XXIX.
Saavuttuaan Moskovaan Nehljudof ensi asiakseen lähti vankilan lasarettiin ilmoittamaan Maslovalle surullista sanomaa siitä, että senaatti oli vahvistanut oikeuden päätöksen ja että nyt oli valmistuminen Siperian matkalle. Sen anomuksen tuloksista, jonka asianajaja oli kirjoittanut keisarin nimelle ja jota Nehljudof nyt vei vankilaan Maslovan allekirjoitettavaksi, hänellä ei ollut suuria toiveita. Ja mikä kummallisinta, hän ei nyt edes halunnutkaan menestystä. Hän oli valmistautunut Siperian matkan ajatukseen, elämään maanpakolaisten ja pakkotyöläisten keskuudessa ja hänen oli vaikea kuvailla mielessään miten hän olisi voinut järjestää omansa ja Maslovan elämän, jos Maslova olisi vapautettu. Hän muisteli erään amerikkalaisen kirjailijan Toron sanoja, joka siihen aikaan kun Amerikassa vallitsi orjuus puhui, että ainoa paikka missä rehellisen kansalaisen sopii oleskella semmoisessa valtiossa, jossa orjuus on laillistettu ja suvaittu, on vankila. Aivan samaten ajatteli Nehljudof, erittäinkin Pietarin matkansa ja kaiken sen jälkeen, mitä oli siellä saanut tietää.
* * * * *
Lasaretin ovenvartija, tunnettuaan Nehljudofin, ilmoitti hänelle heti, ettei Maslova enää ollut heillä.
—Missä hän sitten on?
—Hän on jälleen linnassa.
—Miksi hän on sinne siirretty?—kysyi Nehljudof.
—No, arvaahan sen minkälaista väkeä ne ovat, teidän ylhäisyytenne,—sanoi ovenvartija ylenkatseellisesti nauraen:—rupesi välskärin kanssa kujeilemaan, niin vanhempi lääkäri sen sitten toimitti pois.
Nehljudof ei olisi mitenkään luullut, että Maslova ja hänen henkinen kehityksensä olivat niin lähellä hänen sydäntään. Tämä uutinen löi Nehljudofin lamauksiin. Hän tunsi samaa kuin ihmiset saadessaan tietää odottamattomasta, suuresta onnettomuudesta. Hän tunsi suurta kipua. Ensimäinen tunne oli häpeä: hän näytti omissa silmissään naurunalaiselta, kun kuvitteli, että Maslovassa muka oli tapahtunut henkinen muutos. Kaikki tuon naisen puheet, ettei hän muka tahtonut vastaanottaa toisen uhria, kaikki nuo moitteet ja kyyneleet olivat ainoastaan, ajatteli hän, irstaan naisen viekkautta, halua käyttää häntä eduksensa niin hyvin kuin suinkin. Hänestä rupesi näyttämään, että jo viime kerran tavatessa oli tullut esiin seikkoja, jotka todistivat hänen parantumattomuuttansa, mikä nyt olikin käynyt selväksi. Tämä kaikki ehti välähtää Nehljudofin päässä sillä aikaa kuin hän pani koneentapaisesti hattua päähänsä ja teki lähtöä lasaretista. »Mikäs nyt on siis edessä?» kysyi hän itseltään: »olenkohan enää sidottu häneen? Enkö ole nyt vapaa juuri tuon hänen käytöksensä tähden?» Mutta tuskin oli hän tehnyt tämän kysymyksen kun hän jo ymmärsi, että pitämällä itseään vapautettuna ja hylkäämällä Maslovan, hän ei tule rankaisemaan Maslovaa, kuten olisi tahtonut, vaan itseänsä, ja häntä kauhistutti.
»Ei, se mikä on tapahtunut, ei voi muuttaa vaan ainoastaan vahvistaa minun päätöstäni. Tehköön hän vaan sitä mikä on seuraus hänen henkisestä kehityksestään,—jos kujeilee välskärin kanssa niin kujeilkoon—se on hänen asiansa … mutta minun asiani on tehdä mitä minulta vaatii omatuntoni»,—puhuivat hänen ajatuksensa,—»ja minun omatuntoni vaatii minua panemaan alttiiksi vapauteni syntini lunastukseksi. Ja siis minun päätökseni mennä hänen kanssaan naimisiin, vaikkapa vaan näennäiseen avioliittoon, joka tekee mahdolliseksi seurata häntä sinne minne hän lähetetään, jääpi muuttumattomaksi»—sanoi hän itselleen vihaisella itsepintaisuudella, ja tultuaan ulos lasaretista suuntautui varmoin askelin vankilan suurta porttia kohden.
