XXVII.
Viimeinen asia, joka vielä pidätti Nehljudofia Pietarissa, oli lahkolaisten juttu, joiden keisarille asetetun anomuksen hän toivoi saavansa annetuksi entisen rykmenttitoverinsa, sivusajutantti Bogatirjofin kautta. Hän saapui tämän luokse aamulla ja tapasi hänet vielä kotona, vaikka jo lähdössä, aamiaista syömässä. Bogatirjof ei ollut aivan pitkä, mutta vankkarakenteinen ja harvinaisen väkevä mies—hän väänteli hevosenkenkiä—hyväluontoinen, rehellinen, suora, jopa vapaamielinenkin. Näistä ominaisuuksistaan huolimatta hän oli läheinen hoviin, rakasti keisaria ja hänen perhettään ja osasi jollakin kummallisella tavalla, eläessään tässä ylimmässä piirissä, nähdä siinä yksistään hyvää ja olla ottamatta osaa mihinkään huonoon ja epärehelliseen. Hän ei arvostellut milloinkaan ihmisiä eikä toimenpiteitä, vaan oli joko vaiti taikka sanoi rohkealla, kovalla, melkein huutavalla äänellä sanottavansa ja tällöin usein yhtä kovalla äänellä myöskin nauroi. Eikä hän tätä tehnyt mistään valtioviisaudesta, vaan ainoastaan siksi, että semmoinen oli hänen luonteensa.
—Mainiota että tulit. Etkö haluaisi syödä aamiaista? No, istuhan sitten. Oivallinen biffi! Minä aina alotan pääasiasta ja lopetan samalla. Ha, ha, ha. No juo edes viiniä,—huusi hän osottaen punasta viiniä sisältävää karahvia.—Juuri ajattelin sinua. Anomuksesi toimitan perille. Annan omiin käsiin—sen teen; mutta minun mieleeni tässä juolahti, eiköhän sinun olisi paras ensin käydä Toporofin luona.
Nehljudof rypisti otsaansa Toporofia mainittaessa.
—Kaikki riippuu hänestä. Häneltähän kuitenkin tullaan kysymään. Mutta voi olla että hän itsekin täyttää pyyntösi.
—Jos se on neuvosi, niin menen sinne.
—Mainiota. No, entä Pietari, minkä vaikutuksen se sinuun tekee,—kiljui
Bogatirjof,—sanoppas, häh?
—Tunnen, että alan hypnotiseerautua,—sanoi Nehljudof.
—Vai hypnotiseerautua?—toisti Bogatirjof ja rupesi äänekkäästi nauramaan.—No kun et tahdo, niin ole ilman.—Hän pyyhki viiksensä ruokaliinalla.—Siis käyt siellä? Häh? Jos hän ei suostu, niin anna minulle, minä toimitan jo huomenna, huusi hän ja noustuaan pöydästä teki leveällä liikkeellä ristinmerkin, nähtävästi yhtä tiedottomasti kuin oli pyyhkinyt suutansa, ja alkoi kiinnitellä sapeliansa.—Ja nyt hyvästi, minun on lähteminen.
—Lähdemme yhdessä,—sanoi Nehljudof mielihyvällä puristaen Bogatirjofin voimakasta, leveää kättä ja, kuten aina, tuntien jonkinlaista terveen tiedottoman, tuoreen vaikutusta, erosi hänestä hänen talonsa portailla.
Vaikkei Nehljudof odottanutkaan mitään hyvää käynnistänsä hän kuitenkin Bogatirjofin neuvon mukaan ajoi Toporofin luo, josta henkilöstä lahkolaisten asian piti riippuman.
Se virka, jossa Toporof oli, sisälsi itsessään ristiriitaisuuden, jota ainoastaan tylsä ja siveellisesti tunnoton mies saattoi olla näkemättä. Toporofissa olivat nämä molemmat kieltoperäiset ominaisuudet.
