XXXII.
Palattuaan kotiin ja löydettyään pöydältänsä sisaren kirjeen läksi Nehljudof heti hänen luoksensa. Silloin oli jo iltapuoli Ignatij Nikiforovitsh lepäili toisessa huoneessa ja Natalia Ivanovna otti siis yksin vastaan veljensä. Natalia oli mustassa ruumiin mukaan istuvassa silkkileningissä, punainen rusetti rinnassa ja hänen mustat hiuksensa olivat muodin mukaan kohennetut ja kammatut. Hän näytti koettavan pysytellä nuorena, yhdenikäisen miehensä tähden. Nähtyään veljensä hän hypähti sohvalta ja nopein askelin, silkkihameen kahistessa, tuli tätä vastaan. He suutelivat ja katselivat hymyillen toisiansa. Tapahtui tuo salaperäinen, sanoin selittämätön, paljon merkitsevä katseiden vaihto, jossa kaikki oli totta, ja sitten alkoi sanojen vaihto, missä ei enää ollut samaa totuutta. He eivät olleet tavanneet toisiansa äidin kuoleman jälkeen.
—Sinä olet lihonnut ja nuortunut,—sanoi Nehljudof.
Sisaren huulet rypistyivät mielihyvästä.
—Mutta sinä olet laihtunut.
—Entä Ignatij Nikiforovitsh?—kysyi Nehljudof.
—Hän lepää, ei ole nukkunut yöllä.
Paljon olisi siinä ollut sanottavaa, mutta sanat eivät ilmaisseet mitään; silmät taas sanoivat, että se mikä olisi ollut sanottava, ei ollut sanottu.
—Kävin luonasi.
—Kyllä tiedän.
—Minä muutin talosta. Se oli minulle liian tilava, siellä oli niin yksinäistä ja ikävää. Enkä mitään semmoista enää tarvitse, niin että ota sinä se kaikki, kaikki huonekalut ja tavarat.
—Kyllä Agrafena Petrovna kertoi kun kävin siellä. Kiitoksia vaan.
Mutta…
Nyt toi hotellin lakeija hopeisen teeserviisin.
He olivat vaiti niin kauvan kuin lakeija asetteli teeastioita. Natalia Ivanovna muuttautui nojatuoliin vastapäätä ja sanomatta mitään sirotti teetä kannuun. Nehljudof oli vaiti.
—No, Dmitrij hyvä, kyllä tiedän kaikki,—sanoi Natalia päättävästi ja vilkasi veljeen.
—Sehän on hyvä että tiedät.
—Luuletko todellakin voivasi parantaa hänet semmoisen elämän jälkeen,—sanoi Natalia Ivanovna.
—Nehljudof istui suorana pienellä tuolilla nojautumatta sen selustimeen ja kuunteli tarkkaavasti mitä sisar sanoi koettaen hyvin ymmärtää ja hyvin vastata. Se mieliala, jonka viimeinen kohtaus Maslovan kanssa oli herättänyt, täytti yhä hänen sydäntänsä rauhallisella riemulla ja hyvänsuopuudella kaikkia ihmisiä kohtaan.
—En minä tahdo parantaa häntä kuin ainoastaan itseäni,—vastasi
Nehljudof.
Natalia Ivanovna huokasi.
—Onhan muitakin keinoja paitsi avioliittoa.
—Mutta minäpä luulen että se on paras keino; ja sitä paitsi se johtaa minut siihen maailmaan, missä voin olla hyödyllinen.
—En luule,—sanoi Natalia Ivanovna:—että sinä voisit tulla onnelliseksi.
—Ei kysymys olekaan minun onnestani.
—Tietysti ei; mutta ei hänkään, jos hänellä vaan on sydäntä, voi tulla onnelliseksi … ei voi edes suostua siihen.
—Ei hän suostukaan.
—Sen ymmärrän, mutta elämä kuitenkin…
—Mikä elämä?
— … vaatii toista.
—Ei vaadi mitään paitsi sitä, että tekisimme velvollisuutemme,—sanoi Nehljudof katsoen Natalian kauniisiin, vaikka silmien ja suun luona jo vähän rypistyneihin kasvoihin.
—En ymmärrä,—sanoi sisar huokaisten.
»Voi sitä raukkaa! Kuinka hän onkin voinut noin muuttua?»—ajatteli Nehljudof muistellen mimmoinen Natalia oli ollut ennen avioliittoa ja tuntien häntä kohtaan lukemattomista lapsuudenmuistoista kokoonkutoutunutta hellyyttä.
Samassa tuli huoneeseen Ignatij Nikiforovitsh, pää kuten ainakin pystyssä, leveä rinta pullistuneena, pehmeästi ja keveästi astuen, hymy huulilla, silmälasien, pyöreän kaljun, ja pikimustan parran kiiluessa.
