XVII.
Kreivitär Jekaterina Ivanovnan luona syötiin päivällistä klo 1/2 8, ja päivällinen tarjottiin uudella tavalla, jota Nehljudof ei ollut vielä ennen nähnyt. Ruuat asetettiin pöydälle, ja lakeijat läksivät heti tiehensä, niin että päivällisvieraiden oli omin käsin ottaminen eteensä. Herrat eivät sallineet naisten vaivata itseään liiallisilla liikkeillä ja vahvempana sukupuolena ottivat hartioillensa koko painon ruokain sälyttämisessä naisille ja itselleen. Heti kun yksi ruokalaji oli syöty, painoi kreivitär sähkönappulaa pöydässä, ja lakeijat ilmestyivät kuulumattomasti sisälle, korjasivat ja vaihtoivat nopeasti lautaset ja muut ruokakalut sekä toivat seuraavan ruokalajin. Päivällinen oli sangen hieno, samoin kuin kaikki viinitkin. Suuressa valoisassa kyökissä työskenteli ranskalainen kyökkipäällikkö kahden valkoisen apulaisen kanssa. Päivällisillä oli kuusi henkeä: kreivi ja kreivitär, heidän poikansa, synkkä kaartilaisupseeri, joka piti kyynäspäitä pöydällä, Nehljudof, ranskalainen guvernantti ja maalta tullut kreivin pääisännöitsijä.
Keskustelu koski täälläkin kaksintaistelua. Puhe oli siitä, miten keisari suhtautui tähän asiaan. Tiedettiin, että keisari oli sangen suruissaan äidin puolesta, ja niinpä kaikki olivat suruissaan äidin puolesta. Mutta koska myöskin tiedettiin, että keisari, vaikka otti osaa suruun, ei kuitenkaan tahtonut olla ankara tappajaa kohtaan, joka oli puolustanut univormun kunniaa, niin kaikki muutkin olivat suopeat tappajalle, joka oli puolustanut univormun kunniaa. Ainoastaan kreivitär Jekaterina Ivanovna kevyt- ja vapaamielisyydessään antoi tappajasta tuomitsevan lausunnon.
—Rupeavat vaan juomaan ja tappamaan kelpo nuorukaisia,—en mistään hinnasta antaisi anteeksi,—sanoi hän.
—Tuota minä en ymmärrä, sanoi kreivi.
—Tiedän ettet sinä milloinkaan ymmärrä mitä minä puhun,—sanoi kreivitär kääntyen Nehljudofin puoleen.—Kaikki ymmärtävät, paitsi oma mies. Sanon, että minun on sääli äitiä, enkä tahdo, että tappaja jäisi hyvilleen tekonsa jälkeen.
Silloin tähän asti mykkänä istunut poika otti puolustaakseen tappajaa ja hyökkäsi äitinsä kimppuun, todistellen tälle jotenkin raa'alla tavalla, ettei upseeri olisi voinut muuten menetellä, että muuten upseerien oikeus olisi ajanut hänet pois rykmentistä. Nehljudof kuunteli ottamatta osaa keskusteluun, ja entisenä upseerina hän kyllä ymmärsi, vaikkei hyväksynytkään nuoren Tsharskin perusteluja, mutta samalla hän ehdottomastikin asetti rinnakkain tuon upseerin, joka oli toisen tappanut, sen vangin, kauniin nuorukaisen kanssa, jonka oli nähnyt vankilassa ja joka oli tuomittu pakkotöihin tappelusta ja miestaposta. Tämä, talonpoika, oli tappanut kiihoittuneessa mielentilassa ja oli nyt erotettuna vaimostaan, perheestään, omaisistaan, pantu rautoihin ja pää ajeltuna teki matkaa Siperiaan, edellinen taas istui hyvässä huoneessa päävahdissa, aterioitsi oivallisesti, joi mainiota viiniä, luki kirjoja ja jonkun päivän kuluttua varmaan tulisi pääsemään vapaaksi ja jatkamaan entistä elämäänsä, ainoastaan entistään huomatumpana.
Nehljudof sanoi ajatuksensa. Kreivitär Jekaterina Ivanovna aluksi yhtyi sisarensa pojan mielipiteeseen, mutta sitten rupesi äänettömäksi.
