XXVIII.
Nehljudofin olisi ollut jo saman päivän illalla lähteminen, vaan hän oli luvannut Mariettelle tulla tämän luokse teaatteriin, ja vaikka hän tiesi, ettei sitä olisi pitänyt tehdä, hän kuitenkin vääristelihe itsensä edessä ja läksi, kun muka oli velvollinen sanassansa pysymään.
»Voinkohan vastustaa noita kiusauksia?—ajatteli hän ei aivan vilpittömästi: katsommahan viimeisen kerran».
Pukeuduttuaan hännystakkiin hän saapui teaatteriin tuon iänikuisen »Kamelinaisen» toisen näytöksen aikana. Pietarissa vieraileva näyttelijätär esitti vielä, ihan uudella tavalla, kuinka keuhkotautiset naiset kuolevat.
Teaatteri oli yleisöä täpötäynnä ja Marietten loosi osotettiin heti
Nehljudofille, kunnioituksella sitä henkilöä kohtaan, joka siitä kysyi.
Käytävässä seisoi lakeija livreessä ja kumarsi Nehljudofille niinkuin tutulle sekä avasi loosin oven.
Kaikki vastapäisten loosien rivit istuvine ja niiden takana seisovine olentoineen samoin kuin edessä olevat selät ja parterilla istuvien harmaat, puoliharmaat, harvatukkaiset, kaljut ja kiharoiksi voidellut päät—kaikki katsojat olivat kiintyneet näyttämölle, jossa laiha, luiseva näyttelijätär komeassa silkkipuvussa ja pitseissä väänteli itseänsä ja luonnottomalla äänellä lausui monoloogia. Joku vaati sihistäen hiljaisuutta kun ovea avattiin ja kaksi kylmän ja lämpimän ilman virtaa tuhahti Nehljudofin kasvoja vasten.
Loosissa oli Mariette ja joku tuntematon nainen punasessa peleriinissä, pää suurena suunnattomana hörrykkänä sekä kaksi mieshenkilöä: Marietten mies, kaunis, pitkäkasvuinen kenraali, jolla oli ankarat, liikkumattoman jäykät kasvot kyömynenineen ja sotilaallinen, pumpulista ja punasesta verasta rakennettu pomorinta sekä valkoverinen kaljupäinen herra leuka paljaaksi ajeltuna juhlallisten poskipartain välille. Mariette, sieväliikkeinen, hieno, elegantti, dekolté, lujine jäntehikkäine olkapäineen, jotka laskeutuivat kaltevasti kaulasta, ja syntymämerkkineen kaulan ja olkapäiden yhtymäpaikassa, katsahti heti Nehljudofiin ja osoittaen hänelle viuhkallaan tuolia takanansa hymähti hänelle kohteliaasti, kiitollisesti ja kuten Nehljudofista näytti, sangen merkitsevästi. Marietten mies katsahti Nehljudofiin rauhallisesti niinkuin ei mitään ja kumarsi päällänsä. Katseesta, jonka hän vaihtoi vaimonsa kanssa, näkyi selvästi että hän oli kauniin vaimon herra ja valtias.
Kun monoloogi oli loppunut tärähteli teaatteri kätten taputuksista.
Mariette nousi ja pidellen kahisevaa silkkihamettansa meni loosin takaosaan ja esitteli Nehljudofin miehellensä.
Kenraali hymyili herkeämättä silmillään ja sanottuaan olevansa hyvin, iloinen rauhallisesti ja itsepintaisesti vaikeni.
—Minun olisi jo pitänyt matkustaa, mutta kun tulin teille luvanneeksi,—sanoi Nehljudof kääntyen Marietten puoleen.
—Ellette minua halua nähdä, niin saatte ainakin nähdä merkillistä näyttelijätärtä,—sanoi Mariette vastaten hänen sanojensa ajatukseen.—Eikö totta hän oli erinomainen viime kohtauksessa?—sanoi hän miehellensä.
