XXIV.
Tultuaan senaatista kulkivat Nehljudof ja hänen asianajajansa yhdessä pitkin katukäytävää. Vaunujensa oli asianajaja käskenyt ajaa jälessään, ja rupesi nyt kertomaan Nehljudofille historiata departementin päälliköstä, josta senaattoritkin olivat kertoneet ja joka oli tavattu rikoksesta, mutta pakkotöiden asemasta määrätty kuvernööriksi Siperiaan. Kerrottuaan loppuun tämän jutun ja kaikki sen likaisuudet sekä vielä erityisellä mielihyvällä jutun siitä———, ja sitten vielä siitä, kuinka sen ja sen rakastajatar oli ansainnut miljoonia pörssissä ja kuinka se ja se oli myynyt ja se ja se ostanut vaimon,—alotti asianajaja vielä uutta juttua valtion korkeimpain virkamiesten konnuuksista ja kaikenlaisista rikoksista. Nämä kertomukset, joiden varasto näytti olevan pohjaton, tuottivat asianajajalle suurta mielihyvää, ne kun osottivat päivän selvästi, että keinot, joita hän käytti hankkiakseen itselleen rahoja, olivat aivan puhtaat ja viattomat niiden keinojen rinnalla, joita samaa tarkoitusta varten käyttivät korkeimmat viranomaiset Pietarissa. Ja senvuoksi oli asianajaja sangen ihmeissään, ettei Nehljudof kuunnellut hänen viimeistä juttuansa korkeampain viranomaisten rikoksista, vaan jätti hyvästi, otti ajurin ja ajoi kotiinsa.
Nehljudof oli hyvin alakuloinen. Häntä suretti erittäinkin se, että senaatti oli vahvistanut tuon järjettömän julmuuden viatonta Maslovaa kohtaan, ja myöskin se, että tämmöinen jutun päättyminen teki hänen vielä vaikeammaksi toteuttaa järkähtämätöntä päätöstään yhdistää hänen kanssaan oman kohtalonsa. Hänen alakuloisuutensa kasvoi vielä suuremmaksi niistä kauheista vallitsevan paheen kertomuksista, joita asianajaja oli semmoisella ilolla puhunut, ja sitä paitsi hän alituiseen muisti sitä epäystävällistä, kylmää, poissysäävää katsetta ennen niin lempeältä, avonaiselta, jalomieliseltä Seleniniltä.
Kun Nehljudof palasi kotiin antoi ovenvartija hänelle jonkinlaisella ylenkatseella kirjelapun, minkä, kuten ovenvartija sanoi, joku nainen oli vahtimestarin huoneessa kirjoittanut. Kirje oli Shustovan äidiltä. Tämä kirjoitti tahtoneensa käydä kiittämässä tyttärensä hyväntekijää ja pelastajaa ja sitä paitsi pyytävänsä käymään heidän luonansa Vasilinsaarella 5:nellä linjalla. Se oli sangen välttämätöntä, kirjoitti hän, Vera Jefremovnan vuoksi. Älköön hän peljätkö että häntä tullaan rasittamaan kiitollisuudenilmauksilla, kiitollisuudesta ei tulla puhumaan, vaan ainoastaan iloitsemaan hänen läsnäolostaan. Jos olisi mahdollista, eikö hän voisi tulla huomenaamuna.
Toinen kirje oli Nehljudofin entiseltä toverilta, sivusajutantti Bogatirjofilta, jota Nehljudof oli pyytänyt omakätisesti jättämään valmistamansa anomuksen lahkolaisten puolesta keisarille. Bogatirjof kirjoitti suurella, varmalla käsialallaan, että anomuksen hän on lupauksensa mukaan jättävä suoraan keisarin käteen, mutta että hän oli tullut ajatelleeksi: eiköhän Nehljudofin olisi parasta ensin käydä sen henkilön luona, josta tämä asia riippui ja pyytää häntä.
Viime päivien vaikutusten jälkeen oli Nehljudof täydellisessä epätoivon tilassa eikä luullut enää voivansa mitään aikaansaada. Hänen Moskovassa syntyneet aikeensa näyttivät hänestä jonkunlaisilta nuoruudenhaaveiluilta, joissa ihmisen välttämättä on pettyminen tullakseen elämän todellisuuteen. Mutta hän oli nyt Pietarissa kuitenkin pitänyt velvollisuutenaan täyttää kaikki mitä oli aikonut, ja päätti käydä huomenna Bogatirjofin luona ja lähteä hänen neuvonsa mukaan sen henkilön puheille, josta lahkolaisten asia riippui.
Nyt hän haki salkustaan esille lahkolaisten anomuksen ja paraikaa sitä luki, kun hänen ovellensa koputti kreivitär Jekaterina Ivanovnan lakeija ja pyysi yläkertaan teetä juomaan.
