minkä voin,—sanoi hän Nehljudofille.
Samassa tuli huoneeseen nuori virkamies; hän näytti keikailevan käyntitavallaan.
—Tämä nainen pyytää saada sanoa vielä pari sanaa.
—Käskekää sitten. Ah, mon cher, kuinka paljon kyyneleitä täällä saa nähdä, ja kunpa pystyisi ne kaikki kuivaamaan. Mutta pitää koettaa parastansa.
Nainen tuli sisälle.
—Unohdin pyytää teiltä sitä, ettei hänen sallittaisi antaa pois tytärtä, sillä hän on kaikkeen…
—Johan sanoin toimittavani.
—Jumalan tähden, parooni, te pelastatte äidin.
Nainen tarttui hänen käteensä ja alkoi suudella sitä.
—Kaikki tyyni toimitan.
Naisen lähdettyä alkoi Nehljudofkin tehdä lähtöä.
—Teemme mikä on mahdollista. Kirjoitamme oikeusministeristöön, saamme sieltä vastauksen, ja teemme sitten tehtävämme.
Nehljudof meni täältä kansliaan. Niinkuin senaatissa oli nytkin vastassa mainiossa huoneustossa mainioita virkamiehiä, puhtaita, kohteliaita, hienon hienoja puvusta aina puhetapaan asti, tarkkoja ja ankaroita.
»Kuinka paljon, kuinka hirmuisen paljon heitä on, ja kuinka kylläisiä he ovat, kuinka puhtaat ovat heidän kauluksensa, kätensä, kuinka hyvin kiilloitetut ovat kaikilla saappaat, ja kuka sen kaiken saa tehdä? ja kuinka hyvä on heidän kaikkien olla verrattuina talonpoikaisiin, puhumattakaan vankilan asukkaista»,—ajatteli ehdottomasti taas Nehljudof.