XXIII.
Silloinkuin Nehljudof tunsi Seleniniä ylioppilaana, oli tämä erinomainen poika, uskollinen toveri ja ikäänsä nähden hyvin sivistynyt maailman mies, suurella esiintymiskyvyllä, aina hieno ja kaunis, ja samassa myöskin tavattoman suora ja rehellinen. Hän oppi erinomaisesti, ilman suurta vaivaa ja ilman vähintäkään takertumista pikkuseikkoihin, ja sai kultamitalia ainekirjoituksistaan. Ei ainoastaan sanoissaan vaan todenteolla hän piti nuoren elämänsä tarkoituksena ihmisten palvelemista. Tätä palvelemista hän ei kuvaillut itselleen muuten kuin valtioviran muodossa, ja sentähden heti lopetettuaan yliopistokurssit hän järkiperäisesti tarkasti kaikki toimialat, joihin olisi voinut pyhittää voimansa, ja päätti, että hän tulisi olemaan kaikista hyödyllisin toisessa osastossa sitä Kaikkein Korkeinta Kansliaa, joka valmisteli lakeja, ja siirtyi siis sinne. Mutta vaikka hän mitä säntillisimmin ja rehellisimmin täytti kaikki mitä häneltä vaadittiin, ei hän löytänytkään tässä virassa tyydytystään halulleen olla hyödyllisenä, eikä voinut herättää itsessään tuntoa, että hän todella teki mitä hänen oli tehtävä. Kun hän vielä joutui riitaan sangen pikkumaisen ja kunnianhimoisen lähimmän päällikkönsä kanssa, kasvoi tämä tyytymättömyys niin suureksi, että hän erosi toisesta osastosta ja siirtyi senaattiin. Senaatissa oli hänellä parempi olla, mutta sielläkin tuo tyytymättömyyden tunto vainosi häntä. Herkeämättä hän tunsi, että oli jotakin ihan toista kuin mitä hän oli odottanut ja kuin olisi olla pitänyt. Täällä senaatissa palvellessaan hänen sukulaisensa saivat aikaan, että hän nimitettiin kamarijunkkariksi, ja hänen nyt oli ompeluksilla kirjaillussa univormussa, valkoisessa esiliinassa, vaunuissa, ajaminen kiittämässä kaikellaisia ihmisiä siitä, että nämät olivat korottaneet hänet lakeijaksi. Kuinka hän koettikin, ei hän voinut keksiä järjellistä selitystä tähän virkaan. Ja hän tunsi vielä enemmän kuin valtion palveluksessa, että tämä kaikki oli jotakin »ihan toista», eikä kuitenkaan voinut hyljätä tätä nimitystä, koska siten olisi loukannut niitä, jotka luulivat sillä tehneensä hänelle suuren ilon, ja sitäpaitsi tämä nimitys kutkutti hänen alempaa luontoansa, niin että hänen oli mieluista nähdä itseänsä peilistä kullallakirjaillussa univormussaan, ja käyttää hyväkseen sitä kunnioitusta, jonka tämä nimitys muutamissa henkilöissä herätti.
Samaten hänen kävi myöskin naimisen suhteen. Hänelle valmistettiin maailman katsantokannalta nähden sangen loistava avioliitto. Ja hän meni naimisiin myöskin etupäässä senvuoksi, että kieltäytyminen olisi loukannut, tehnyt kipeätä tätä avioliittoa haluavalle morsiamelle, ja niille, jotka olivat sitä puuhanneet, ja vielä sen vuoksi, että avioliitto nuoren, kauniin, tunnetun neidin kanssa kutkutti hänen itserakkauttaan ja tuotti hänelle mielihyvää. Mutta avioliitto hyvin pian näyttäytyi vielä enemmän »ihan toiseksi», kuin palvelus ja hovivirka. Ensimäisen lapsen jälkeen vaimo ei enää halunnut lapsia, ja alkoi viettää ylellistä, suuren maailman elämää, johon Seleninin oli tahtomattaankin ottaminen osaa.
Vaimo ei ollut erittäin kaunis, hän oli miehelleen uskollinen, ja kuten näytti, ei itsekään niittänyt tästä elämästä muuta kuin suurta vaivaa ja väsymystä, puhumattakaan siitä, että myrkytti miehensä elämän,—mutta hän sittenkin sitä hartaasti vietti. Miehen kaikki yritykset tehdä siitä lopun menivät vaimon vakaumusta vasten pirstaleiksi kuin kiveä vasten. Tätä vakaumusta, että näin piti elää, ylläpitivät erittäin kaikki vaimon sukulaiset ja tuttavat.
Lapsi, tyttö, pitkillä kullankeltaisilla suortuvilla ja jalat polven alta paljaina oli isälle aivan vieras olento, erittäinkin sen vuoksi että oli kasvatettu ihan toisin, kuin isä olisi tahtonut. Puolisojen välillä syntyi tavallinen toistensa ymmärtämättömyys, jopa haluttomuuskin ymmärtää, ja hiljainen, sanaton, syrjäisiltä salattu ja sopivaisuuksien hillitsemä taistelu, joka teki miehen elämän kotona sangen raskaaksi. Niin että perhe-elämä muuttui hänelle vielä enemmän »ihan toiseksi» kuin oli palvelus ja tuo hovinimitys.———
Ja senvuoksi hänen silmänsä olivat aina surulliset. Ja senvuoksi nähtyään Nehljudofin, jonka tunsi niiltä ajoilta, jolloin nuo valheet eivät vielä ole juurtuneet häneen, hän muisti itsensä semmoisena kuin oli ollut silloin, ja erittäinkin kun hän kaikessa kiireessä ilmaisi tälle uuden uskonnollisen katsantotapansa, hän enemmän kuin koskaan muulloin tunsi kaiken tuon »ihan toisen», ja hänen tuli tuskallisen surullinen olla. Juuri samaa tunsi Nehljudofkin, vaikka olikin ensin ihastunut nähdessään vanhan ystävänsä.
Ja senvuoksi he myöskin, vaikka lupasivat toisilleen tavata toisensa, eivät kumpikaan hakeneet tätä tapaamista eivätkä nähneet toisiansa Nehljudofin tällä kertaa käydessä Pietarissa.