XXXVIII.

Kun hän saapui asemalle, istuivat vangit jo kaikki vaunuissa ristikkoikkunain takana. Asemasillalla lojasteli muutamia saattajia: heitä ei päästetty vaunujen luo. Vartijaväki oli nyt tulisessa touhussa. Matkalla vankilasta asemalle oli kaatunut ja kuollut halvaukseen paitsi niitä kahta, jotka Nehljudof näki, vielä kolme henkeä: yksi oli viety samoin kuin molemmat edelliset lähimmäiseen polisikonttoriin ja kaksi oli kaatunut täällä asemalla.[7] Ei vartioväki senvuoksi ollut kiireessään, että oli kuollut viisi heidän haltuunsa uskottua henkilöä, jotka olisivat voineet jäädä eloonkin. Tämä kysymys ei heitä liikuttanut, vaan se yksistään, että kaikki mitä asetus tämmöisessä tilaisuudessa vaati tehtäväksi, tulisi tehdyksi: kuolleet toimitetuiksi asianomaiseen paikkaan, niin myös näiden paperit ja tavarat, ja nimet pyyhityiksi pois niiden luettelosta, jotka olivat vietävät Nishni-nowgorodiin, ja tämä kaikki oli kovin tukalata erittäin tässä kuumuudessa.

Ja sitä nyt vartiovirkamiehet puuhasivat, eikä Nehljudofia sentähden yhtä vähän kuin ketään muutakaan laskettu vaunujen luo. Nehljudof kuitenkin vihdoin pääsi putkahtamaan annettuaan rahaa vartioväkeen kuuluvalle aliupseerille. Tämä päästi Nehljudofin, mutta pyysi niin pian kuin mahdollista sanomaan vaan sanottavansa ja sitten väistymään syrjään, ettei päällikkö näkisi. Kaikkiaan oli vaunuja 18 ja kaikki vaunut paitsi päällystön olivat täpötäynnänsä vankeja. Kulkiessaan vaunujen ikkunain editse, kuulosteli Nehljudof mitä niiden sisäpuolella tapahtui. Kaikista vaunuista kuului kahleitten kolinaa, rymyämistä, porpatusta, järjettömiä haukkumasanoja, vaan ei missään puhuttu, kuten Nehljudof oli odottanut, matkalla kaatuneista tovereista. Puheet tarkoittivat enimmäkseen säkkiä, juomavettä ja paikan valitsemista.

Nehljudof katsahti erään vaunun ikkunasta sisälle ja näki kuinka sen keskellä, käytävässä, sotamiehet irroittivat vankien käsistä käsirautoja. Vangit ojensivat heille käsiänsä ja yksi sotamiehistä avasi avaimellaan käsirautain lukon ja pudotti ne pois. Toinen kokosi käsiraudat yhteen.

Päästyään muiden vaunujen ohi, Nehljudof tuli naisvaunujen kohdalle. Toisessa niistä kuului yhtämittainen huutava naisäänen valitus:— oo—oo—oo!… Herranenaika, oo-oo—oo! Herranenaika!…

Nehljudof kulki ohitse ja sotamiehen osoituksen mukaan tuli kolmannen vaunun ikkunan luo. Heti kun hän toi päänsä sen eteen, lehahti sieltä vastaan kuuma ilma täynnänsä sakeata ihmishien hajua ja kuului selvään kimakoita naisääniä. Kaikilla penkeillä istui naamat punaisina, hikisiä naisia mekoissa ja nutuissa, kovaäänisesti jutellen keskenään. He huomasivat ristikon lävitse Nehljudofin kasvot ja lähimmäiset vaikenivat siirtyen lähemmäksi. Maslova, nutussa, ilman huivia, istui vastapäisen ikkunan luona. Tännempänä istui vaaleaverinen Fedosja suu naurussa.

Tunnettuaan Nehljudofin tämä nykäsi Maslovaa ja osoitti kädellään ikkunaan.

Maslova nousi nopeasti, pisti huivin mustatukkaiseen päähänsä ja punaset, hikiset kasvot elpyneinä ja silmät hymyssä tuli ikkunan luo käyden käsin ristikkoon.

—Nytpä vasta on kuuma,—sanoi hän iloisesti hymyillen.

—Saitteko tavarat?

—Sain, kiitoksia.

—Ettekö mitään vielä tarvitsisi,—kysyi Nehljudof, tuntien kuinka vaunusta virtasi kuuma kuin kiukaalta.