Mies nyykäytti päätänsä.
—Minua ei tuo voi lainkaan liikuttaa,—sanoi Nehljudof.—Olen nykyään nähnyt niin paljon todellisia onnettomuuksia, että…
—Niin istukaahan ja kertokaa.
Mies kuunteli ja hänen silmänsä hymyilivät ivallisesti yhä enemmän.
—Kävin sen naisen luona, joka nyt päästettiin vapaaksi, ja joka oli saanut niin kauvan istua: se näkyy olevan aivan murtunut olento.
—Se on se sama nainen, josta sinulle puhuin,—sanoi Mariette miehelleen.
—Niin, olen hyvin iloinen että hänet saattoi vapauttaa,—sanoi tämä rauhallisesti nyykäytellen päätänsä, ja Nehljudofista näytti että hänen hymynsä viiksien alla oli jo ihan täynnänsä ivaa:—minä lähden tupakalle.
Nehljudof istui ja odotti että Mariette sanoisi hänelle sitä jotakin, mitä hänellä piti olla sanottavana, mutta Mariette ei puhunut mitään eikä edes koettanut päästä alkuunkaan, vaan laski leikkiä ja puhui näytelmästä, jonka olisi hänen mielestään pitänyt niin liikuttaa Nehljudofia.
Nehljudof huomasi, ettei Mariettellä ollutkaan mitään sanomista hänelle, vaan että tarkoitus oli ollut ainoastaan näyttäytyä iltatoaletin koko loistossa olkapäineen ja syntymämerkkineen, ja Nehljudofia tämä yhtaikaa sekä miellytti että inhoitti.
Se ihanuuden verho, joka oli kaikkea tätä loistoa ennen peittänyt, ei tosin ollut Nehljudofin silmistä kokonaan poistemmattu, mutta hän ainakin nyt näki mitä sen alla oli. Katsoen Mariettea hän kyllä ihaili tätä, mutta hän samalla tiesi, että Mariette oli valehtelija ja eli täydessä ymmärryksessä miehensä kanssa, jonka loistava virkaura perustui satojen tuhanten ihmisten kyyneleihin ja häviöön, ja että Mariettelle oli tämä kaikki yhdentekevää, ja että mitä tämä oli eilen puhunut, oli kaikki valhetta, ja että Marietten ainoa mieliteko,—jonka syytä ei Nehljudof yhtä vähän kuin Mariette itsekään tietänyt,—oli saada hänet rakastumaan itseensä, ja se se juuri olikin Nehljudofille yhtaikaa sekä mieluista että vastenmielistä: Hän oli jo useamman kerran tehnyt lähtöä, tarttunut hattuunsa, mutta sittenkin jäänyt.
Mutta vihdoin, kun mies, tuoden tupakinsavua tuuheissa viiksissään, palaisi takaisin loosiin ja ylenkatseellisen alentuvasti katsahti Nehljudofiin ikäänkuin ei olisi häntä tuntenut, ei Nehljudof antanut enää oven sulkeutua, vaan tuli käytävään ja löydettyään palttoonsa läksi teaatterista.
Kun hän kotiin palatessaan kulki pitkin Nevskiä huomasi hän tahtomattaan edellänsä pitkäkasvuisen, hyvin kaunisrakenteisen ja silmiinpistävän komeasti puetun naisen, joka hiljaverkkaan kulki pitkin leveätä asfalttikäytävää; ja tämän kasvoissa ja koko olennossa näkyi huonon vallan tietoisuus. Kaikki vastaantulijat ja ohitsemenijät katsahtelivat häneen. Nehljudof kulki häntä nopeammin ja myöskin ehdottomasti katsahti hänen kasvoihinsa. Nuo arvattavasti maalatut kasvot olivat kauniit ja nainen, silmien välkähtäessä hymyili Nehljudofille. Ja kummallista, Nehljudof heti paikalla muisti Marietten, sillä hän koki samaa inhon ja viehätyksen tunnetta mitä oli kokenut teaatterissakin.
