XV.
Kreivi Ivan Mihailovitsh oli virasta eronnut ministeri ja sangen luja-mielipiteinen mies. Kreivi Ivan Mihailovitshin vakaumukset olivat nuoruudesta pitäen siinä, että niinkuin lintu luonnostaan syö matoja, on puettu höyheniin ja untuviin ja lentelee ilmassa, niin hänenkin luontonsa vaatii häntä syömään kalliita ruokia, joita kalliit kokit ovat valmistaneet, olla puettuna kaikkein mukavimpaan pukuun, ajella kaikkein kesyimmillä ja nopeimmilla hevosilla, ja että tämän kaiken sen vuoksi pitää olla valmiina häntä varten. Paitsi sitä kreivi Ivan Mihailovitsh arveli, että mitä enemmän hänellä on kaikenlaisia rahatuloja kruunulta ja mitä enemmän hänellä on kunniamerkkejä ja jalokiviesineitä vissine nimikirjoituksineen, ja mitä useammin hän tulee tapaamaan ja puhumaan korkeitten henkilöitten kanssa molempaa sukupuolta, sitä parempi hänen on. Mutta kaikki muu näiden perussääntöjen rinnalla oli kreivi Ivan Mihailovitshin mielestä mitätöntä ja turhanpäiväistä. Kaikki muu saattoi olla joko näin tahi ihan päinvastoin. Tämän uskon mukaan kreivi Ivan Mihailovitsh oli elänyt ja vaikuttanut Pietarissa neljänkymmenen vuoden aikana ja 40 vuoden kuluttua saavutti ministerin aseman.
Kreivi Ivan Mihailovitshin pääominaisuudet, joiden kautta hän oli kaiken tämän saavuttanut, olivat siinä, että hän ensiksikin osasi ymmärtää kirjelmien ja asetusten sisältöä, ja kykeni panemaan kokoon, vaikkei aivan sujuvastikaan, ymmärrettäviä asiapapereita sekä välttämään oikokirjoitusvirheitä; toiseksi siinä, että hän osasi sangen hyvin esiintyä, ja missä tarvittiin antaa itsellensä ylpeän, koskemattoman ja ylevännäköisen muodon, mutta toisin paikoin taas osottaa mukautuvaisuutta aina intohimoon ja halpamaisuuteen asti; kolmanneksi siinä, ettei hänellä ollut mitään yleisiä periaatteita tai sääntöjä, ei yksityistä siveyttä koskevia eikä yhteiskunnallisia, ja että hän sen vuoksi saattoi olla, tarvittaessa, yhtä mieltä kaikkein kanssa ja myöskin tarvittaessa eri mieltä kaikkien kanssa. Näin menetellessään hän pyrki ainoastaan ylläpitämään yleistä johdonmukaisuutta, koettaen olla joutumatta ilmeiseen ristiriitaan itsensä kanssa. Mutta aivan välinpitämätön hän oli siitä, oliko hänen menettelynsä itsessään oikea vai väärä, samoin kuin siitäkin oliko sen seurauksena suurin onni vai suurin onnettomuus Venäjän valtakunnalle tai koko maailmalle.
Kun hän tuli ministeriksi, niin kaikki hänestä riippuvat henkilöt, (ja niitä oli hyvin paljon sekä alamaisia että läheisiä), ja myöskin kaikki syrjäiset samoin kuin hän itsekin olivat vakuutetut siitä että hän oli sangen järkevä valtiollinen mies. Mutta kun joku aika oli kulunut eikä hän ollut saanut mitään toimeen, ei mitään osottanut, ja kun olemassa olon taistelussa vallitsevien lakien mukaan aivan samanlaiset ihmiset kuin hänkin, jotka olivat oppineet kirjoittamaan ja ymmärtämään papereita, yhtä ylhäisen näköiset ja yhtä periaatteettomat virkamiehet olivat tunkeneet hänet syrjään ja hän oli pakoitettu eroamaan virastaan, niin selvisi kaikille, ettei hän ollutkaan mikään erittäin viisas, vaan päinvastoin jotenkin rajoitettu ja vähänsivistynyt, vaikkakin hyvin itseensä luottava ihminen, ja että hänen mielipiteensä juuri ja juuri kohosivat vanhoillisten lehtien etuartikkelien tasalle. Kävi selväksi, ettei hänessä ollut mitään, mikä olisi eroittanut häntä muista vähän sivistyneistä itseensäluottavaisista virkamiehistä, niistä, jotka olivat tunkeneet hänet tieltään, ja sen hän itsekin ymmärsi, mutta se ei missään tapauksessa horjauttanut hänen vakaumustansa, että hänen oli joka vuosi saaminen suuren määrän kruunun rahoja ja uusia koristuksia juhlapukuunsa. Tämä vakaumus oli niin luja, ettei kukaan olisi uskaltanut kieltää häneltä sitä, ja niinpä hän nosti joka vuosi, osaksi eläkkeenä ja osaksi palkkiona jäsenyydestä korkeimmassa valtiollisessa laitoksessa ja esimiehyydestään kaikenlaisissa komiteoissa, muutamia kymmenkuntia tuhansia ruplia ynnä lisäksi vastaanotti joka vuosi oikeuksia yhä uusiin nauhoihin olkapäissään ja housuissaan ja emaljeerattuihin tähtösiin hännystakin alle. Tämän johdosta oli kreivi Ivan Mihailovitshillä suuria tuttavuuksia.
