XXXVII.
Päästyään päivystävän palovahdin ohi, ajoi vankia kulettava issikka polisikonttorin pihaan ja pysähtyi siellä asianomaisten ovien eteen.
Pihalla peseskelivät palokuntalaiset, hihat ylöskäärittyinä, remuten ja melskaten, joitakin vankkureita.
Heti kun issikka oli pysähtynyt, tuli useampia polisimiehiä sen ympärille ja kävivät kainaloista ja jaloista elottoman vangin ruumiiseen käsiksi sekä ottivat sen pois heidän allansa kitiseviltä rattailta. Se polisimies, joka oli tuonut vankia, astui rattailta ja heilutteli puutunutta kättään, otti sitten lakin päästään ja teki ristinmerkin. Mutta vainaja vietiin ovesta sisälle ja ylös rappusia myöten. Nehljudof meni perässä. Pienenlaisessa likasessa pöterössä, mihin kuollut tuotiin, oli neljä vuodetta. Kahdella niistä istui pitkissä kauhtanoissa kaksi sairasta, joista toisella oli suu vinossa ja kaula sidottuna ja toinen oli keuhkotaudissa. Kaksi vuodetta oli vapaana. Ja toiseen näistä pantiin vanki. Pieni ihminen, jolla oli kiiltävät silmät päässä ja herkeämättä liikkuvat kulmakarvat, kepsutti kelteisillään ja sukkasillaan nopeasti ja kevyesti huoneeseen vasta tuodun vangin luo, katsahti siihen, sitten Nehljudofiin ja purskahti ääneensä nauramaan. Se oli mielipuoli, jota pidettiin vastaanottohuoneessa.
—Aikomus on muka säikäyttää minua,—sanoi hän.—Mutta älkääpäs luulkokaan—siitä ei tullut mitään. Polisimiesten jälkeen, jotka olivat tuoneet kuolleen, tuli huoneeseen polisikomisarjus ja välskäri.
Välskäri lähestyi kuollutta, tunnusteli vangin kylmää, kellertävää, teerenpilkkuista, vielä pehmeätä, vaan jo kalmankalpeata kättä, piteli sitä sitten omassaan ja laski irti. Se putosi kuolleen mahalle.
—Mennyttä kalua,—sanoi välskäri nyykäyttäen päätään, mutta päästi kuitenkin nähtävästi järjestyksen vuoksi auki märän, karkean paidan ja pyyhkäisten tieltä kiharaiset hiuksensa, painoi korvansa vangin kellertävää, liikkumatonta, korkeaa rintaa vasten. Kaikki olivat ääneti. Välskäri kohottautui, pudisti vielä kerran päätänsä ja kosketteli sormellaan ensin toista ja sitten toista luonta, joiden alta näkyivät siniset, lasiset, silmät.
—Ettepäs saa pelästymään,—puhui mielipuoli, koko ajan syljeskellen välskäriin päin.
—No mitä?—kysyi polisikomisarjus.
—Mitäkö?—toisti välskäri.—Ruumishuoneeseen se on vietävä.
—Onkohan se vaan ihan varma?—kysyi komisarjus.
—Mitenkäs muuten,—sanoi välskäri jostain syystä peittäen kuolleen paljastettua rintaa.—Voinhan lähettää lääkäriä hakemaan, antaa hänen katsoa. Petrof, mene sinä,—sanoi välskäri ja tuli pois kuolleen luota.
—Viekää hänet ruumishuoneeseen,—sanoi komisarjus.—Ja sinä tule sitten kansliaan, niin kirjoitat nimesi,—sanoi hän sotamiehelle, joka ei koko ajalla ollut jättänyt vankia.
—Ymmärrän,—vastasi sotamies.
Polisit nostivat kuolleen ja veivät takaisin alas rappusia myöten.
Nehljudof aikoi mennä heidän perässään, mutta mielipuoli pidätti hänet.
—Tehän ette näy olevan samassa liitossa, niin antaisitte minulle paperossia,—sanoi hän. Nehljudof otti paperossikotelonsa ja tarjosi hänelle. Mielipuoli, kulmakarvojaan liikutellen alkoi hyvin nopeasti kertoa kuinka häntä vaivataan kaikellaisilla päähänpistoilla.
