XVI.
Muistellen sitä hymyä, jonka he olivat vaihtaneet Marietten kanssa, pudisti Nehljudof itselleen päätään.
»Tuskin ehtii katsahtaa ympärilleen, kuin jo on jälleen kietoutunut tuohon elämään», ajatteli hän, taas kokien sitä kaksinaisuutta ja epäilystä, jota hänessä herätti välttämättömyys hakea niiden ihmisten suosiota, joita hän ei kunnioittanut. Päätettyään minne oli ensin ja minne sitten lähteminen, ettei tulisi tehneeksi turhia matkoja, meni Nehljudof ensiksikin senaattiin; hän saatettiin kansliaan, minkä erinomaisessa huoneustossa hän näki suunnattoman joukon erinomaisen kohteliaita ja puhtaita virkamiehiä.
Maslovan anomus oli saapunut perille ja oli jätetty tarkastamista ja lausunnon antamista varten sille samalle senaattori Wolfille, jolle hänellä oli kirje sedältä, sanottiin Nehljudofille.
—Senaatin istunto tulee tapahtumaan tällä viikolla,—mutta Maslovan asia tuskin ehtii tulla käsiteltäväksi tässä istunnossa. Jos erityisesti pyytäisi, niin saattoi toivoa, että se tulisi esille tälläkin viikolla, keskiviikkona,—sanoi joku.
Istuessaan senaatin kansliassa odottamassa tietoja sai Nehljudof jälleen kuulla keskusteltavan kaksintaistelusta ja tarkasti kerrottavan millä tavalla nuori Kamenskij oli tapettu. Täällä hän ensi kerran kuuli tämän, koko Pietarin suussa olevan jutun erikoiskohdat. Asianlaita oli se, että upseerit olivat eräässä puodissa syöneet ostronia ja tavallisuuden mukaan juoneet paljon.
Joku oli moittinut sitä rykmenttiä, missä Kamenskij palveli; Kamenskij sanoi häntä valehtelijaksi. Toinen antoi Kamenskille korvapuustin. Seuraavana päivänä he taistelivat, ja kuula sattui Kamenskin vatsaan, sillä seurauksella, että hän kahden tunnin kuluttua kuoli. Tappaja ja sekundantit ovat vangitut, mutta kerrotaan, että vaikka he nyt istuvatkin päävahdissa, päästetään he vapaiksi kahden viikon kuluttua.
Senaatin kansliasta ajoi Nehljudof valitusasiain komiteaan, erään siellä vaikuttavan virkamiehen, paroni Vorobjofin luo, joka asui suurenmoisessa huoneustossa kruunun talossa. Ovenvartija ja lakeija ilmoittivat ankarasti Nehljudofille, ettei paronia voinut tavata muutoin kuin vastaanottopäivinä,—että hän oli nyt keisarillisen majesteetin luona, ja huomenna oli taas esittely. Nehljudof jätti kirjeensä ja ajoi senaattori Wolfin luo.
Wolf oli juuri syönyt aamiaisensa ja poltteli tapansa mukaan sikaria sekä käveli edestakaisin huoneessaan ruuansulatuksen edistämiseksi, kun Nehljudof saapui. Vladimir Vasiljevitsh Wolf oli todellakin un homme très comme il faut, ja asetti tämän ominaisuutensa ylemmäksi muuta, katsoi sen korkeudesta kaikkia muita ihmisiä, eikä voinut olla asettamatta tätä ominaisuutta korkealle, sillä ainoastaan sen avulla hän oli saavuttanut loistavan virkauransa, juuri sen, jota oli halunnut, s.o. naimisen kautta hankkinut itselleen omaisuuden, joka tuotti 18 tuhatta ruplaa vuotuista tuloa, ja puuhiensa kautta senaattorin paikan. Hän ei katsonut olevansa ainoastaan un homme très comme il faut, vaan piti itseään ritarillisen rehellisyydenkin miehenä. Rehellisyytenä hän piti sitä, ettei ottanut yksityisiltä henkilöiltä salaa lahjoja. Mutta kaikellaisten päivä- ja matkarahojen sekä vuokramaksujen tinkiminen kruunulta ja lupautuminen sen edestä orjamaisesti täyttämään mitä ikänä hallitus, häneltä vaati, se ei hänen mielestänsä ollut epärehellisyyttä. Niinikään hän ei pitänyt epärehellisyytenä, vaan päinvastoin miehuutena, urotekona, isänmaallisuutena sitä, että ollessaan kuvernöörinä eräässä Puolan läänissä hän oli ollut syynä karkoitukseen ja vankilaan sulkemiseen sen nojalla, että nämä olivat kiintyneet omaan kansaansa ja isiensä uskontoon. Ei hän myöskään pitänyt epärehellisyytenä sitä, että oli anastanut haltuunsa häneen rakastuneen vaimonsa ja tämän sisaren omaisuuden. Päinvastoin hän piti sitä erinomaisen järkevänä tapana järjestää perheelliset asiansa. Vladimir Vasiljevitshin perheeseen kuului hänen persoonaton vaimonsa, tämän sisar, jonka maatilan hän oli myynyt ja pannut rahat omalle nimelleen, ynnä hiljainen pelonalainen ruma tytär, joka vietti yksinäistä raskasta elämää löytäen ajanviettoa viime aikoina vaan evankeliumissa, kokouksissa Alinen ja kreivitär Jekaterina Ivanovnan luona. Vladimir Vasiljevitshin poika oli hyvänluontoinen, hän oli jo 15-vuotisena parroittunut ja siitä saakka myöskin alkanut juoda ja viettää siveetöntä elämää, jota hän jatkoi 20:teen ikävuoteensa asti. Hän oli karkoitettu kotoa siitä syystä, ettei ollut missään lopettanut opintojansa, ja liikkumalla huonoissa seuroissa ja tekemällä velkoja pilasi isänsä mainetta. Isä oli kerran maksanut poikansa edestä 230 ruplaa velkoja, sitten maksoi vielä toisen kerran 600 ruplaa, mutta ilmoitti pojalle, että tämä oli viimeinen kerta, että jollei hän tee parannusta, niin hän ajaa hänet pois kotoa ja katkaisee kaiken yhteyden hänen kanssaan. Mutta poika ei ollut ainoastaan tekemättä parannusta, vaan teki vielä 1,000 ruplan velan ja rohkeni lisäksi sanoa isälle, että hänen on muutenkin tukala asua kotona. Silloin Vladimir Vasiljevitsh ilmoitti pojalle, että tämä saa lähteä matkaansa, ja ettei hän enää tunnusta häntä pojakseen. Siitä saakka Vladimir Vasiljevitsh esiintyi niinkuin hänellä ei olisi koskaan ollut mitään poikaa, eikä talonväestä kukaan uskaltanut puhua hänelle pojasta, ja Vladimir Vasiljevitsh oli aivan vakuutettuna siitä, että hän oli järjestänyt perheelliset olonsa mitä parhaiten.