Kreivi Ivan Mihailovitsh kuunteli Nehljudofia niin, kuin hänen oli ennen ollut tapana kuunnella esittelijänsä lausuntoja, ja kuunneltuansa sanoi antavansa hänelle kaksi kirjettä, joista toisen senaattori Wolfille, kassatsiooniosastossa. »Hänestä puhutaan sitä ja tätä, mutta dans tous les cas c'est un homme très comme il faut», sanoi hän.—»Ja hän on minulle kiitollisuuden velassa ja tekee siis voitavansa». Toisen kirjeen antoi kreivi Ivan Mihailovitsh vaikuttavalle henkilölle valitusasiain komiteassa. Fedosja Birjukovan asia, niinkuin Nehljudof sen kertoi, herätti suuressa määrin hänen huomiotansa. Kun Nehljudof sanoi aikovansa kirjoittaa keisarinnalle, sanoi hän, että asia oli todellakin sangen liikuttava ja että tilaisuuden sattuessa voisi kertoa sen siellä. Mutta lupausta hän ei voinut antaa. Menköön anomus tavallista tietänsä. Mutta jos niin soveltuu,—arveli hän,—jos käskevät »vähäisen komitean» kokoukseen, niin hän kenties tulee mainitsemaan asiasta.
Saatuaan kreiviltä molemmat kirjeet, ja tuon kirjeen Mariettelle, läksi
Nehljudof heti kaikkiin noihin paikkoihin.
Ensimäiseksi hän meni Marietteä tapaamaan. Tämän hän oli tuntenut kasvavana tyttönä eräässä varattomassa ylimysperheessä, tiesi hänen menneen naimisiin loistavalla uralla olevan henkilön kanssa, josta Nehljudof oli kuullut rumanlaisia juttuja, ja hänen oli sentähden, kuten ainakin, tuskallisen vaikea taas kääntyä miehen puoleen, jota ei kunnioittanut. Tämmöisissä tapauksissa hän tunsi aina sisällistä hajaantumista, tyytymättömyyttä itseensä ja horjuvaisuutta: pitikö pyytää vai olla pyytämättä, mutta hän oli aina tullut siihen päätökseen, että piti pyytää. Paitsi sitä epäsuoruutta, jota hän tunsi esiintyessään pyytäjänä ihmisten keskuudessa, joita hän ei enää pitänyt ominaan, vaan jotka pitivät häntä omanansa, tunsi hän tässä seurassa suistuvansa entiselle tavaksi tulleelle tolalleen ja ehdottomasti antautuvansa sen kevytmielisen, siveettömän hengen valtaan, joka näissä piireissä vallitsi. Tämän hän oli kokenut jo täti Jekaterina Ivanovnan luona. Hän oli jo äsken aamulla, puhuessaan tämän kanssa kaikkein totisimmista asioista, antautunut pilapuheisiin.
Pietari, missä hän ei ollut pitkään aikaan käynyt, teki yleensäkin häneen tavallisen ruumiillisesti kiihoittavan ja henkisesti tylsyttävän vaikutuksensa.
Kaikki oli niin puhdasta, mukavaa, järjestettyä, ja erittäinkin ihmiset olivat siveellisessä suhteessa niin vaatimattomat, että elämä tuntui tavattoman helpolta.
Mainio, puhdas, kohtelias ajuri kuletti häntä mainioiden, kohteliaiden, puhtaiden poliisien sivuitse, pitkin mainioita, vedellä puhtaiksi valeltuja katuja, mainioiden, puhtaiden talojen ohi siihen taloon, missä asui Mariette.
Portaiden edustalla odotteli englantilainen hevospari, ja englantilaisen näköinen kuski poskipartoineen, joka ylettyi puoleen poskea, kirjaillussa puvussa, siimapiiiska pystyssä istui ylpeänä pukilla.
Ovenvartija tavallista puhtaammassa univormussa avasi oven eteiseen, missä seisoi ajolakeija vieläkin puhtaammassa korupuvussa erinomaisen hyvin kammatulla parralla, ja päivystävä sanansaattaja, hänkin uudessa, puhtaassa univormussa.