—Nehän ovat kaikki minua vastaan ja meediumiensa kautta kiusaavat ja kiduttavat minua…—
—Suokaa anteeksi,—sanoi Nehljudof kuuntelematta loppuun ja meni pihalle saadakseen tietää minne kuollut vietiin.
Polisit olivat paarinensa jo päässeet pihan yli ja rupesivat laskeutumaan kellarikerrokseen. Nehljudof aikoi lähestyä heitä, mutta polisikomisarjus pysähytti hänet.
—Mitä haette?
—En mitään,—vastasi Nehljudof.
—Menkää siis tiehenne.
Nehljudof alistui ja meni issikkansa luo. Issikka torkkui. Nehljudof herätti hänet ja ajoi taas asemalle päin.
Ei ollut hän päässyt sataakaan askelta, kun vastaan tuli taaskin kivääriä kantavan sotamiehen seuraamana kuormarattaat, joilla makasi toinen, arvatenkin jo kuollut vanki. Vanki makasi selällään rattailla. Hänen ajeltu päänsä pienine, mustine partoineen tärisi ja kolhi rattaiden pohjaan. Litteä lakki oli valunut kasvoille nenään asti. Kuorma-ajuri paksuissa saappaissa ohjasti hevosta, käyden rinnalla. Takana kulki polisi. Nehljudof kosketti issikkansa selkään.
—Mitä ne tekevät!—sanoi issikka pysäyttäen hevostansa.
Nehljudof astui alas rattailta ja meni kuorma-ajurin jäljissä, taaskin palovahdin ohi, polisikonttorin pihalle. Täällä olivat palokuntalaiset jo lopettaneet vankkurein pesun ja heidän paikallaan seisoi nyt pitkänläntä, luiseva palomestari virkalakki päässä, ja kädet taskuissa ankarasti tarkasteli lihavaa, vaaleanruskeata orivarsaa, jota palokuntalainen kävelytti hänen edessään. Ori ontui etujalallaan ja palomestari puhui vihasesti jotain vieressä seisovalle eläinlääkärille.
Polisikomisarjus oli myöskin siinä. Huomattuaan tuon toisen kuolleen hän tuli kuorma-ajurin luo.
—Missä tämä nostettiin?—kysyi hän paheksuvasti pudistaen päätään.
Kuorma-ajuri nimitti kadun.
—Onko se vanki?—kysyi palomestari.
—Vankihan se on. Se on jo toinen,—sanoi komisarjus.
—Se on sitte kaunista! Mutta jopa onkin kuuma,—sanoi palomestari ja kääntyen palokuntalaiseen päin, joka oli viemässä ontuvaa hevosta, huusi:—pane nurkkapilttuuseen! Kyllä opetan sinut hevosia tärväämään, enemmän ne maksavat kuin sinä, senkin vietävä.
Vainaja nostettiin, kuten edellinenkin, rattailta ja vietiin vastaanottohuoneeseen. Nehljudof tuli aivan kuin hypnotiseerattuna jäljessä.
—Mitä haette?—kysyi häneltä joku polisi.
Hän meni vastaamatta mitään sinne, minne kuollutta vietiin.
Mielipuoli istui vuoteella ja poltteli ahnaasti Nehljudofin antamaa paperossia.
—Ahaa, vai palasitte,—sanoi hän ja rupesi nauramaan. Nähtyään kuolleen hän rypisti otsansa.—Taaskin,—sanoi hän.—Kyllästyttää tuo tuommoinen, enhän minä ole mikään poikanulikka? vai mitä arvelette?—kääntyi hän Nehljudofin puoleen kysyvästi hymyillen.
