XXVI.
—Niin, nuorille tuo yksinäisyyskoppi on hirveä asia,—sanoi täti pudistaen päätänsä ja myöskin sytyttäen paperossiaan.
—Eiköhän se lie kaikillekin,—sanoi Nehljudof.———
—Oletteko siis kokeneet?
—Minäkö? Olen kaksi kertaa istunut,—sanoi täti surullisesti ja miellyttävästi hymyillen.—Kun minut otettiin ensi kerran—ja otettiin ilman syytä,—jatkoi hän,—olin minä 22 vuoden vanha, minulla oli lapsi ja minä olin raskauden tilassa. Niin vaikea kuin minulle olikin silloin vapauden kadottaminen, eroominen lapsesta, eroominen miehestä, ei se kaikki ollut mitään verrattuna siihen, mitä minä tunsin huomattuani, etten ollut enää ihminen, vaan olin muuttunut esineeksi. Tahdon sanoa hyvästi tyttärelleni—minulle sanotaan että menisin ja istuisin issikkaan. Minä kysyn minne minua viedään,—minulle vastataan että saan tietää kunhan tullaan perille. Minä kysyn: mistä minua syytetään,— minulle ei vastata mitään. Kun minua tutkinnon perästä riisuttiin ja puettiin numerolla varustettuihin vangin vaatteisiin, vietiin holvikäytävään, avattiin ovi, lykättiin sinne, lukittiin ja mentiin pois, ja kun jäi vaan vahti pyssynsä kanssa, joka kulki äänetönnä edestakaisin ja silloin tällöin katsahti sisään ovireijästä, —silloin tuli minun kauhean raskas olla. Muistan että minun mieltäni lannisti erittäinkin se, että santarmiupseeri, tutkiessaan minua, tarjosi minulle tilaisuuden polttaa. Siis hän tiesi, kuinka ihmiset pitävät tupakasta, tiesi kuinka ihmiset rakastavat vapauttaan, valoa, tiesi kuinka äidit rakastavat lapsiansa ja lapset äitiänsä; niin kuinka he sitten saattoivat säälimättä repäistä minut irti kaikesta, mikä on kallista, ja teljetä minut kuin villin eläimen? Sitä ei voi kantaa kärsimättä rangaistusta. Jos joku on uskonut Jumalaan ja ihmisiin, siihen että ihmiset rakastavat toisiansa, hän sen jälkeen lakkaa uskomasta tähän. Minä sen jälkeen lakkasin uskomasta ihmisiin ja aloin vihata,—lopetti hän ja hymähti.
Ovesta, jonne Lyydia oli mennyt, tuli hänen äitinsä ja ilmoitti että tyttö oli kovasti menehtynyt eikä voinut enää tulla esille.
—Ja missä tarkoituksessa on noin nuori elämä kukistettu? Erittäinkin pahottaa minua,—sanoi täti, että minä olin tahtomattani syypää.
—Ehkä hän Jumalan avulla paranee maaseudun ilmassa,—sanoi äiti.—Lähetämme hänet isän luokse.
—Ilman teitä hän olisi kokonaan kukistunut,—sanoi täti.—Kiitos teille. Tavata teitä halusin pyytääkseni teitä toimittamaan kirjeen Vera Jefremovnalle,—sanoi hän ottaen kirjeen taskustaan.—Kirje ei ole suljettu, saatte sen lukea ja joko repiä rikki tai viedä perille, mikä vaan paraiten vastaa teidän vakaumuksianne,—sanoi hän. Kirjeessä ei ole mitään vaarallista.
Nehljudof otti kirjeen ja luvattuaan viedä sen perille, nousi, jätti hyvästi ja tuli kadulle.
Kirjeen hän sulki lukematta sitä ja päätti toimittaa perille.