Nehljudof sanoi kohta tulevansa, pani paperinsa takaisin salkkuun ja meni tätin luo. Noustessaan ylös hän huomasi ikkunasta kadulla Marietten voikkosparin ja yhtäkkiä hänen tuli odottamattoman hauska olla ja halutti nauraa.
Mariette oli hatussa, eikä enää mustassa vaan vaaleassa monivärisessä puvussa. Hän istui kuppi kädessä kreivittären nojatuolin vieressä ja juoruili jotakin, kauniit nauravat silmät loistavina. Sinä hetkenä kun Nehljudof astui sisälle oli Mariette päästänyt suustaan jotain niin lystillistä ja samalla sopimatonta—sen Nehljudof huomasi naurun laadusta,—että hyvänluontoinen viiksikäs kreivitär Jekaterina Ivanovna tärisi koko ruumiistaan ja oli nauruun pakahtua, mutta Mariette erityisellä koirankurisella ilmeellä, hymyilevä suu hiukan vinossa ja tarmokkaat iloiset kasvot kallellaan katseli ääneti toiseen.
Nehljudof muutamista sanoista ymmärsi, että he puhuivat tuosta toisesta pietarilaisesta uutisesta, uuden siperialaisen kuvernöörin jutusta, ja että Mariette juuri tältä alalta oli sanonut jotain niin lystikästä, että kreivitär ei pitkään aikaan voinut hillitä nauruaan,
—Sinä tapat minut,—puhui hän läkähtyvänä.
Nehljudof tervehti ja istui heidän luoksensa. Ja hän oli juuri tuomitsemaisillaan Marietten kevytmielisyyttä, kun tämä huomattuaan totisen ja tuskin näkyvän tyytymättömän ilmeen hänen kasvoissansa, muutti heti ilmeen omissa kasvoissaan ja koko mielialansakin, miellyttääkseen häntä, johon Mariette oli pyrkinyt jo kohta hänet nähtyään. Hän muuttui yhtäkkiä toiseksi, elämäänsä tyytymättömäksi, jotakin hakevaksi, johonkin pyrkiväksi, eikä hän juuri teeskennellytkään, vaan todellakin aivan kuin omisti sen saman mielialan,—vaikkei olisi mitenkään sanoilla voinut ilmaista mikä se oli,—jossa Nehljudof tällä hetkellä oli.
Hän kysyi Nehljudofilta miten tämä oli asiansa suorittanut. Nehljudof kertoi tappiostaan senaatissa ja tavanneensa Seleninin.—Ah! mikä puhdas sielu! Siinä nyt on kerrankin oikea »ritari peloton ja nuhteeton». Todellakin puhdas sielu—liittivät molemmat naiset. Se oli ainainen liikanimi, jolla Selenin oli tunnettu.
—Mimmoinen on hänen vaimonsa?—kysyi Nehljudof.
—Sekö? Noh, enpä tahdo tuomita. Mutta se ei ymmärrä häntä.
—No, oliko myöskin Selenin siis vastaan?—kysyi Mariette sydämmellisellä osanotolla.—Minun on kauhean sääli sitä tyttöä!—huudahti hän huokaisten.
Nehljudof synkistyi ja tahtoen muuttaa keskustelun alkoi puhua Shustovasta, jota oli pidetty linnassa mutta vapautettu Marietten pyynnöstä. Nehljudof kiitti häntä avusta ja oli juuri sanomaisillaan, kuinka hirmuista oli ajatella, että tämä nainen ja koko perhe olivat saaneet kärsiä vaan sen vuoksi, ettei kukaan ollut heistä muistuttanut, kun Mariette keskeytti hänet ja itse lausui paheksumisensa.
—Älkää puhukokaan minulle,—sanoi hän.—Heti kun mieheni ilmoitti minulle, että hän voidaan vapauttaa, minua hämmästytti tämä sama ajatus. Mistä syystä pidettiin häntä vankeudessa, jos hän kerran oli syytön?—lausui hän sen, mitä Nehljudof oli aikonut lausua.—Se on kauheata, kauheata!
Kreivitär Jekaterina Ivanovna huomasi Marietten maikailevan sisarenpojan edessä ja se huvitti häntä.—Tiedätkö mitä?—sanoi hän, kun he vaikenivat,—tuleppa huomeniltana Alinen luokse, siellä saat kerran vielä kuulla Kiesewetteriä. Ja tule sinäkin,—kääntyi hän Marietten puoleen.
—Hän on jo sinut pannut merkille,—sanoi hän sisarenpojalle.—Hän sanoi, että kaikki mitä sinä olet puhunut,—minä kerroin hänelle,—oli hyvin hyvä merkki, että sinä ihan varmaan tulet Kristuksen luo. Tule välttämättä. Käske sinä, Mariette, häntä tulemaan ja tule itsekin.