Niinkuin kaikki muut niin Nehljudofkin tunsi, että hän tuolla kertomuksella oli tehnyt jotakin suoraan sopimatonta.
Illalla, kohta päivällisien jälkeen alkoi suureen saliin kokoontua väkeä kuuntelemaan vastasaapuneen Kiesewetterin saarnaa. Saliin oli aivan kuin luentoa varten asetettu tuoliriviä korkeine kaiverrettuine selustimineen, ja pöydän eteen nojatuoli sekä pikkupöydälle vesikarahvi saarnaajata varten.
Ulkoportaitten edessä odotteli vaunuja. Salissa istuivat komeapukuiset naiset silkissä, sametissa, pitseissä, irtotukkineen ja kiristettyine ja täytettyine vyötäryksineen. Naisten joukossa istui miespuolisia sekä sotilas- että siviilihenkilöitä ja viisi henkeä alemmasta kansasta: kaksi talonmiestä, puotilainen, lakeija ja kuski.
Kiesewetter, lujarakenteinen harmahtava mies, puhui englanninkielellä, ja nuori laiha neitonen, rillit nenällä, käänsi hyvin ja nopeasti venäjäksi.
Saarnaaja puhui siitä että meidän syntimme ovat niin suuret, rangaistus niistä niin ankara ja välttämätön, että eläminen tämän rangaistus-uhan tiedossa on mahdoton.
—Ajatelkaamme, rakkaat veljet ja sisaret, ajatelkaamme itseämme ja omaa elämäämme, ajatelkaamme mitä teemme, miten elämme, miten suututamme armorikasta Jumalaa, mihin kärsimyksiin saatamme Kristuksen, ja me ymmärrämme, että ei voi olla kysymystä anteeksiannosta, ettei ole mitään ulospääsyä, ei mitään pelastusta, että meitä kaikkia uhkaa kadotus. Hirmuinen kadotus, ikuiset kärsimykset odottavat meitä, puhui hän vapisevalla, itkevällä äänellä.—Veljet, kuinka on meidän pelastuminen tästä hirveästä tulipalosta, jonka liekit jo leimuavat talon ympärillä ja kaikki ovet ovat suljetut!
Hän oli hetken ääneti, ja oikeat kyyneleet vuotivat hänen poskiansa myöten. Jo kahdeksan vuoden kuluessa, joka kerta kun hän oli päässyt tähän kohti omasta mielestään hyvässä puheessaan, hän tunsi kutkutusta kurkussansa, nipistystä nenässään ja silmistä alkoi vuotaa kyyneleitä.
Ja nämä kyyneleet liikuttivat häntä vielä enemmän. Huoneessa alkoi kuulua nyyhkytyksiä. Kreivitär Jekaterina Ivanovna istui pienen mosaiikkipöydän ääressä, nojaten päätään molempiin käsiinsä, ja hänen paksut olkapäänsä vavahtelivat. Kuski tuijotteli kummastellen ja pelokkaasti saksalaiseen, aivan kuin olisi ajanut tämän päälle tämän kumminkaan väistymättä. Enimmät istuivat samallaisessa asennossa kuin kreivitär Jekaterina Ivanovna. Wolfin tytär, joka oli isänsä näköinen, oli muodikkaassa puvussa polvillaan, kasvot käsiin peitettyinä.
Yhtäkkiä puhuja avasi kasvonsa ja ilmaisi niissä sangen luonnolliselta näyttävän hymyn, jommoisella näyttelijät ilmaisevat iloa, ja makealla, vienolla äänellä alkoi puhua:
—Mutta pelastus on olemassa. Siinä se on edessämme, helppona, iloisena. Tämä pelastus on se veri, jonka Jumalan ainoa poika meidän tähtemme on vuodattanut mennessään meidän tähtemme ristin-kärsimyksiin. Hänen kärsimyksensä, hänen verensä pelastaa meidät. Veljet ja sisaret,—alkoi hän taas kyyneleisellä äänellä,—kiittäkäämme Jumalaa, joka on antanut ainoan poikansa ihmiskunnan lunastukseksi. Hänen pyhä verensä…
Nehljudofin tuli niin tuskallisen paha olla, että hän, kaikessa hiljaisuudessa, nousi ja rypistäen kasvojansa ja pidätellen häpeän ilmaisua pujahti varpaillaan pois ja meni omaan huoneeseensa.