Nehljudof katseli kuollutta, jonka edessä ei enään ollut ketään ja jonka kasvot nyt olivat kokonaan näkyvissä. Niin ruma näöltään kuin edellinen vanki oli ollut, niin harvinaisen kaunis oli tämä, sekä kasvoiltaan että koko ruumiiltaan. Siinä oli ihminen voimainsa täydessä kukoistuksessa. Vaikka toinen puoli päästä oli ajeltu paljaaksi, oli tuo jyrkkä, matalalautainen otsa ja nuo ylennykset, mustien ja jo elottomien silmien päällä hyvin kauniit, samoin kuin pieni, vähän kaareutuva nenä ja hienot, mustat viikset. Sinertäviksi käyneet huulet olivat hymyssä; vähäinen parta kaunisti kasvojen alaosaa, ja pääkallon ajellulla puolella näkyi pieni ja kaunis korva. Kasvojen ilmeessä oli sekä levollisuutta, ankaruutta että hyvyyttä. Puhumatta siitä, että näistä kasvoistakin jo saattoi päättää, mitkä henkisen elämän mahdollisuudet olivat siinä kukistetut, näkyi tämän ihmisen käsien ja kahleissa olevien jalkojen luiden hienoudesta, ja voimakkaista jäntereistä kaikissa sen sopusuhtaisissa jäsenissä, mikä oivallinen, väkevä, sukkela ihmiseläin siinä oli tapettu; se oli eläimenäkin omassa lajissaan paljoa täydellisempi kuin tuo voilakka ori, jonka rikkoutumisesta palomestari oli ollut niin suutuksissa. Ja kuitenkin hänet oli näännytetty ilman että kukaan sääli häntä ihmisenä tai edes suotta tärveltynä työjuhtana. Ainoa tunne minkä hänen kuolemansa kaikissa ihmisissä herätti oli harmi siitä, että piti puuhata ruumis pois synnyttämästä mädännystä. Vastaanottohuoneeseen tulivat lääkäri ja välskäri sekä konttorin päällikkö. Lääkäri oli vankkarakenteinen, tanakka mies. Konttoripäällikkö oli pienehkö, lihava mukero, pää punanen ja pallonmuotoinen, jonka teki vielä pyöreämmäksi hänen tapansa koota poskensa pullolleen ilmaa ja vähitellen laskea se ulos. Lääkäri istuutui vuoteen reunalle kuolleen viereen, tunnusteli niinkuin välskärikin käsiä, kuunteli sydäntä ja nousi sitten pinkko-housujansa oikoen.
—Kuollut kuin kivi,—sanoi hän.
Konttoripäällikkö kokosi suun täydeltä ilmaa ja päästi sen hitaasti ulos.
—Mistä vankilasta?—kysyi hän sotamieheltä.
Sotamies vastasi, ja huomautti rautoja, jotka vielä olivat kuolleen jaloissa.
—Käsketään ottamaan pois, meillä on jumalankiitos seppiä,—sanoi konttoripäällikkö ja pullistettuaan taas poskensa, meni ovelle päin, ilmaa suustansa päästellen.
—Mistä syystä sen on noin käynyt?—kysyi Nehljudof lääkäriltä.
Lääkäri katsahti häneen lasiensa yli.
—Mistäkö syystä kuollaan auringonpistoon? Siksi vaan, että ensin istutaan liikkumatta, ilman valoa koko talvi, ja sitten yhtäkkiä päästetään auringon paahteeseen, ja vielä päälliseksi näin kuumana päivänä, ja päälliseksi viedään laumassa, ettei raitis ilma pääse luo. Arvaahan sen että siitä tulee halvaus.
—Miksi ne siis lähetetään näin?
—Sen voitte kysyä heiltä. Kukas te oikeastaan olettekaan?
—Minä olen syrjäinen.
—Vainiin… Nöyrin palvelijanne, minulla ei ole aikaa,—sanoi lääkäri nykäisten kiukkuisesti housunsa alas ja meni sairasvuoteiden luo.
—No kuinka sinun asiasi ovat?—kysyi hän vinosuiselta, kalpealta mieheltä, jonka kaula oli siteissä.
Mielipuoli sillä aikaa kökötti vuoteellansa ja heitettyään pois paperossin, syljeskeli lääkäriin päin.
Nehljudof meni alas pihalle, tuli hevosten ja kanojen ja vaskikypärisen palovahdin ohi portille, istui jäljen nukkuneen issikkansa rattaille ja ajoi asemalle.