—Hyvä kreivitär, ensiksikin minulla ei ole oikeutta mitään neuvoa ruhtinaalle,—sanoi Mariette katsahtaen Nehljudofiin ja tällä katseellansa luoden täydellisen yksimielisyyden heidän välillänsä mitä kreivittären sanoihin ja yleensä evankelismiin tuli,—ja toiseksi, kuten tiedätte, en minä erittäin pidä…
—Sinä teetkin aina kaikki päin mäntyyn ja oman pääsi mukaan.
—Kuinka oman pääni mukaan? Minä uskon niinkuin yksinkertaisin maalaisvaimo,—sanoi Mariette hymyillen.—Mutta kolmanneksi,—jatkoi hän,—minä aijon huomenna ranskalaiseen teaatteriin.
—Ah! mutta oletko, Dmitrij, nähnyt sitä… Kuinka se taas olikaan?—sanoi kreivitär Jekaterina Ivanovna.
Mariette mainitsi kuuluisan ranskalaisen näyttelijättären nimen.
—Sinun pitää välttämättä mennä katsomaan,—se on ihmeteltävää.
—Ketäs pitäisi, rakas täti, ensin nähdä, näyttelijätärtäkö vai saarnamiestä?—sanoi Nehljudof hymyillen.
—Ole niin hyvä äläkä tartu sanoihini.
—Ehkä ensin saarnamiestä ja sitten ranskalaista näyttelijätärtä, sillä muutoin voisi kokonaan kadottaa makunsa saarnaan,—sanoi Nehljudof.
—Ei, parempi on alkaa ranskalaisesta teaatterista, ja sitten tehdä parannus,—sanoi Mariette.
—No, älkääpä tehkö minua naurunalaiseksi. Saarnamies on saarnamies ja teaatteri on teaatteri. Pelastuakseen ei ollenkaan tarvitse venyttää kasvojaan kyynärän pituisiksi ja yhä itkeä. Täytyy vaan uskoa, ja silloin tulee heti iloiseksi.
—Te rakas täti saarnaatte paremmin kuin mikään saarnamies.
—Mutta tiedättekös mitä?—sanoi Mariette ajatuksissaan,—tulkaa te huomenna teaatteriin minun luokseni.
—Pelkään vaan, etten pääse…
Puheen keskeytti lakeija, joka ilmoitti vieraan tulon. Se oli kreivittären johdossa olevan hyväntekeväisyysseuran sihteeri.
—No, se nyt on sangen ikävä herrasmies. Minä otan hänet vastaan tuolla, ja sitten tulen teidän luoksenne. Tarjotkaa hänelle teetä, Mariette,—sanoi kreivitär mennä kekkelehtäen nopeasti salista.
Mariette otti hansikkaan pois, paljastaen näin tarmokkaan ja jotenkin litteän kätensä, jonka nimetön oli täytetty jalokivisormuksilla.
—Haluatteko?—sanoi hän tarttuen hopeiseen spriikannuun ja merkillisesti jäykistäen pikkusormensa ylöspäin.
Hänen kasvonsa kävivät totisiksi ja surullisiksi.
—Minun on aina hirmuista, tekee joskus ihan kipeätä ajatella, että ihmiset, joiden mielipidettä pidän arvossa, eivät tee eroa minun ja sen aseman välillä, jossa olen.
Hän oli melkein valmis itkemään sanoessaan viimeisiä sanoja. Ja vaikka näillä sanoilla, jos niitä otti tarkastaakseen, ei ollut mitään tai ainakin sangen epämääräinen ajatus, osottivat ne Nehljudofin mielestä tavatonta syvyyttä, suoruutta ja jaloutta.—Niin suuri vaikutus häneen oli noiden silmien loisteella, joka seurasi näitä nuoren, kauniin ja hyvin puetun naisen sanoja.
Nehljudof katseli Marietteä äänettömänä eikä voinut irroittaa hänestä silmiään.
Ettekö luule minun ymmärtävän teitä ja kaikkea, mikä teissä tapahtuu. Onhan se, minkä te olette tehneet, kaikille tunnettu. C'est le secret de polichinelle. Ja minä olen ihastuksissani ja hyväksyn teitä.
—Eipä ole todellakaan mitään ihailtavaa, niin vähän olen vielä saanut aikaan.
