XXI.
Heti kun senaattorit olivat istuneet pöytänsä ääreen neuvotteluhuoneessa, alkoi Wolf sangen vilkkaasti tuoda esiin aiheita, joiden nojalla jutun olisi pitänyt joutua kassatsioonin alaiseksi. Puheenjohtaja, joka ei muutenkaan ollut mikään hyväluontoinen mies, oli nyt erittäin pahalla tuulella. Kuunnellessaan juttua istunnon aikana hän jo oli muodostanut mielipiteensä ja kuuntelematta enää Wolfia oli vaipunut omiin ajatuksiinsa. Mietteissään hän muisteli mitä oli eilen kirjoittanut yksityisiin muistiinpanoihinsa Milanofin nimityksen johdosta siihen tärkeään paikkaan, jota hän olisi jo kauvan sitte itse tahtonut saada. Puheenjohtaja Nikitin oli aivan rehellisesti vakuutettuna siitä, että kaikenlaisten ylivirkamiesten arvosteleminen, joiden kanssa hän palvelusaikanansa oli tekemisissä, oli pidettävä sangen tärkeänä historiallisena aineksena. Hän oli eilen pannut kokoon kirjoituksen, jossa hän aika lailla löylytti muutamia kahden ensimäisen luokan virkamiehiä siitä, että nämä olivat estäneet häntä, kuten hänen lausemuodostuksensa kuului, pelastamasta Venäjää siitä häviöstä mihin sen nykyiset hallitusmiehet sitä veivät,—vaan oikeastaan tapahtui löylytys vaan syystä, että nämä olivat estäneet häntä saamasta suurempia tuloja. Ja nyt hän ajatteli miten kokonaan uudessa valossa tämä asianhaara tulisi esiintymään jälkeen tulevien sukupolvien silmissä.
—Tietysti, tietysti,—sanoi hän Wolfille, tätä kuuntelematta, kun tämä kääntyi hänen puoleensa. Be sitävastoin kuunteli Wolfia surullisen näköisenä, piirrellen kiehkuroita edessään olevalle paperille. Be oli mielipiteiltään mitä puhdasverisin vapaamielinen. Hän piti pyhänä 60-luvun traditsiooneja ja jos hän joskus poikkesikin ankarasta puolueettomuudestaan, niin se tapahtui vaan vapaamielisyyden hyväksi. Niinpä nykyisessäkin tapauksessa, paitsi sitä syytä, että osakeyhtiövehkeilijä, joka oli nostanut kunnianloukkausjutun, oli epärehellinen ihminen, vaati Be valituksen jättämistä huomioon ottamatta vielä senkin vuoksi, että tämä sanomalehtimiehen syyttäminen kunnianloukkauksesta oli painovapauden rajoittamista. Kun Wolf oli lopettanut puheensa, niin Be, piirtämättä kiehkuraansa loppuun, surullisella näöllä—hän oli surullinen sen vuoksi että näin selviä seikkoja piti todistella—esitti pehmoisella, miellyttävällä äänellä lyhyesti, selvästi ja vakuuttavasti valituksen perusteettomaksi ja painettuaan valkohiuksisen päänsä alas rupesi lopettamaan kiehkuraa.
Skovorodnikof, joka istui vastapäätä Wolfia ja paksuilla sormillaan koko ajan keräili partaa ja viiksiä suuhunsa, herkesi heti Ben lopetettua, puremasta partaansa ja kovalla, vinkuvalla äänellään lausui, että vaikka osakeyhtiön puheenjohtaja olikin suuri konna, hän puolestaan olisi kannattanut tuomion kumoamista, jos siihen vain olisi ollut laillista perustusta, mutta kun semmoista ei ollut olemassa, hän yhtyi Ben mielipiteeseen, sanoi hän, iloiten siitä piikistä, minkä näillä sanoilla oli tehnyt Wolfille. Puheenjohtaja yhtyi Skovorodnikofin mielipiteeseen ja valitus meni myttyyn.
Wolf oli tyytymätön ja erittäinkin siihen, että hän oli ikäänkuin tullut kiinni vilpillisestä puolueellisuudesta. Hän teeskenteli kuitenkin välinpitämättömyyttä, avasi eteensä esitettäväksi seuraavan, Maslovan asian, ja vajosi sen lukemiseen. Senaattorit sillä välin soittivat kelloa ja käskivät tuoda itselleen teetä; keskustelu syntyi eräästä asiasta, josta yhdessä. Kamenskin kaksintaistelun kanssa tähän aikaan puhui koko Pietari. Se juttu koski erästä departementin johtajaa, joka oli ilmiannettu ja tavattu eräästä rikoslaissa mainitusta siveys-rikoksesta.
—Kuinka ilettävää,—sanoi Be inholla,
—Mitä pahaa siinä olisi? Minä voin teille näyttää omassa kirjallisuudessamme erään saksalaisen kirjailijan ehdotuksen, ettei se olisi pidettävä minään rikoksena, vaan avioliitto miehien välillä olisi sallittu,—sanoi Skovorodnikof, ahnaasti imien ja niellen savua paperossista, jota hän piteli sormiensa juuressa, kämmenen kohdalla, ja rupesi ääneensä nauramaan.
—Onko se nyt mahdollista,—sanoi Be.
