XXV.
Ensimäinen tunne, johon Nehljudof seuraavana aamuna heräsi, oli se, että hän oli edellisenä päivänä suorittanut jotakin pahaa. Hän alkoi muistella: mitään pahaa työtä, huonoa tekoa ei ollut, vaan oli ollut huonoja ajatuksia, että muka kaikki hänen nykyiset aikeensa—avioliitto Katjushan kanssa ja maan luovuttaminen talonpojille, että se kaikki oli pilventakaisia mietteitä, ettei hän sitä kestäisi, että siinä oli jotain keksittyä, luonnotonta, ja että piti muka elää niinkuin oli elänyt. Huonoa tekoa ei ollut, vaan oli ollut semmoista, mikä on paljon pahempaa kuin paha teko: oli ollut semmoisia ajatuksia, joista kaikki pahat teot syntyvät.
Huonoa tekoa voi olla uudistamatta, mutta huonot ajatukset synnyttävät kaikki huonot teot.
Huono teko luopi ainoastaan tietä toisille huonoille teoille; mutta huonot ajatukset vastustamattomasti vievät tätä tietä myöten.
Toistaessaan nyt aamulla mielikuvituksessaan eilisiä ajatuksia ihmetteli Nehljudof kuinka hän oli saattanut hetkeksikään niitä uskoa. Niin uutta ja vaikeata kuin olikin se, mitä hän aikoi tehdä, tiesi hän, että se oli nyt ainoa hänelle mahdollinen elämä; ja niin mukavaa ja helppoa kuin olisikin ollut palata entiseen, hän tiesi että se oli kuolema. Eilinen kiusaus näytti nyt hänestä olleen samaa kuin liian kauvan nukkuneen ihmisen halu virua vielä vähän aikaa lämpimässä vuoteessaan, vaikka tämä ihminen tietääkin että jo on aika nousta häntä odottavaan tärkeään ja iloiseen toimeen.
Tänä viimeisenä Pietarissa olonsa päivinä Nehljudof jo aamulla läksi
Vasilinsaarelle Shustovan luona käymään.
Shustova asui toisessa kerroksessa. Nehljudof joutui talonmiehen osoituksen mukaan kyökkikäytävään ja tuli suoraa jyrkkää rappusta myöten kuumaan, ruuanhajuiseen kyökkiin.
Vanhahko naisihminen, hihat ylöskäärittyinä, esiliinassa ja silmälasit nenällä seisoi hellan ääressä ja hämmenteli jotain höyryävässä keittoastiassa.
—Ketä haette,—kysyi tämä ankarasti, katsellen lasiensa yli tulijaan.
Ei ehtinyt Nehljudof esitellä itseänsä, kuin jo naisen kasvot saivat säikähtyneen ja iloisen ilmeen.
—Ah, ruhtinas!—huusi hän pyyhkien käsiänsä esiliinaan.
—Miksi tulettekin kyökkitietä? Olette meidän hyväntekijämme! Minä olen hänen äitinsä. Olivat aivan pilata koko tytön. Te olette meidän pelastajamme,—puhui hän tarttuen Nehljudofin käteen ja koettaen sitä suudella.
—Eilen olin teidän luonanne,—jatkoi hän. Sisareni pyysi sitä erityisesti. Hänkin on täällä. Tänne, tänne, tulkaa jälessäni,—puhui Shustovan äiti, johdattaen Nehljudofia kapean oven ja pimeän käytävän kautta, ja mennessään suoristaen milloin liepeitänsä milloin tukkaansa.—Sisareni nimi on Kornilova,—olette varmaan kuulleet,—lisäsi hän kuiskaamalla ja pysähtyi oven eteen.—Hän oli joutunut kiinni valtiollisista asioista. Tavattoman viisas nainen.