—En tarvitse mitään, kiitoksia.

—Voi jos saisi juotavaa,—sanoi Fedosja.

—Niin, sitä jos saisi,—sanoi Maslova.

—Eikö teillä siis ole vettä?

—Kyllä sitä aina tuodaan, mutta se heti loppuu.

—Paikalla tuon,—sanoi Nehljudof,—minä pyydän sotamiestä. Nyt emme näe toisiamme ennenkuin Nishni-nowgorodissa.

—Aijotteko tekin matkustaa?—sanoi Maslova ikäänkuin ei olisi tiennyt tästä asiasta ja katsahti iloisesti Nehljudofiin.

—Matkustan seuraavassa junassa.

Maslova ei sanonut mitään ja jonkun hetken kuluttua ainoastaan huokasi syvään.

—Onko totta, herra, mitä kertovat, että kaksitoista henkeä vangeista jäi kuolleena tielle,—sanoi jylhällä miesäänellä vanha naisvanki.

Se oli Korabljova.

—En ole kuullut että kaksitoista. Minä näin kaksi,—sanoi Nehljudof.

—Tuntuivat sanovan että kaksitoista. Eikö niille senkin vietäville mitään siitä tule? Senkin pirut.

—Eikö naisista ole kukaan sairastunut?—kysyi Nehljudof.

—Akat ovat lujempia,—sanoi nauraen toinen matalakasvuinen vanki,—yksi tässä vaan otti ja rupesi synnyttämään. Siellä tuntuu huutavan,—sanoi hän osoittaen viereiseen vaunuun, josta päin kuului yhä samat voivotukset.

—Te kysyitte emmekö jotain tarvitsisi?—sanoi Maslova koettaen estää huuliaan iloisesti hymyilemästä,—niin eikö voisi jättää pois tuota naista, joka sairastaa. Sanoisitte esimiehille.

—Kyllä sanon.

—Ja sitten vielä, ettekö voisi toimittaa niin, että tämä tässä saisi tavata miehensä Tarasin,—lisäsi hän silmillään osottaen hymyilevää Fedosjaa. Se taitaa matkustaa teidän kanssanne.

—Herra, ei saa haastattaa,—huusi vartioväkeen kuuluva aliupseeri.

Tämä ei ollut se, joka oli päästänyt Nehljudofin asemasillalle. Nehljudof väistyi ja läksi hakemaan päällikköä pyytääkseen synnyttäjän ja Tarasin puolesta, vaan ei voinut pitkään aikaan saada mitään vastausta sotamiehiltä. Nämät olivat yhä samassa touhakassa,— muutamat veivät jonnekin jotakin vankia, toiset juoksivat ostamassa itsellensä eväitä ja sijoittelivat tavaroitaan vaunuihin, kolmannet palvelivat erästä naista, jonka piti matkustaa vartioupseerin mukana, eikä Nehljudof sentähden tahtonut saada heiltä mitään vastausta.

Vasta toisen soiton jälkeen tapasi Nehljudof vartioupseerin.

Upseeri siirteli toisella lyhyellä kädellään viiksiä suun edestä ja olkapäät koholla torui jostakin asiasta vääpeliä.

—Mitä te oikeastaan haluatte?—kysyi hän Nehljudofilta.

—Teillä eräs vaimo on synnyttämässä tuolla vaunuissa, niin minä ajattelin eikö häntä voisi…

—Ja synnyttäköön vaan. Sittepähän nähdään,—sanoi upseeri mennen vaunuunsa ja reippaasti heiluttaen lyhyitä käsiänsä.

Samassa kulki konduktööri jo ohitse, vihellyspilli kädessä. Kuului viimeinen soitto ja asemasillalla seisovien saattajien: joukosta ja naisvaunusta kuului itkua ja rukousten lukua. Nehljudof seisoi asemasillalla rinnakkain Tarasin kanssa ja katseli kuinka vaunu toisensa perästä kulki ristikkoikkunoineen hänen ohitsensa ja näiden takana näkyi puoleksi ajeltuja miesten päitä. Sitten tuli heidän kohdallensa ensimäinen naisten vaunu, jonka ikkunasta näkyi huivittomia ja huivipäisiä naisia, sitten tuli toinen vaunu josta kuului yhä sama voivotus; vihdoin tuli vaunu, jossa oli Maslova. Hän seisoi muiden mukana ikkunassa ja katseli Nehljudofia surullisesti hänelle hymyillen.