* * * * *
Vastaanottohuoneessa oleva erityisiä toimia varten määrätty virkamies tiedusteli Nehljudofilta missä asiassa tämä oli tullut ja saatuaan tietää Nehljudofin ottaneen toimittaakseen lahkolaisten anomuksen keisarille, kysyi, eikö hän tahtoisi antaa anomusta nähtäväksi. Nehljudof antoi anomuksen ja virkamies meni sen kanssa työhuoneeseen. Nunna korkeassa päähineessä, kiemurtelevassa suruharsossaan ja pitkässä, mustassa laahustimessa tuli ulos työhuoneesta valkoiset sormet ristissä ja kynnet puhdistettuina. Hän piteli käsissään kallisarvoista rukousnauhaa. Nehljudofia ei pyydetty vieläkään astumaan sisälle. Toporof luki anomusta pudistellen päätänsä. Häneen oli tehnyt epämiellyttävän vaikutuksen tuo selvästi ja voimakkaasti kirjoitettu anomus.
»Jos tuo joutuu keisarin käsiin, niin se voi herättää ikäviä kysymyksiä ja väärinkäsityksiä,» ajatteli hän luettuaan loppuun. Ja pantuaan anomuksen pöydälle hän soitti ja käski pyytää Nehljudofia sisälle.
Hänellä oli tämä lahkolaisjuttu tuoreessa muistissa ja yksi heidän anomuksistaan oli jo saapunut hänen käsiinsä.———Nämät isät ja vaimot nyt anoivat, ettei heitä näin eroitettaisi. Toporof muisti jo silloin kuin tämä juttu jo ensi kerran oli ollut hänen käsiteltävänään epäilleensä eikö olisi sittenkin ollut parasta jättää se sikseen. Mutta mitään vahinkoa ei voinut olla siitä, että noiden talonpoikaisperheiden jäsenet olisivat hajoitetut eri suunnille; jota vastoin niiden jättäminen paikoillensa saattoi vaikuttaa haitallisesti muuhun väestöön, niin että nämätkin olisivat luopuneet oikeauskoisuudesta, ja sitäpaitsi: todistihan tämä piispan innokkuutta, jonka kaiken vuoksi hän oli antanut asialle sen ratkaisun, mihin se oli silloin suunnattu.
—Hyvää päivää,—sanoi hän hartaassa työssä keskeytetyn ihmisen ilmeellä, ottaen seisten vastaan Nehljudofia, sekä ryhtyi oijeti asiaan.
—Tunnen tämän tapauksen. Heti kun näin nimet, muistin tämän onnettoman jutun,—sanoi hän ottaen anomuksen ja näyttäen sitä Nehljudofille.—Ja olen hyvin kiitollinen teille, että muistutitte minua jälleen siitä. Se on nyt ollut vaan lääninhallituksen liikaa virkaintoisuutta…
Nehljudof oli vaiti ja katseli vihamielisellä tunteella noiden liikkumattomien kasvojen naamiota.
—Ja minä annan käskyn tämän toimenpiteen peruuttamisesta ja noiden ihmisten tuomisesta takaisin asuinpaikkoihinsa.
—Niin että voin siis olla viemättä anomusta perille?—sanoi Nehljudof.
—Ihan hyvästi. Minä lupaan sen,—sanoi hän pannen erityistä painoa sanaan »minä», siinä uskossa kun nähtävästi oli että hänen rehellisyytensä, hänen sanansa oli kaikkein parhain tae.—Parasta on että heti kirjoitan. Tehkää hyvin, istukaa.
Hän tuli pöydän luo ja alkoi kirjoittaa. Nehljudof ei istunut, vaan katseli ylhäältä tuohon kapeaan, kaljuun pääkalloon, tuohon paksu- ja sinisuoniseen käteen, joka nopeasti liikutteli kynää, ja ihmetteli mitä varten tuo ihminen, joka näyttää niin väliäpitämättömältä kaikesta, nyt tekee semmoisella hartaudella sitä mitä tekee? Mitä varten?…
—Tässä siis olisi,—sanoi Toporof, sulkien kirjekuorta:—ilmoittakaa päätökseni anomuksen tekijöille,—lisäsi hän nostaen huuliaan muka hymyilläkseen.
—Mistä syystä nämät ihmiset ovat saaneet kärsiä?—sanoi Nehljudof ottaessaan vastaan kirjekuorta.
Toporof nosti päänsä ja naurahti aivan kuin Nehljudofin kysymys olisi häntä huvittanut.
—Sitä en saata teille sanoa. Voin vaan sanoa, että kansan edut, joita meidän on suojeleminen, ovat niin tärkeät, että liikaintoisuus uskonnollisissa kysymyksissä on vähemmin pelottava ja haitallinen kuin nykyään leviävä liiallinen väliäpitämättömyys niissä.