—Hyvää päivää, hyvää päivää,—noo, mitä teille kuuluu?—lausui hän tahallisen luonnottomalla venytyksellä.
(Huolimatta siitä, että he ensi aikoina häitten jälkeen koettivat ruveta sinuttelemaan toisiansa, he olivat jääneet yhä vaan teitittelemään).
He kättelivät toisiansa ja Ignatij Nikiforovitsh istuutui kevyesti nojatuoliin.
—En suinkaan vaan häiritse keskusteluanne?
—Ei, en minä keltään salaa mitä puhun ja teen.
Heti kun Nehljudof oli nähnyt nuo kasvot, nuo karvaiset kädet, ja kuullut tuon isällisen itseensäluottavan äänen, oli hänen leppeä mielialansa kuin pois puhallettu.
—Niin, me puhelimme hänen aikeistaan.—sanoi Natalia
Ivanovna.—Kaadanko sinulle?—lisäsi hän tarttuen teekannuun.
—Kyllä, ole niin hyvä; mistä niin aikeista?
—Siperianmatkasta sen vankijoukon mukana, johon kuuluu tuo nainen, jonka edessä katson olevani syyllinen,—sanoi Nehljudof.
—Kuulin, ettei olisi ainoastaan aikomus seurata, vaan vielä jotain muutakin.
—Niin, mennä naimisiinkin, jos hän vaan sitä haluaa.
—Vai niin! Mutta jos se ei ole teille vastenmielistä, niin selittäkää minulle aiheenne. Niitä en minä ymmärrä.
—Aiheet ovat ne, että tämä nainen … että hänen ensimäinen askeleensa huonolla tiellä…—Nehljudof kiukustui itseensä, kun ei löytänyt sopivia sanoja.—Aiheet ovat ne, että minä olen syyllinen, mutta hän on rangaistu.
—Jos hän on rangaistu, niin varmaan ei hänkään ole viaton.
—Hän on aivan syytön.
—Ja Nehljudof kertoi tarpeettoman kiihkoisesti jutun kokonaisuudessaan.
—Niin, tuomari on tehnyt virheen ja siitä on seurannut valamiesten päätöksen perusteettomuus. Mutta sitävastenhan on olemassa senaatti.
—Senaatti hylkäsi valituksen.
—Jos senaatti on hylännyt, niin arvattavasti ei ollut riittäviä aiheita kassatsiooniin,—sanoi Ignatij Nikiforovitsh, nähtävästi täydellisesti omistaen sen tunnetun ajatuskannan, jonka mukaan totuus on lainkäyttämisen tuote.—Senaatti ei voi kajota jutun aineelliseen puoleen. Mutta jos virhe on todellakin olemassa oikeudenpäätöksessä, niin on anomus tehtävä Keisarilliselle Majesteetille.
—Se on tehty, vaan ei ole mitään toiveita onnistumisesta. Kysymys tehdään ministeristölle, ministeristö vaatii senaatin lausuntoa, ja senaatti toistaa päätöksensä. Ja kuten tavallista, syytön tulee rangaistuksi.
—Ensiksikin ministeristö ei tule vaatimaan senaatin lausuntoa,—sanoi Ignatij Nikiforovitsh suu alentuvassa hymyssä:—vaan vaatii käsiinsä alioikeuden pöytäkirjat ja, jos virhe huomataan tapahtuneeksi, antaa asianmukaisen ratkaisun; toiseksi, syyttömät eivät tule koskaan, tai aniharvoissa poikkeustapauksissa, rangaistuiksi. Rangaistuiksi tulevat syylliset,—puhui kiirehtimättä Ignatij Nikiforovitsh, itsetyytyväisesti hymyillen.
—Minä olen tullut ihan päinvastaiseen vakaumukseen,—sanoi Nehljudof harmistuen lankoonsa:—olen vakuutettu, että enemmistö oikeuden tuomitsemista ihmisistä ovat syyttömiä.
—Kuinka se voisi olla mahdollista?
—Syyttömiä sanan varsinaisessa merkityksessä, niinkuin eräs myrkytyksestä syytetty nainen on syytön myrkytykseen, niinkuin tuo talonpoika, johon äsken tutustuin, on syytön tappoon, niinkuin eräs äiti ja poika ovat syyttömät murhapolttoon, jonka on tehnyt talon isäntä itse.
—Tietysti on ja on aina ollut oikeudellisia erehdyksiä. Inhimilliset laitokset eivät voi olla täydellisiä.
—Sitten on suuri joukko syyttömiä siinä merkityksessä, että he, kasvaneina vississä piireissä, eivät pidä tekojansa rikoksina.