Portille päästyään hän pyysi päivystäjää ilmoittamaan tirehtöörille haluavansa tavata Maslovaa. Päivystäjä oli Nehljudofin tuttuja ja ilmaisi sentähden tutunomaisesti hänelle heidän tärkeän vankilauutisensa. Kapteeni oli ottanut virkaeron ja sijaan oli tullut toinen tirehtöri, ankara mies.
—Kyllä nyt on kova komento täällä,—sanoi vartija.—Hän on paraikaa vankilassa, paikalla ilmoitan.
Ja aivan oikein, tirehtöri oli vankilassa ja ilmestyi pian Nehljudofin puheille. Uusi tirehtöri oli pitkäkasvuinen, luiseva mies, poskipäät ulospäin, hyvin hidas liikkeissään ja synkkä.
Tapaaminen on sallittu määräpäivinä vastaanottohuoneessa,—sanoi hän katsomatta Nehljudofiin.
—Mutta minulla on annettava eräs anomus allekirjoitettavaksi.
—Voitte jättää sen minulle.
—Minun täytyy itseni saada tavata vankia. Sitä ei minulta ole koskaan ennen kielletty.
—Se oli ennen se,—sanoi tirehtöri vilkaisten nyt pikaisesti
Nehljudofiin.
—Minulla on lupa kuvernööriltä,—intti Nehljudof hakien lompakkoansa.
—Näyttäkääpäs,—sanoi tirehtöri yhä samalla tavalla katsomatta silmiin ja otti Nehljudofilta paperin pitkällä, kuivalla, valkoisella kädellään, jonka etusormessa oli kultainen sormus. Hän luki hitaasti paperin.
—Tulkaa konttoriin.—sanoi hän.
Konttorissa ei tällä kertaa ollut ketään. Tirehtöri istui pöydän ääreen ja rupesi selailemaan siinä olevia papereita; hän aikoi nähtävästi itse olla läsnä.
Kun Nehljudof kysyi olisiko mahdollista tavata valtiollista vankia, Bogoduhofskajaa, niin tirehtöri vastasi lyhyesti että ei.—Valtiollista ei ole lupa tavata,—sanoi hän syventyen jälleen papereihinsa. Nehljudof, jonka taskussa oli kirje Bogoduhofskajalle, tunsi olevansa ikäänkuin pahanteosta tavattu ihminen, jonka aikeet olivat tulleet ilmi ja saatu estetyiksi.
Kun Maslova oli tullut konttoriin kohotti tirehtöri päätänsä ja katsomatta Maslovaan tahi Nehljudofiin sanoi: »saatte puhua!» ja jatkoi paperiensa lukemista.
Maslova oli puettu taas niinkuin ennenkin valkoiseen nuttuun, hameeseen ja huiviin. Tultuaan Nehljudofin luo ja nähtyään tämän kylmät, vihaiset kasvot hän meni punaiseksi, alkoi hypistellä kädellään nutun reunaa ja laski alas silmänsä.
Tästä hänen hämmennyksestänsä Nehljudof päätti, että lasaretin ovenvartijan kertomus oli ollut tosi.
Nehljudof oli aikonut olla Maslovan kanssa kuten viime kerrallakin; vaan ei voinut, niinkuin olisi tahtonut antaa hänelle kättä, niin vastenmielinen oli hänelle nyt Maslova.
—Minä olen tuonut teille pahan sanoman,—virkkoi hän tasasella äänellä katsomatta toiseen ja tarjoomatta kättä,—senaatti on hyljännyt valituksen.
—Sen kyllä arvasinkin,—sanoi Maslova kummallisella äänellä aivan kuin olisi ollut hengästyksissään.
Ennen olisi Nehljudof kysynyt miksi Maslova oli sanonut kyllä arvanneensakin; mutta nyt Nehljudof vaan katsahti häneen. Maslovan silmät olivat täynnä kyyneleitä.
Se ei kuitenkaan yhtään lauhduttanut Nehljudofia, vaan päinvastoin vielä enemmän suututti.
Tirehtöri nousi ja alkoi kävellä edestakaisin huoneessa.