Mennen nopeasti naisen sivuitse Nehljudof kääntyi Morskajan kadulle ja päästyään sitten rantakadulle alkoi siellä poliisin ihmeeksi kuljeskella edes takaisin.
»Ihan samalla tavalla sekin teaatterissa maikailevasti hymähti minulle, kun minä tulin sisälle, ajatteli hän ja sama tarkoitus oli sekä edellisessä että jälkimäisessä hymyilyssä. Erotus oli vaan siinä, että tämä puhui yksinkertaista ja suoraa kieltä: jos tarvitset minua—niin ota minut; jollet—niin mene ohitse. Mutta edellinen oli teeskennellyt ei ajattelevansa näin, vaan elävänsä jostain korkeammista, hienommista tunteista, silloin kun pohjana oli ihan sama asia. Tämä oli ainakin rehellinen, mutta se toinen valehteli. Vielä enemmän: tämän oli puute saattanut siihen asemaan, mutta tuo toinen leikkii, huvittelee tuon ihanan, inhoittavan, hirvittävän intohimon kanssa. Tämä katunainen on haiseva, likainen vesi, aijottu sen juotavaksi, jonka jano on inhoa voimakkaampi, mutta tuo teaatterissa on myrkkyä, joka huomaamattomasti myrkyttää kaiken, mihin sitä tulee.» Nehljudof muisti suhteensa aatelistonjohtajan vaimoon ja häpeälliset muistot valloittivat hänet.—»Innoittavaa on eläimen eläimellisyys ihmisessä», ajatteli hän, »mutta semmoisenaan raa'assa muodossaan, sitä saattaa henkisen elämän korkeudesta ikäänkuin ulkopuolelta nähdä ja ylenkatsoa, joko sitten lankesi taikka kesti,—saattaa pysyä sinä minä oli; sitävastoin kuin tämä sama eläimellisyys peitekään vale-esteettisyyden, runollisuuden kuoreen, kun vaaditaan sen edessä polvistumista, niin siihen uppoo kokonaan, alkaa jumaloida eläimellisyyttä eikä enää erota hyvää pahasta. Se se vasta on hirmuista.»
Nehljudof näki tämän asian yhtä selvästi kuin hän nyt näki edessään palatsit, vahtisotamiehet, linnan, joen, venheet, pörssin. Ja niinkuin ei tänä yönä ollut rauhoittavaa, lepoa antavaa pimeyttä maan päällä, vaan epäselvää, alakuloisuutta herättävää, luonnotonta valoa ilman sen lähdettä, niin ei Nehljudofin sydämmessäkään ollut enää sitä tietämättömyyden pimeyttä, joka tuottaa lepoa.
Kaikki oli selvää. Oli selvää että se, mikä pidetään tärkeänä ja hyvänä, se kaikki on mitätöntä ja huonoa, ja että kaikki tuo loisto, kaikki tuo ylellisyys verhoo vaan vanhoja, totuttuja rikoksia, jotka eivät ole suinkaan rangaistuksenalaisia, vaan päinvastoin nostetut kunniasijoille ja koristetut kaikella sillä ihanuudella mitä ihmiset ovat suinkin saattaneet keksiä.
Nehljudofin olisi tehnyt mieli unohtaa tämä asia, olla sitä näkemättä, vaan hän ei enää voinut olla näkemättä. Vaikka hän ei nähnytkään sitä valon lähdettä, jonka avulla kaikki oli hänelle selvänä, niinkuin hän ei nähnyt Pietaria valaisevan valon lähdettä, ja vaikka tämä valo näytti hänestä himmeältä, ikävältä ja luonnottomalta,—ei hän voinut olla näkemättä mikä siinä valossa hänen eteensä aukeni ja hänestä tuntui yhteen aikaan sekä iloiselta että levottomalta.