XXII.
—Hirmuista!—puhui Nehljudof tullessaan vastaanottohuoneeseen asianajajan kanssa, joka järjesteli salkkuaan,—ihan ilmeisessä asiassa ne tarttuvat muodollisuuksiin ja hylkäävät. Hirmuista!
—Asia on pilattu alioikeudessa,—sanoi asianajaja.
—Ja Seleninkin kannatti hylkäämistä. Hirmuista, hirmuista!—toisti
Nehljudof toistamistaan.—Mitä nyt onkaan tehtävä?
—Teemme anomuksen keisarilliselle majesteetille. Viette itse perille niin kauvan kuin olette täällä. Minä kirjoitan teille.
Samassa tuli pikku Wolf tähdillä sirotetussa univormussaan vastaanottohuoneeseen ja lähestyi Nehljudofia.
—Ei mikään auttanut, hyvä ruhtinas. Ei ollut riittäviä aiheita,—sanoi hän kohauttaen kapeita olkapäitänsä ja ummistaen silmänsä ja meni menojansa.
Wolfin jälkeen tuli myöskin Selenin, saatuaan senaattoreilta tietää, että hänen entinen ystävänsä Nehljudof oli täällä.
—Kas, enpä olisi luullut tapaavani sinua täällä,—sanoi hän, tullen Nehljudofin luo ja hymyillen vaan huulilla silmien pysyessä surullisina.—Enhän minä tiennytkään että sinä olit Pietarissa.
—Mutta minä en tiennyt että sinä olet prokuraattori…
—Apulainen,—oikaisi Selenin.
—Kuinka olet täällä senaatissa?—kysyi hän surullisesti ja ilottomasti katsoen ystäväänsä.
—Täälläkö? Siksi, että toivoin saavani oikeutta ja voivani pelastaa viattomasti tuomitun naisen.
—Minkä naisen?
—Jonka juttu oli äsken esillä.
—Vai niin, Maslovan juttu,—sanoi Selenin muistutellen.—Sehän oli aivan perusteeton valitus.
—Kysymys ei ole valituksesta, vaan naisesta, joka on syytön, mutta kärsii rangaistusta.
Selenin huokasi:—saattaa hyvin olla, mutta…
—Ei saattaa olla, mutta on ihan varmaan…
—Mistä sinä sen tiedät?
—Siitä että olin valamiehenä. Tiedän missä teimme erehdyksen.
Selenin rupesi miettimään.—Olisi pitänyt heti silloin ilmoittaa,—sanoi hän.
—Minä ilmoitin.
—Olisi pitänyt panna pöytäkirjaan. Jos se olisi ollut otettuna kassatsioonivalitukseen…
—Mutta onhan nytkin aivan ilmeistä, että päätös on ihan hurja.
—Senaatilla ei ole oikeutta sanoa sitä. Jos senaatti ottaisi kumotakseen oikeuksien päätöksiä omien mielipiteittensä mukaan itse päätösten oikeellisuudesta, niin, puhumattakaan siitä, että senaatti kadottaisi kaiken pohjan ja pikemmin loukkaisi oikeellisuutta kuin edistäisi sitä,—sanoi Selenin muistellen äsken esitettyä asiaa,—puhumattakaan siitä, kadottaisivat valamiesten lausunnot kaiken merkityksen.
—Tiedän vaan sen, että tämä nainen on aivan syytön ja että nyt on viimeinen toivo hänen pelastamisestaan mennyt. Korkein oikeuslaitos on vahvistanut täydellisen laittomuuden.
—Ei ole vahvistanut, koska se ei ole tarkastanut eikä voi tarkastaa itse asiata,—sanoi Selenin kutistaen silmiänsä.
Selenin, joka oli aina työssä ja oli hyvin vähän mukana, ei näyttänyt tietävän mitään Nehljudofin romaanista, ja huomattuaan tämän päätti Nehljudof puolestaan tarpeettomaksi puhua hänelle erityisistä suhteistaan Maslovaan.
—Olet luultavasti asettunut tädin luoksi,—lisäsi hän, nähtävästi haluten antaa keskustelulle toisen suunnan.—Sain vasta eilen kuulla häneltä sinun olevan täällä. Kreivitär käski minun luoksensa ollaksemme yhdessä sinun kanssasi erään vierailevan saarnamiehen kokouksessa—sanoi Selenin hymyillen vaan huulillaan.
—Kyllä olin kuuntelemassa, vaan minua inhoitti ja minä läksin pois,—sanoi Nehljudof vihaisesti, harmitellen sitä, että Selenin oli kääntänyt puheen toisaalle.
—No miksi niin, inhoitti? Onhan se kuitenkin uskonnollisen tunteen ilmausta, vaikka yksipuolista lahkolaisuutta,—sanoi Selenin.
—Se on jonkinlaista raakaa järjettömyyttä,—sanoi Nehljudof.
—Ei toki. Ihmeellistä on vaan se, että me tunnemme niin vähän oman kirkkomme oppia, että pidämme jonkunlaisena uutena ilmestyksenä meidän omien uskonkappaltemme perustuksia,—sanoi Selenin ikäänkuin kiirehtien ilmaisemaan entiselle ystävälleen omia uusia katsantotapojaan.
Nehljudof katsahti uteliaalla hämmästyksellä Seleniniin. Mutta Selenin loi silmänsä alas ja niissä ei ilmennyt ainoastaan suru vaan myöskin epäystävällisyys.———
—Mutta siitähän saamme sitten puhua,—sanoi Selenin.—Tulen paikalla,—vastasi hän oikeudenpalvelijalle, joka oli kunnioittavasti lähestynyt häntä.—Meidän on välttämättä tapaaminen toisiamme,—lisäsi hän huoaten. Mutta tavanneeko sinua? Minua voi aina tavata kello 7, päivällisen aikaan. Nadeshdinskaja, hän mainitsi numeron.—Monet hanget ovat siitä saakka jo sulaneet,—lisäsi hän mennessään ja taas hymyili vaan huulillaan.
—Tulen jos ennätän, sanoi Nehljudof, tuntien että tuo niin läheinen ja rakastettu Selenin oli yhtäkkiä tämän lyhyen keskustelun johdosta muuttunut hänelle vieraaksi, kaukaiseksi ja käsittämättömäksi, ellei vastenmieliseksikin.