—Minä voin näyttää teille,—sanoi Skovorodnikof, ja hän mainitsi teoksen täydellisen nimen, jopa painatusvuoden ja -paikankin.
—Kerrotaan hänen tulevan määrätyksi kuvernööriksi johonkin siperialaiseen kaupunkiin,—sanoi Nikitin.
—Aivan niinkuin pitääkin,———sanoi Skovorodnikof ja heitettyään teelautaselle paperossinpätkän, otti purrakseen niin paljon partaa ja viiksiä kuin sai suuhunsa.
Nyt tuli oikeudenpalvelija ilmoittamaan asianajajan ja Nehljudofin tahtovan olla läsnä Maslovan asiaa käsiteltäessä.
—Tässä on tämä asia,—sanoi Wolf, se on kokonainen romaani,—ja hän kertoi minkä tiesi Nehljudofin ja Maslovan välistä. Juteltuaan tästä asiasta, tupakoituaan ja juotuaan teensä menivät senaattorit istuntosaliin, julistivat päätöksen edellisessä asiassa ja ryhtyivät Maslovan juttuun.
Wolf esitti Maslovan kassatsioonivalituksen sangen asiallisesti, hienolla äänellänsä, eikä nytkään aivan puolueettomasti, vaan selvästi haluten päätöksen kumoamista.
—Onko teillä jotakin lisättävää?—kääntyi puheenjohtaja Fanarinin puoleen. Fanarin nousi, valkoinen rinta levällään, ja tavattoman selvillä ja asiallisilla lauseilla todisti pykälä pykälältä tuomioistuimen poikenneen 6:ssa kohden lain selvästä tarkoituksesta, ja sitäpaitsi otti vapauden, vaikkakin lyhykäisyydessä, kajota myöskin jutun aineelliseen puoleen ja viitata tuomion huutavaan kohtuuttomuuteen. Fanarinin lyhyen mutta voimakkaan puheen henki oli muuten semmoinen, että hän siinä pyysi anteeksi tuovansa esiin näkökohtia, joita herrat senaattorit älykkäisyydessään ja lakitieteellisessä viisaudessaan oivaltavat paremmin kuin hän, mutta sanoi tekevänsä sen vaan toimeksi annetusta velvollisuudesta. Fanarinin puheen jälkeen ei olisi luullut olevan vähintäkään epäilystä siitä, että senaatti kumoo oikeuden päätöksen. Lopetettuaan Fanarin hymähti varmana voitosta. Nähdessään omaa asianajajaansa ja hänen hymyään oli Nehljudofkin varma että asia oli voitettu. Mutta katsahdettuaan senaattoreihin hän huomasi, että Fanarin oli hymyillyt ja riemuinnut yksin. Senaattorit ja prokuraattorin apulainen eivät hymyilleet eivätkä riemuinneet, vaan näyttivät ikävystyneiltä, ikäänkuin olisivat tahtoneet sanoa: »Paljon olemme sinun puheitasi kuulleet, mutta siitä nyt ei tule mitään». He näyttivät kaikki tulevan tyytyväisiksi vasta sitten kuin asianajaja oli lopettanut eikä enää turhan päiten viivyttänyt heitä. Heti asianajajan puheen päätyttyä kääntyi puheenjohtaja prokuraattorin apulaiseen. Selenin lausui lyhyesti mutta selvästi ja säntillisesti mielipiteenään, että asia olisi jätettävä muuttamatta, koska kaikki kassatsiooniaiheet olivat riittämättömät. Tämän jälkeen senaattorit nousivat ja menivät neuvottelemaan. Neuvotteluhuoneessa ilmaantui eri mieliä. Wolf kannatti kassatsioonia; Be, ymmärrettyään mitä asia koski, puolusti myöskin hyvin kiihkeästi kassatsioonia ja elävästi kuvasi tovereilleen jutun käsittelyä oikeudessa ynnä valamiesten väärinkäsitystä, niinkuin hän oli sen aivan oikein ymmärtänyt; Nikitin oli, kuten ainakin, ankaruuden ja erittäinkin ankaran muodollisuuden kannattajia, ja oli sentähden vastaan. Koko asia riippui Skovordnikofin äänestä. Ja tämä ääni kallistui hylkäämisen puoleen erittäinkin sen vuoksi, että Nehljudofin päätös mennä naimisiin tuon tytön kanssa siveellisistä syistä oli hänelle suuressa määrin vastenmielinen.
Skovorodnikof oli materialistinen darvinisti ja piti kaikkia järkeisen siveyden, tai vielä vähemmin uskonnollisuuden ilmauksia tyhmänä ennakkoluulona, ja vieläpä persoonallisena loukkauksena itseänsä kohtaan. Koko melu tuon prostitueeratun kanssa ja häntä puolustavan asianajajan sekä itse Nehljudofin läsnäolo senaatissa oli hänelle ylen inhoittava. Ja hän pisti suuhunsa partaa ja irvisteli ja osasi hyvin luonnollisesti teeskennellä ei tietävänsä mitään muuta tästä asiasta kuin vaan että kassatsiooniaiheet olivat riittämättömät, ja hän oli sentähden yhtä mieltä puheenjohtajan kanssa, että valitus ei antaisi aihetta mihinkään toimenpiteisin.
Valitus hyljättiin.