Wolf otti vastaan Nehljudofin leppeällä ja hiukan pilkallisella hymyllä, (se oli hänen tapansa, joka ehdottomasti johtui siitä etevämmyydestä, missä hän luuli olevansa enimpiin ihmisiin). Hän pysähtyi käynnissään edestakaisin, tervehti Nehljudofia ja luki hänen kirjeensä.
—Pyydän nöyrimmästi, istukaa, mutta minulle suokaa anteeksi. Jos sallitte, jatkan minä kävelemistäni,—sanoi hän pistäen kätensä kotitakkinsa taskuihin ja kulkien kevein askelin suuren jäykkäkuosisen työhuoneensa halki.—On sangen hupaista tutustua teihin ja samassa myöskin tietysti tehdä Ivan Mihailovitshin mieliksi,—puhui hän puhallellen ulos hyvänhajuista sinertävää savua ja varovasti siirtäen suultansa sikaria, ettei tuhka putoaisi.
—Olisin vaan pyytänyt, että asia tulisi esitellyksi pikemmin, sillä jos syytetyn on lähteminen Siperiaan, niin hyvä olisi että lähtö tulisi tapahtumaan aikaisemmin,—sanoi Nehljudof.
—Aivan niin, ensimäisillä laivoilla Nishnij-Novgorodista, kyllä tiedän,—sanoi Wolf armollisella hymyllään, tietäen aina edeltäpäin kaikki, mistä ikinä hänen kanssaan rupesi puhumaan.—Mikä on syytetyn nimi?
—Maslova…
Wolf tuli pöydän luo ja katsahti paperiin, joka oli asiakirjasalkussa.
—Aivan oikein, Maslova. Hyvä on, voinhan pyytää virkakumppaneitani.
Asian otamme esille keskiviikkona.
—Saanko siis sähköittää asianajajalle?
—Vai onko teillä asianajaja? Mitä varten? Mutta jos niin tahdotte, miksei.
—Kassatsiooniaiheet saattavat olla riittämättömät,—sanoi Nehljudof, mutta itse asianlaadusta pitäisi luullakseni näkyä, että syylliseksi julistaminen oli väärinkäsityksen tuote.
—Niinpä kyllä, mutta senaatti ei voi ottaa juttua aineellisesti tarkastaakseen,—sanoi Vladimir Vasiljevitsh ankarasti, katsellen tuhkaa,—senaatti valvoo ainoastaan lain sovittamista ja tulkitsemista.
—Mutta tämä on nähdäkseni aivan erikoistapaus.
—Tiedän, tiedän. Kaikki tapaukset ovat erikoistapauksia. Me teemme velvollisuutemme. Siinä kaikki.
—Tuhka pysyi yhä paikallaan, mutta siihen oli jo muodostunut halkeema ja se oli siis jo vaarassa.—Taidatte käydä aniharvoin Pietarissa?— sanoi Wolf, pidellen sikaria niin, ettei tuhka putoaisi. Mutta se horjahti ja Wolf saattoi sen varovasti tuhka-astian luo, mihin se sortui.
—Mikä kauhea tapaus tuon Kamenskin kanssa,—sanoi hän.—Erinomainen nuori mies, ainoa poika. Erittäinkin äidin asema,—puhui hän, toistaen melkein sanasta sanaan sen, mitä tähän aikaan kaikkialla puhuttiin Kamenskista. Puheltuaan vielä kreivinna Jekaterina Ivanovnasta ja hänen ihastuksestaan uuteen uskonnolliseen suuntaan, jota Vladimir Vasiljevitsh ei paheksinut eikä hyväksynyt, mutta joka hänen etevyytensä ohella silminnähtävästi oli hänelle tarpeeton, hän soitti.
Nehljudof jätti hyvästi.
—Jos sopii, tulkaa, päivällisille—sanoi Wolf, tarjoten kättään,—vaikkapa keskiviikkona. Silloin annan teille varman vastauksenkin.
Oli jo myöhäistä ja Nehljudof ajoi kotiin tätin luokse.