—Anteeksi, tuo on aivan perätöntä; jokainen varas tietää, että varastaminen on pahaa, ja ettei pitäisi varastaa, että varkaus on siveetöntä,—sanoi Ignatij Nikiforovitsh yhä samalla tavalla rauhallisesti, varmasti ja vähän ylenkatseellisesti hymyillen, mikä erikoisesti Nehljudofia suututti.
—Ei, ei tiedä; hänelle sanotaan: älä varasta, ja kuitenkin hän näkee ja tietää, että tehtailijat varastavat hänen työtänsä, pidättäen hänelle tulevaa palkkaa, että virkamiehet herkeämättä ryöstävät häntä…
—Tuo nyt on jo selvää anarkismia,—määritteli Ignatij Nikiforovitsh rauhallisesti lankonsa sanojen merkitystä.
—En tiedä, mitä se on, puhun sitä, mikä on totta,—jatkoi Nehljudof.—Hän tietää, että virkamiehet ryöstävät häntä. Tietää, että me maanomistajat omistamme maata, jonka pitäisi olla yhteistä omaisuutta, ja kun hän tältä maalta kerää risuja lämmittääkseen uuninsa, me pistämme hänet vankilaan ja käskemme häntä uskomaan olevansa varas.
—En ymmärrä, mutta jos ymmärrän, niin olen toista mieltä. Maan täytyy aina olla jonkun omaisuutta. Jos sen jaatte,—alkoi Ignatij Nikiforovitsh täydellisesti ja varmasti vakuutettuna siitä, että Nehljudof oli sosialisti, että sosialistisen teorian mukaan koko maa on jaettava ihmisten kesken tasan, ja että tämmöinen jakaminen on sulaa tyhmyyttä, mikä on helposti todistettavissa,—jos te tänään jaatte sen tasan miestä myöten, niin se jo huomenna siirtyy ahkeraimpien ja kyvykkäimpien käsiin.
—Ei ole kysymys maan jakamisesta tasan, maa vaan ei saa olla kenenkään omaisuutena, ei saa olla kauppa- tai lainatavarana.
—Omistusoikeus on synnynnäinen ihmiselle. Ilman omistusoikeutta ei voi ajatella mitään halua maan muokkaamiseen. Hävittäkää omistusoikeus ja me palaamme villien kannalle,—sanoi Ignatij Nikiforovitsh asiantuntijan varmuudella, toistaen sitä tavallista väitettä maanomistuksen välttämättömyydestä, jota pidetään aivan kumoamattomana, ja joka sisältyy siihen, että ahneus maanomistamiseen on sen välttämättömyyden tunnusmerkki.
—Päinvastoin, silloin vasta maa ei jää viljelemättä, niinkuin se jää nyt kun maanomistajat, heinähäkin päällä makaavan koiran tavalla häätävät maasta niitä, jotka voisivat käyttää sitä hyväkseen, silloin kun he itse eivät siihen pysty.
—Kuulkaahan, Dmitrij Ivanovitsh, tuohan on selvää järjettömyyttä! Onko nyt meidän aikanamme maanomistamisen hävittäminen todellakaan mahdollista? Minä tiedän, että se on teidän vanha keppihevosenne. Mutta suokaa minun sanoa suoraan…—ja Ignatij Nikiforovitsh kalpeni ja hänen äänensä vapisi;—kehoittaisin teitä tarkoin miettimään tätä kysymystä, ennenkuin ryhdytte sitä käytännöllisesti ratkaisemaan.
—Te puhutte persoonallisista asioistani?
—Niin. Minä arvelen että me kukin olemme asetetut omaan erikois-asemaamme, kaikilla meillä on velvollisuuksia, jotka tästä asemasta ovat seurauksina, meidän on ylläpitäminen niitä elämänehtoja, joissa olemme syntyneet, jotka olemme perineet esi-isiltämme ja jotka meidän on siirtäminen jälkeläisillemme.
—Katson tarpeelliseksi…
—Malttakaahan,—jatkoi Ignatij Nikiforovitsh antamatta itseänsä keskeyttää.
—Minä en puhu itsestäni enkä lapsistani, heidän toimeentulonsa on turvattu, ja minä ansaitsen niin paljon että me voimme elää, ja toivon että lapsetkin saavat elää ilman puutetta, ja sentähden minun vastalauseeni teidän menettelyänne vastaan, jota en voi pitää kyllin kypsänä, ei ole johtunut personallisista eduista, vaan periaatteelliselta kannalta minä en voi olla yhtä mieltä teidän kanssanne. Ja neuvoisin siis teitä hiukan enemmän ajattelemaan, hankkimaan enemmän tietoja…
—No, pyytäisin että jättäisitte minun asiani omaksi huolekseni, samoin kuin senkin mitä minun on lukeminen ja mitä ei,—sanoi Nehljudof vaaleten, ja tuntien käsiensä kylmenevän eikä voivansa enää hillitä itseään hän vaikeni ja alkoi juoda teetä.