XXXIII.
—No, miten lapset jaksavat?—kysyi Nehljudof sisareltaan hiukan tyynnyttyään.
Sisar kertoi lasten jääneen mummon, hänen miehensä äidin luokse, ja hyvin tyytyväisenä siihen, että väittely veljen ja miehen välillä oli loppunut, alkoi kertoa kuinka hänen lapsensa leikkivät matkustusleikkiä ihan samalla tavalla kuin ennenmuinoin hän, Dmitrij, oli leikkinyt nukkiensa—mustan neekerin ja erään ranskalaiseksi sanotun nuken kanssa.
—Muistatko todellakin,—sanoi Nehljudof hymyillen.
—Ja kuvaile he leikkivät ihan samalla lailla.
Epämiellyttävä väittely oli loppunut. Natalia rauhoittui, vaan kun ei tahtonut miehensä läsnäollessa puhua semmoisesta, mitä ainoastaan veli saattoi ymmärtää, ja saadakseen aikaan yhteisen keskustelun hän alkoi puhua tänne asti levinneestä pietarilaisesta uutisesta Kamenskin äidin onnettomuudesta, jonka ainoa poika oli kaksintaistelussa tapettu. Ignatij Nikiforovitsh lausui paheksumisensa sitä tapaa vastaan, että tappo kaksintaistelussa tehtiin poikkeukseksi muista rangaistuksenalaisista rikoksista.
Tämä hänen huomautuksensa aiheutti vastaväitteen Nehljudofin puolelta ja näin syttyi uusi kina samasta kohden missä kaikki oli keskeytynyt ja väittelijät jääneet omiin toisiansa tuomitseviin vakaumuksiin. Ignatij Nikiforovitsh tunsi, että Nehljudof tuomitsee häntä ja ylenkatsoo koko hänen toimintaansa, ja hän tahtoi nyt osoittaa Nehljudofille tämän tuomion koko vääryyden. Nehljudof puolestaan tunsi harmia siitä, että lanko sekaantui hänen yksityisiin maa-asioihinsa, (vaikka sydämmensä sisimmässä hän tunsi, että lanko ja sisar sekä heidän lapsensa, hänen perillisinään, olivat siihen ikäänkuin oikeutetut). Sitäpaitsi häntä vihoitti se, että tuo järkensä puolesta rajoitettu ihminen semmoisella varmuudella ja levollisuudella yhä piti oikeana ja laillisena sitä tointa, joka nyt Nehljudofista näytti niin selvästi järjettömältä ja rikokselliselta. Tämä itseluottamus ärsytti Nehljudofia.
—Miten sitten tuomioistuin olisi menetellyt?—kysyi Nehljudof.
—Olisi tuominnut toisen kaksintaistelijoista niinkuin tavallisen tappajan pakkotöihin.
Nehljudofin kädet jälleen kylmenivät ja hän rupesi puhumaan kiihoittuneena:
—No ja mitä siitä sitten olisi?—kysyi hän.
—Olisihan vaan tapahtunut oikeus.
—Aivan kuin oikeus muka olisi tuomioistuimen toiminnan tarkoitus!—sanoi Nehljudof.
—Mikäs muu tarkoitus sillä olisi?
—Ei mikään muu kuin säätyetujen ylläpitäminen. Tuomioistuin ei minusta ole mitään muuta kuin hallinnollinen ase, jolla kannatetaan olevia oloja, mikä on meidän säädyllemme edullista.
—Tuopa on kokonaan uusi katsantotapa,—sanoi Ignatij Nikiforovitsh rauhallisesti naurahtaen.—Tavallisesti annetaan tuomioistuimelle hiukan toisenlainen merkitys.
—Se saattaa olla teoriiassa niin, vaan ei suinkaan käytännössä, kuten olen huomannut. Tuomioistuimen tarkoitus on vaan säilyttää yhteiskuntaa tämän nykyisessä olotilassa ja sentähden se rankaisee sekä niitä, jotka seisovat ylempänä keskinkertaisuutta ja tahtovat kohottaa yhteiskuntaa, eli niin sanottuja valtiollisia rikoksentekijöitä, että myöskin niitä, jotka seisovat sitä alempana, eli niin sanottuja pahantekijöitä.
—En voi myöntyä ensiksikään siihen, että niin sanottuja valtiollisia rikoksentekijöitä rangaistaisiin sen johdosta, että he seisovat ylempänä keskinkertaisuutta. He ovat enimmäkseen yhteiskunnan hylkiöitä, jotka ovat yhtä paljon turmeltuneita, vaikkakin vähän eri tavalla, kuin ne pahantekijät, joiden te katsotte seisovan keskinkertaisuutta alempana.
—Mutta minä tunnen ihmisiä, jotka ovat verrattoman paljoa ylempänä omia tuomareitansa; esimerkiksi kaikki lahkolaiset, jotka ovat siveellisiä, lujia…
Mutta Ignatij Nikiforovitsh, semmoisen ihmisen tavalla, joka on tottunut puhumaan keskeyttämättä, ei kuunnellut Nehljudofia, vaan jatkoi puhettaan yhtaikaa ja senvuoksi erityisesti vihastutti tätä.
—Yhtä vähän kuin voin suostua siihenkään, että tuomioistuimen tarkoitus muka olisi olevien olojen ylläpitäminen. Tuomioistuin ajaa omia tarkoituksiansa—joko parantaakseen…
—Mainiosti todellakin parannetaan vankiloissa,—pisti Nehljudof väliin.
—Tai tehdäkseen vaarattomaksi,—jatkoi Ignatij Nikiforovitsh itsepäisesti:—niitä turmeltuneita ja eläimellisiä ihmisiä, jotka uhkaavat yhteiskunnan olemassaoloa.