Avattuaan oven käytävästä, vei Shustovan äiti Nehljudofin pieneen huoneeseen, missä pienellä sohvalla pöydän ääressä istui lyhyenläntä, lihavahko neiti, juovikkaassa karttuuninutussa. Hänellä oli valkoinen kiharatukka, sangen vaaleitten pyöreiden ja äitiä muistuttavien kasvojen ympärillä. Häntä vastapäätä istui, kokoonlyyhistyneenä nojatuoliin, nuori mustaviiksinen ja -partainen mies venäläisessä kansallispaidassa. He näyttivät molemmat olevan niin vajonneina keskusteluunsa, että vasta Nehljudofin tultua sisälle katsahtivat häneen.
—Lyydia, ruhtinas Nehljudof, sama joka…
Vaalea neiti hypähti hermostuneesti pystyyn, suoristaen korvansa takaa pujottautunutta hiussuortuvaa ja säikähtyneenä tuijottaen suurilla, harmailla silmillään vieraaseen.
—Tekö nyt olette se vaarallinen nainen, jonka puolesta Vera Jefremovna pyysi,—sanoi Nehljudof hymyillen ja ojentaen kättänsä.
—Niin, minä se olen,—sanoi Lyydia ja paljasti mainion hammasrivinsä hyväntahtoisesti ja lapsekkaasti hymyillessään.—Tätihän se teitä niin halusi nähdä. Täti hoi!—huusi hän oveen miellyttävän heleällä äänellä.
—Vera Jefremovna oli kovin pahoillaan teidän vangitsemisestanne,—sanoi
Nehljudof.
—Istukaa tähän tai ehkä mieluummin tähän,—puhui Lyydia osoittaen pehmeää, rikkinäistä nojatuolia, jolta nuori mies juuri oli noussut.
—Se on minun serkkuni Saharof, esitteli hän, huomattuaan Nehljudofin tarkastavan nuorta miestä.
Tämä hymähti yhtä ystävällisesti kuin Lyydiakin ja tervehti vierasta, ja kun Nehljudof oli istunut hänen paikalleen, otti itselleen tuolin ikkunan luota ja istui toisten viereen. Toisesta ovesta ilmestyi vielä valkoverinen lyseolainen, noin 16 vuotias ja sanomatta mitään istui ikkunalaudalle.
—Vera Jefremovna on tätin hyvä ystävä, mutta minä tuskin tunnen häntä,—sanoi Lyydia.
Samassa tuli viereisestä huoneesta valkoisessa röijyssä, joka oli vyötettynä nahkavyöllä, hyvin miellyttävän ja viisaan näköinen nainen.
—Hyvää päivää, suuri kiitos tulemastanne,—alkoi hän heti kun oli istuutunut sohvalle Lyydian viereen.
—No, mitenkä pikku Veran laita on? Tapasitteko häntä? Kuinka hän kantaa kohtaloansa?
—Ei hän valita,—sanoi Nehljudof,—sanoo että hänellä on olymppolainen itsetunto.
—Voi sitä pikku Veraa, tunnen häntä noista sanoista,—puhui täti hymyillen ja pudistaen päätänsä.—Häntä täytyy tuntea. Se on erinomainen olento. Kaikki toisille, ei mitään itselle.
—Niin, ei hän itseänsä varten mitään halunnut, oli vaan huolissaan teidän sisarenne tyttärestä. Häntä vaivasi erittäinkin se, että neiti oli vangittu ilman mitään syytä.
—Niin se olikin.—sanoi täti,—se on kauhea juttu! Hän joutui kiinni oikeastaan minun tähteni.
—Eipä ollenkaan täti,—sanoi Lyydia. Olisinhan minä ilman teitäkin ottanut vastaan paperit.
—No, kyllä minä tunnen asian paremmin kuin sinä,—jatkoi täti:—nähkääs—jatkoi hän kääntyen Nehljudofin puoleen,—kaikki sai alkunsa siitä, että eräs henkilö oli pyytänyt minua joksikin aikaa ottamaan haltuuni hänen paperinsa—mutta minulla kun ei ollut kortteeria vein ne Lyydian luo. Samana yönä tehtiin hänen luonaan tarkastus ja otettiin sekä paperit että hänet, ja nyt ovat tähän asti pitäneet, olivat vaatineet häntä sanomaan keitä oli paperit saanut.