—Kenraali ei ota vastaan. Eikä kenraalitarkaan. Kenraalitar suvaitsee juuri olla lähdössä.
Nehljudof antoi pois kreivitär Jekaterina Ivanovnan kirjeen, otti esiin visiittikortin ja rupesi pöydän ääressä, missä oli kirja kävijöitä varten, kirjoittamaan olevansa hyvin pahoillaan, ettei tavannut. Mutta samassa lakeija syöksyi rappusia kohden, ovenvartija astui ulko-oven eteen huutaen: »vaunut esiin», ja sanansaattaja jähmettyi patsaaksi paikalleen kädet ojona pitkin housunpoimuja ja silmillänsä saattaen ja seuraten keskikokoista, ohkaista naista, joka tuli alas rappusista käyden nopeammin kuin hänen ylhäiselle asemalleen olisi sopinut.
Mariettellä oli suuri sulkahattu ja musta puku, musta vaippa ja uudet mustat hansikkaat; hänen kasvonsa olivat hunnuitetut.
Nähtyään Nehljudofin hän nosti huntunsa, paljasti hyvin kauniit kasvonsa loistavine silmineen ja katsahti kysyvästi häneen.
—Vai niin, ruhtinas Dmitrij Ivanovitsh,—sanoi hän iloisella, miellyttävällä äänellä.—Olisin kyllä tuntenut…
—Miten, muistatteko todella vielä kuinka minua kutsutaan?
—Kuinkas sitten, me sisaren kanssa olimme teihin rakastuneet,—sanoi hän ranskaksi:—mutta kylläpä olettekin muuttunut. Kuinka ikävä, että minun on lähteminen. Mutta mennään sentään takasin,—sanoi hän pysähtyen kahden vaiheilla.
Hän katsahti seinäkelloon.
—Ei, en saata. Minun täytyy joutua sielumessulle Kamenskajan luo. Hän on aivan särjetty.
—Mitäs sen Kamenskajan on?
—Ettekö todella ole kuullut: hänen poikansa on tapettu kaksintaistelussa. He taistelivat Posenin kanssa. Ainoa poika. Hirmuista. Äiti on ihan särjetty.
—Olen kyllä kuullut.
—Ei, kyllä on parasta että lähden, mutta tulkaa te huomenna, tai tänä iltana,—sanoi hän ja suuntautui nopein kevein askelin ulko-ovea kohden.
—Tänä iltana ei minun sovi,—sanoi Nehljudof seuraten häntä ulkoportaille.—Minullahan olisi asiaa teille,—sanoi Nehljudof katsellen portaiden eteen ajavia hevosia.
—Mitä se on?
—Tässä on kirje tädiltä asiasta,—sanoi Nehljudof antaen hänelle kapean kirjekuoren suuren vaakunakuvan kanssa:—Siitä saatte nähdä.
—Kyllä tiedän, kreivitär Jekaterina Ivanovna kuvailee että minulla on vaikutusvaltaa mieheeni asioissa. Hän erehtyy. En voi enkä tahdo mihinkään sekaantua. Mutta kreivittären ja teidän tähtenne olen tietysti valmis tekemään poikkeuksen periaatteistani. Mitä asia koskee?—puhui hän hakien pienellä kädellä taskuansa.
—Linnaan on suljettu eräs tyttö, joka on sairas eikä mihinkään syypää.
—Mikä hänen nimensä on?
—Shustova. Lyydia Shustova. Kyllä sekin on kirjeessä.
—Olkoon menneeksi. Minä koetan toimittaa,—sanoi hän nousten keveästi pehmeäksi topattuun ajopeliin, joka hohti siipinensä auringossa, ja avasi varjostimensa. Lakeija istuutui pukille ja käski kuskin ajamaan. Ajopelit läksivät liikkeelle, mutta samassa Mariette kosketti parasollillaan kuskin selkää, ja komeat, hienonahkaiset, englantilaiseen malliin leikatut tammat koukistaen ohjaksilla kiristettyjä kauniita paitansa, pysähtyivät tömistellen hienoja jalkojansa.
—Tulkaa siis, mutta olkaa hyvä: ei itsekkäissä tarkoituksissa,—sanoi hän ja hymyili hymyllä, jonka voiman hän hyvin tunsi, ja, ikäänkuin olisi päättänyt näytännön, laski alas esiripun,—huntunsa.—No, annappas mennä,—ja hän kosketti jälleen kuskia varjostimellaan.
Nehljudof kohotti lakkiansa. Mutta puhdasveriset voikkostammat, pärskytellen sieramiansa alkoivat iskeä kavioitansa katuun ja ajopelit vierivät nopeasti poispäin, silloin tällöin vaan tien epätasaisuuksissa keveästi tärskähtäen uusilla kummipyörillään.