Vaikka Maslova inhoitti Nehljudofia, hän kuitenkin piti tarpeellisena ilmaista mielipahansa senaatin hylkäävän päätöksen johdosta.
—Älkää nyt vaan joutuko epätoivoon,—sanoi hän,—anomus keisarilliselle majesteetille saattaa onnistua ja minä toivon että…
—Enhän minä siitä syystä…—sanoi Maslova sääliä herättävästi katsellen kosteilla silmillään toiseen.
—Mistä sitten?
—Te kävitte lasaretissa ja teille varmaankin kerrottiin minusta…
—Mitäpäs siitä, onhan se oma asianne,—vastasi Nehljudof kylmästi ja rypisti silmänsä. Loukatun ylpeyden vastikään hiljennyt, julma tunto heräsi hänessä jälleen uudella voimalla kohta kun Maslova mainitsi lasaretin. Hän, Nehljudof, maailman mies, jonka kanssa mikä ylhäinen neiti tahansa olisi pitänyt onnena päästä naimisiin, oli tarjoutunut tuon naisen mieheksi, mutta tämä ei ollut malttanut odottaa, vaan alkanut kujeilla välskärin kanssa,—ajatteli hän inholla katsoen Maslovaan.
—Kirjoittakaahan nyt tuon anomuksen alle,—sanoi hän ja saatuaan taskustaan suuren kirjekuoren levitti anomuksen pöydälle. Maslova pyyhki kyyneleet huivin nurkkaan ja meni pöydän ääreen kysyen, mihin oli mitä kirjoitettava.
Nehljudof neuvoi hänelle ja Maslova istui pöydän ääreen korjaillen vasemmalla kädellään oikean käden hihaa. Nehljudof seisoi hänen vieressään ja sanomatta mitään katseli hänen pöydän yli kumartunutta selkäänsä, jota hillityt nyyhkytykset tuon tuostakin vavahuttelivat, ja Nehljudofin sydämmessä taistelivat pahat ja hyvät tunteet: loukattu ylpeys toiselta ja sääli kärsivää Maslovaa kohtaan toiselta puolen kunnes jälkimäinen pääsi voitolle.
Mikä oli ensimäiseksi liikahtanut sydämmessä: ensinkö hän oli säälinyt Maslovaa, vaiko ensin muistanut omat syntinsä, oman kehnoutensa juuri siinä asiassa, mistä syytti toista,—siitä hän ei ollut selvillä. Mutta yhtäkkiä ja ihan samaan aikaan hän sekä tunsi itsensä syylliseksi että sääli toista.
Kirjoitettuaan anomuksen alle ja pyyhittyään tahratun sormensa hameeseen, Maslova nousi ja vilkasi Nehljudofiin.
—Tapahtukoon mitä tahansa ja käyköön kuinka hyvänsä ei mikään saa päätöstäni muuttamaan,—sanoi Nehljudof. Ajatus, että hän antaa toiselle anteeksi, lisäsi hänessä säälin ja hellyyden tunteita ja hänen teki mieli lohduttaa toista.—Teen minkä lupasin. Minne ikinä teitä vietäneekin, olen minä teidän kanssanne.
—Älkää niin sanoko,—keskeytti Maslova hänet äkkiä ja hänen kasvonsa kirkastuivat kokonaan.
—Muistelkaa nyt mitä tarvitsette matkalle.
—Ei tietääkseni mitään erinomaista. Kiitoksia.
Tirehtöri lähestyi heitä, ja Nehljudof odottamatta hänen huomautustaan jätti Maslovalle hyvästi ja meni pois, tuntien semmoista hiljaista iloa, levollisuutta ja rakkautta kaikkia ihmisiä kohtaan, jemmoista hän ei ollut koskaan ennen tuntenut. Nehljudofia riemastutti ja nosti ennen tuntemattomiin korkeuksiin se tieto, etteivät mitkään Maslovan teot enää voi tehdä olemattomaksi hänen rakkauttaan häneen. »Kujeilkoon hän vaan välskärin kanssa, se on hänen asiansa, minä en rakasta häntä itseni vaan hänen ja Jumalan tähden.»