—Enhän minä sanonutkaan,—lausui Lyydia nopeasti, hermostuneesti repien suortuvaa, joka ei edes häirinnyt häntä.
—En minä väitäkkään että sinä olisit sanonut, vastasi täti.
—Jos he vangitsivat Mitinin, niin ei se suinkaan tapahtunut minun syystäni,—sanoi Lyydia punastuen ja levottomasti katsellen ympärilleen.
—Älä nyt puhu siitä, Lyydia kulta,—sanoi äiti.
—Miksen, minä tahdon kertoa,—sanoi Lyydia hymyilemisen sijaan yhä enemmän punastuen, kietoen suortuvaa sormensa ympäri ja yhä katsellen ympärilleen.
—Muistatko miten eilen kävi kun alotit siitä kertoa.
—Ei ollenkaan … antakaa minun olla, mamma. Minä en sanonut, vaan olin ainoastaan ääneti. Kun hän tutki minua kaksi kertaa ja kyseli tätistä ja Mitinistä, en minä mitään sanonut, vaan ilmoitin etten rupea mitään vastaamaan. Silloin tämä … Petrof…
—Petrof on etsivä poliisi, santarmi ja suuri ilkiö,—lisäsi täti selittäen Nehljudofille Lyydian sanoja.
—Silloin tämä,—jatkoi Lyydia kiihkeänä ja kiiruhtaen,—alkoi houkutella minua. »Kaikki mitä minulle sanotte ei voi tulla ketään vahingoittamaan vaan päinvastoin. Jos te sanotte, niin vapautatte viattomia, joita me ehkä syyttä kiusaamme.» Mutta minä sanoin sittenkin etten sano. Silloin hän sanoi: »No olkoon. Älkää puhuko mitään, mutta älkää myöskään kieltäkö sitä, mitä minä sanon.» Ja hän alkoi nimitellä ja nimitti Mitinin.
—Lakkaa jo puhumasta,—sanoi täti.
—Ah täti, älkää häiritkö…—ja hän nyki itseään herkeämättä suortuvasta ja katseli ympärilleen,—ja yhtäkkiä, ajatelkaas, seuraavana päivänä saan tietää—minulle ilmoitettiin koputtamisella, että Mitin oli vangittu. »Minä olen hänet ilmiantanut»,—ajattelin itsekseni. Ja se alkoi minua niin vaivata, niin alkoi vaivata, että olin kadottaa järkeni.
—Ja sitten tuli ilmi ettei hän ollutkaan vangittu sinun syystäsi,—sanoi täti.
—Enhän minä sitä tiennyt. Ajattelin vaan että minä olin antanut ilmi. Kävelen, kävelen kahden seinän väliä, enkä voi olla ajattelematta: ilmiantaja! Panen maata, peitän kasvoni ja kuulen—joku kuiskuttaa minun korvaani: olet ilmiantanut Mitinin, Mitinin olet ilmiantanut. Tiedän hyvin että se on harhakuulo enkä sittenkään voi olla kuuntelematta. Tahdon nukkua—en voi, tahdon olla ajattelematta—en sitäkään voi. Se se vasta oli kauheata!—puhui Lyydia yhä enemmän ja enemmän kiihoittuen ja yhä kietoen ja taas päästäen suortuvaa sormestansa ja taakseen katsahtaen.
Lyydia kulta, rauhoituhan.—toisti äiti koskettaen häntä olkapäähän, mutta Lyydia ei voinut enää pysähtyä:—se on siksi niin kauheata, alotti hän vielä jotakin, mutta purskahti kesken kaikkea itkuun, hypähti seisaalleen sohvasta ja tartuttaen hameensa nojatuoliin juoksi ulos huoneesta. Äiti meni hänen jälkeensä.
—Hirttää ne roistot pitäisi,—murahti lyseolainen ikkunalta.
—Mitä sinä sanoit,—kysyi täti.
—Ei se ollut mitään … muuten minä vaan,—vastasi lyseolainen, otti pöydältä paperossin ja alkoi sitä sytytellä.