* * * * *
Toporof näytti hymyilevän vieläkin yhtä alentuvasti ja pitävän herttaisena sitä, mitä Nehljudof puhui. Ja vaikka Nehljudof olisi mitä sanonut, olisi Toporof pitänyt kaikkea yhtä herttaisena ja yksipuolisena katsoen sen mahtavan valtiomuodon korkeudesta, missä hän seisoi.
—Yksityisen ihmisen silmissä saattaa asia todella semmoiselta näyttää,—sanoi hän,—vaan valtiolliselta näkökannalta katsoen on asian laita hiukan toinen.—Vaan, suokaa anteeksi, minun täytyy jättää hyvästi,—sanoi Toporof kumartaen päätänsä ja tarjoten kättään.
Nehljudof puristi sitä, tuli kiireisesti pois ja katui puristaneensa tuota kättä.
»Kansan edut»,—toisti hän Toporofin sanoja. »Omat ne ovat etusi»,—ajatteli hän tullessaan pois Toporofin luota.
Ja muistiinsa johtaen kaikkia niitä henkilöitä, joita noiden oikeutta, uskontoa ja kansan kasvatusta tarkoittavien laitosten toiminnan piti koskea,—alkaen siitä akasta, joita oli rangaistu patentittomasta viinakaupasta, poikasesta, joka oli tavattu varkaudesta, irtolaisesta, murhapolttajasta ja pankinjohtajasta, ja asettaen näiden rinnalle tuon onnettoman Lyydian, joka oli kiinni vaan sen perustuksella, että häneltä toivottiin saada tarpeellisia tietoja, lahkolaiset, jotka olivat loukanneet oikeauskoisuutta, ja Gurkevitshin, joka oli halunnut perustuslakia,—selvisi Nehljudofille tavattomalla voimalla, ettei näitä ihmisiä oltu kiinni otettu, teljetty vankilaan tai lähetetty maanpakoon ollenkaan siitä syystä, että he olisivat loukanneet oikeutta tai harjoittaneet laittomuuksia, vaan ainoastaan siitä syystä, että he häiritsivät virkamiehiä, estivät rikkaita pitämästä hallussaan sitä rikkautta, jota ne kansalta kokosivat.
Ja tämmöistä estettä teki sekä tuo luvatonta viinakauppaa harjoitteleva akka, että tuo pitkin kaupunkia kuljeskeleva varas, samoin kuin Lyydia julistuksinensa, Gurkevitsh perustuslakineen ja lahkolaiset,———. Ja sentähden näytti Nehljudofista ihan ymmärrettävältä, että nämä virkamiehet,—alkaen hänen tätinsä miehestä, senaattoreista ja Toporofista kaikkiin noihin pieniin, puhtaisiin ja siivoihin herroihin asti, jotka ministeristöissä istuivat pöytien ääressä,—eivät ollenkaan pitäneet väliä siitä, että asiain näin ollen viattomat tulisivat kärsimään, vaan pitivät ainoastaan huolta siitä, että olisivat saaneet kaikki vaaralliset poistetuksi.
Niin että tuo sääntö kymmenen syyllisen vapauttamisesta ennen yhden syyttömän tuomitsemista ei lainkaan tullut noudatetuksi, vaan päinvastoin, niinkuin mädänneen paikan poisleikkaamiseksi on tuoreeseenkin koskeminen,—niin tässäkin rangaistiin kymmenen vaaratonta, jotta yksi todellisesti vaarallinen saataisiin pois.
Tämmöinen olevien olojen selitys näytti Nehljudofista hyvin yksinkertaiselta ja ilmeiseltä, mutta juuri se yksinkertaisuus ja selvyys saikin Nehljudofin horjumaan ennenkuin tämän selityksen hyväksyi. Olihan muka mahdotonta että noin monipuolinen ilmiö olisi näin yksinkertaisella ja kauhealla tavalla selitettävissä, olihan mahdotonta että kaikki nuo puheet oikeudesta, hyvästä, laista, uskonnosta, jumalasta j.n.e. olisivat olleet vaan pelkkiä puheita ja peittäneet allensa mitä raainta voitonpyyntöä ja julmuutta.