—Sepä se onkin, ettei yhteiskunta tee sitä eikä tätä. Yhteiskunnalla ei ole semmoiseen varoja.
—Miten niin? En ymmärrä,—kysyi Ignatij Nikiforovitsh koettaen hymyillä.
—Tarkoitan sanoa, että löytyy ainoastaan kaksi varsinaisesti järkevää rangaistusta, ne, joita käytettiin ennen muinoin: ruumiillinen rangaistus ja kuolemanrangaistus, jotka, luonteiden pehmenemisen vuoksi, ovat yhä enemmän tulleet käytännöstä,—sanoi Nehljudof.
—Tuopa nyt juuri onkin uutta, ja outoa kuulla teidän suustanne.
—Niin, järjellistä on saattaa ihmiselle kipua, ettei hän vasta tekisi samaa pahaa, mistä hänelle saatettiin kipua, ja on aivan järjellistä hakata pää yhteiskunnalle haitalliselta ja vaaralliselta jäseneltä. Molemmissa näissä rangaistuksissa on järkeä. Mutta mitä järkeä on siinä, että laiskottelemisesta ja huonosta esimerkistä pilaantunut ihminen suljetaan vankilaan, jossa hän hyvin tulee toimeen ja jossa hänen on pakostakin laiskotteleminen ja hän joutuu kaikkein pilaantuneimpien ihmisten yhteyteen? Tai että heitä kuljetetaan kruunun kustannuksella Tuulan läänistä Irkutskin lääniin tai Kurskin läänistä…
—Mutta kaikissa tapauksissa ihmiset pelkäävät tämmöisiä matkustuksia kruunun kyydillä, ja ellei olisi noita matkustuksia ja vankiloita, emme me istuisi tässä teidän kanssanne niinkuin istumme nyt.
—Nuo vankilat eivät voi tehdä oloamme vaarattomaksi, sillä eihän vankeja pidetä siellä ikuisesti, vaan päästetään irti. Päinvastoin näissä laitoksissa nuo ihmiset saatetaan pahanteon ja siveettömyyden huipulle, eli toisin sanoen: vaarallisuus suurenee.
—Te tahdotte siis vaan sanoa, että rangaistusjärjestelmämme on vaillinainen ja on edelleen kehitettävä.
—Sitä ei voi mihinkään päin kehittää. Parannetut vankilat maksaisivat enemmän kuin mitä pannaan kansan valistukseen ja tuottaisivat siis vaan uuden rasituksen saman kansan hartioille.
—Mutta rangaistusjärjestelmän puutteellisuus ei tee suinkaan itse tuomioistuinta tarpeettomaksi,—jatkoi Ignatij Nikiforovitsh nytkään kuulematta lankoansa.
—Nuo puutteet eivät ole korjattavissa,—sanoi Nehljudof korottaen ääntänsä.
—Kuinkas sitten? Pitäisikö siis tappaa? Tai kuten eräs valtion virkamies ehdotteli, puhkoa silmät,—sanoi Ignatij Nikiforovitsh voitonriemuisena nauraen.
—Niin, se olisi kyllä julmaa, mutta tarkoituksenmukaista. Sitävastoin on se, mikä tapahtuu tätä nykyä sekä julmaa että siihen määrään typerää, että on mahdotonta käsittää kuinka henkisesti terveet ihmiset saattavat ottaa osaa niin rumaan ja julmaan toimeen kuin on tuomioistuimen.
—Ja minä nyt otan kuin otankin osaa siihen,—sanoi Ignatij
Nikiforovitsh vaaleten.
—Se on teidän asianne. Mutta minä en ymmärrä sitä.
—Minä luulen, että on paljon, mitä ette ymmärrä,—sanoi Ignatij
Nikiforovitsh vapisevalla äänellä.
—Olen nähnyt oikeudessa, kuinka syyttäjän apulainen kaikin voimin koetti saada syytteeseen erästä onnetonta poikaa, joka jokaisessa pilaantumattomassa ihmisessä olisi saattanut herättää vaan sääliä; tiedän myöskin kuinka eräs toinen syyttäjä tutki lahkolaista ja koetti selittää evankeliumin lukemista rangaistuksenalaiseksi; ja koko tuo toiminta on vaan samallaisia järjettömiä ja julmia tekoja.
—En minä palvelisi jos niin ajattelisin,—sanoi Ignatij Nikiforovitsh ja nousi ylös.
Nehljudof huomasi lankonsa silmälasien alta omituisen kiillon. »Olisivatko nuo todellakin kyyneleitä», ajatteli Nehljudof. Ja ne olivatkin todella loukkaantumisen kyyneleitä. Ignatij Nikiforovitsh meni ikkunan luo, otti nenäliinansa ja rupesi rykien pyyhkimään lasiansa ja pyyhki samalla myös silmänsä. Palattuaan sohvalle Ignatij Nikiforovitsh sytytti sikarin eikä enää puhunut mitään. Nehljudofin teki kipeätä ja hävetti, että oli siihen määrään katkeroittanut lankonsa ja sisarensa mieltä, erittäinkin kun hänen oli jo huomenna lähteminen eikä hän enää tapaisi heitä. Sanoessaan hyvästiä ja lähtiessään kotiin hän oli sentähden hyvin hämillään.
»On hyvin mahdollista, että mitä panoin oli totta, ainakaan ei hän voinut tuoda esiin mitään vastasyitä. Mutta ei olisi noin pitänyt puhua. Vähänpä minä olen vielä muuttunut, jos voin antaa semmoisen vallan pahansuoville tunteille ja niin loukata häntä ja katkeroittaa Natalia raukkaa», ajatteli Nehljudof.