—Se on yhdentekevää. Minä ymmärrän teidän tunnottanne ja ymmärrän myöskin häntä,—no olkoon, olkoon, ei ruveta siitä puhumaan,—keskeytti Mariette itsensä huomattuaan tyytymättömyyden toisen kasvoissa. Vaan minä ymmärrän myöskin sen, että nähtyänne kaikkia kärsimyksiä, kaikkea sitä hirmua, mikä tapahtuu vankiloissa,—puhui Mariette, pyrkimättä muuhun kun, kiinnittämään Nehljudofia itseensä, naisellisella vainullaan arvaellen, mitä toiselle oli kaikkein tärkeintä ja kalliinta:—te tahdotte auttaa vangittuja, jotka niin kauheasti kärsivät ihmisten välinpitämättömyydestä, julmuudesta … ymmärrän hyvin että sen edestä voi antaa elämänsä, ja olisin itsekin antanut, mutta jokaisellahan on oma kohtalonsa…
—Ettekö te siis ole tyytyväinen omaan kohtaloonne?
—Minäkö?—kysyi hän ikäänkuin olisi hämmästynyt semmoista kysymystä.—Pakosta minun kyllä täytyy olla tyytyväinen. Mutta on eräs mato, joka aina rupeaa kalvamaan.
—Eikä saa estää sitä kalvamasta, täytyy uskoa sitä ääntä,—sanoi
Nehljudof antautuen kokonaan hänen petokseensa.
Sittemmin häpesi Nehljudof usean kerran tätä keskustelua, muistellessaan Marietten sanoja, jotka eivät olleet niin paljon valheellisia kuin vaan teeskenneltyjä ja häneen sovitettuja, muistellessaan noita kasvoja, joissa muka ilmausi liikutettu hartaus, kun hän kuunteli Nehljudofin kertomuksia vankilan hirmuista ja maalla saaduista vaikutuksista.
Kreivittären palatessa keskustelivat he keskenään niinkuin vanhat, jopa erikoiset ystävykset, jotka yksin saattoivat ymmärtää toisiansa keskellä ymmärtämätöntä laumaa.
He olivat puhuvinaan vallan vääryydestä, onnettomien kärsimyksistä, kansan köyhyydestä, mutta heidän toisiinsa katsovat silmät puhuvat oikeastaan keskustelun takaa ihan toista, herkeämättä kysellen: »voitko rakastaa minua?» »voin», ja sukupuolirakkauden tunto, helkkyen mitä odottamattomimmissa ja monivärisimmissä muodoissa, veti heitä toistensa luo.
Tehdessään lähtöä sanoi Mariette olevansa aina valmis palvelemaan häntä millä suinkin voi ja pyysi häntä tulemaan huomeniltana, vaikka vaan hetkeksikin, hänen luoksensa teaatteriin,—että oli puhuttava hänen kanssaan vielä eräästä tärkeästä asiasta.
—Ja milloin nähnenkään teitä enää!—lisäsi hän huokaisten ja rupesi varovasti panemaan hansikasta sormuksilla peitettyyn käteensä.—Sanokaa siis että tulette.
Nehljudof lupasi.
Kun Nehljudof tänä yönä jäätyään yksin huoneeseensa pani maata ja sammutti kynttilänsä, ei hän pitkään aikaan saanut unta. Muistellessaan Maslovaa, senaatin päätöstä ja sitä, että hän sittenkin aikoo matkustaa Maslovan mukana,—muistellessaan luopumistaan maanomistusoikeudesta, tuli hänen eteensä yhtäkkiä aivan kuin vastauksena näihin kysymyksiin Marietten kasvot, tuo hänen huokauksensa ja katsahduksensa, kun hän sanoi: »milloin nähnenkään teitä enää», ja tuo hänen hymähdyksensä,—se kaikki tuli hänen eteensä niin selvänä että hän aivan kuin näki ne todella ja hänen piti itsensäkin hymähtää. »Oikeinkohan teen siinä että lähden Siperiaan? Ja oikeinkohan teen, kun luovun rikkaudesta?»—kyseli hän itseltään.
Ja vastaukset näihin kysymyksiin tänä valoisana pietarilaisena yönä, joka kuulsi ikkunakartiinin takaa, olivat epämääräisiä. Kaikki sekaantui hänen päässään. Hän koetti jälleen herättää entistä mielialaansa ja muistaa ajatuksiensa tuttua suuntaa; mutta näillä ajatuksilla ei ollut enää entistä vakaumuksen voimaa.
»Entäs jos kaikki onkin vaan turhaa keksintöä, ja jospa minulle ei sitten riitäkään voimia elääkseni siitä; jospa minä kadun menetelleeni oikein»,—sanoi hän itselleen ja pystymättä vastaamaan näihin kysymyksiin hän sai kokea niin tuskallista ja epätoivoista ikävää, ettei hän semmoista ollut koskaan ennen tiennytkään. Voimatta saada selvyyttä näihin kysymyksiin hän nukkui raskaaseen uneen, jommoiseen oli joskus ennen muinoin nukkunut suuren häviön jälkeen korttipelissä.