Mutta tuo kujeileminen välskärin kanssa, jonka johdosta Maslova oli karkoitettu lasaretista ja jonka Nehljudof oli uskonut todeksi, oli vaan siinä, että Maslova, naisvälskärin käskystä, oli mennyt yskäteetä hakemaan käytävän päässä olevaan apteekkiin ja oli siellä tavannut erään pitkäkasvuisen, nyppynaamaisen välskärin Kustinofin, joka oli jo kauvan sitten kiusannut Maslovaa ahdistelemisella, ja nyt oli Maslova, pyrkiessään hänestä eroon, niin kovasti lykännyt häntä luotaan, että välskäri oli kompastunut hyllyä vastaan, jotta kaksi lasipulloa putosi ja särkyi. Juuri samassa oli käytävässä kulkenut vanhempi lääkäri ja kuultuaan että astioita meni rikki ja nähtyään ulosjuoksevan tulistuneen Maslovan oli lääkäri huutanut vihasesti:
—Tyttö hoi! rupea sinä vaan täällä kujeilemaan, niin kyllä pian täältä pääset. Mikäs nyt?—oli lääkäri sitten kääntynyt välskärin puoleen katsellen häneen ankarasti lasiensa yli.
Välskäri alkoi suu naurussa puolustella itseänsä. Lääkäri ei ruvennut häntä kuuntelemaan, vaan nosti päänsä niin että katsoi jälleen lasien läpi, ja meni lasarettihuoneisiin. Ja vielä samana päivänä hän oli pyytänyt tirehtööriä toimittamaan Maslovan sijaan jonkun toisen apulaisen, joka Olisi ollut siivompi käytöksissään.
Muuta ei Maslovan kujeileminen välskärin kanssa ollutkaan. Tämä lasaretista karkoitus kujeilemisen vuoksi miesten kanssa koski Maslovaan erityisen kipeästi, erittäin kun tultuaan jälleen Nehljudofin yhteyteen kaikki suhteet miehiin olivat jo kauvan sitten tulleet hänelle, juuri vastenmielisiksi ja inhoittivat häntä suuresti. Se että hänen entisen ja nykyisen asemansa vuoksi jokainen ja kaikki semmoisetkin kuin tuo nyppynaamainen välskäri pitivät itseänsä oikeutettuna loukata häntä, ja ihmettelivät, ettei hän suostunut heihin, se teki hänelle hyvin kipeätä ja herätti hänessä sääliä itseensä ja häntä itketti. Nyt kun hän oli tullut Nehljudofin eteen olisi hän tahtonut puolustaa itseänsä tämän edessä sitä väärää syytöstä vastaan, jonka Nehljudofkin oli varmaan saanut kuulla. Mutta ruvettuaan puolusteleimaan, hän oli huomannut, ettei Nehljudof usko, vaan että hänen puolustuksensa ainoastaan vahvistavat Nehljudofia hänen epäluuloissaan, ja kyyneleet olivat tulleet hänen kurkkuunsa ja hän oli vaijennut. Maslova yhä vieläkään ei kuvaillut antaneensa Nehljudofille anteeksi vaan luuli inhoavansa häntä, niinkuin oli sanonut hänelle toisen kerran tavatessa, ja kuitenkin Maslova jo kauvan sitten Jälleen rakasti häntä ja rakasti niin, että tietämättään täytti kaikki mitä Nehljudof häneltä tahtoi: oli herennyt juomasta, polttamasta, lakannut maikailemasta ja ruvennut lasaretin piiaksi. Tätä kaikkea hän teki vaan siksi että tiesi Nehljudofin sitä haluavan. Että hän joka kerta niin päättävästi kielsi kun Nehljudof mainitsi olevansa suostuvainen avioliittoon hänen kanssaan, se tapahtui sekä siitä syystä että häntä halutti toistaa ne ylpeät sanat, jotka hän oli kerran sanonut Nehljudofille, että erittäinkin, kun hän tiesi tämän avioliiton voivan tehdä Nehljudofin onnettomaksi. Hän oli lujasti päättänyt olla vastaanottamatta Nehljudofin uhria, ja kuitenkin oli hänen tuskallista ajatella että Nehljudof ylönkatsoo häntä, luulee hänen vielä olevan samanlaisen kuin oli ollut ennen, eikä näe sitä muutosta, mikä hänessä oli tapahtunut. Se seikka että Nehljudof nyt mahdollisesti ajattelee hänen tehneen lasaretissa jotakin pahaa vaivasi häntä enemmän kuin se sanoma että hän oli lopullisesti pakkotöihin tuomittu.