I
Petrin il Gliglon hiukan ränstyneet vaunut vierivät rantaäyrästä
Viadonaan päin.
Reginalla oli sangen epämukavaa istuessaan veljensä ja sisarensa välissä, jotka olivat tulleet häntä vastaan Casalmaggioren asemalle. Hän lörpötteli ja nauroi, mutta vaikeni tämäntästä ja kävi alakuloiseksi ja hajamieliseksi.
Toscana ja Gigino, sisar ja veli, tunsivat itsensä hiukan ujoiksi hänen seurassaan ja hekin olivat vuorostaan ääneti.
Yö oli lämmin. Iso, punainen kuu, joka vastikään oli kohonnut tummansinisen, ohuiden harmahtavien pilvijuovien reunustaman taivaanrannan yläpuolelle, valoi etäisen tulipalon tavoin hohdettaan jokeen ja liikkumattomiin puihin.
Kaukaisia ääniä, joita kantautui Po-joen toiselta rannalta, kajahti silloin tällöin keskellä syvää hiljaisuutta. Ilman täytti kirpeä kostean ruohon tuoksu, joka herätti Reginassa tuhansia muistoja.
Mutta hänen sisimmässään tapahtui jotakin merkillistä. Nyt, kun hän oli perillä, kun hän oli saavuttanut kotikaihonsa kohteen, tyyssijan, josta oli uneksinut, hänen sielunsa harhaili muualla. Samoin kuin hänestä aikaisemmin oli tuntunut, kuin hän olisi vienyt Roomaan ainoastaan ruumiillisen olemuksensa ja jättänyt tänne joen rannalle sielunsa kuin harhailevan kiiltomadon, hänestä nyt näytti siltä kuin hän olisi tuonut tänne Po-joen varsille ainoastaan väsyneen ja sairaan ruumiinsa. Sielu liiti pois ja siirtyi Roomaan! Mitähän Antonio tälläkin hetkellä teki? Tunsikohan hän, että hänen vaimonsa sielu kaipasi häntä kiihkeämmin kuin konsanaan ennen syleilyynsä? Jokohan Antonio oli kirjoittanut hänelle? Antonio, Antonio! Ruohon tuoksusta huolimatta, kesken kaikkien sen herättämien muistojen, hän tunsi sen hienon kukkastuoksun, joka uhosi Antonion hiuksista. Kuumat kyyneleet täyttivät hänen silmänsä. Silloin hän äkkiä vaikeni, ja hänen ajatuksensa harhailivat surullisina etäällä.
Hän oli jo katunut, että kirjoitti pitkän kirjeensä, tai ainakin että oli kirjoittanut sen niin aikaisin. Joka tapauksessa olisi ollut parempi kirjoittaa se täällä. Antonio olisi silloin tuntenut vähemmän mielipahaa, Regina ajatteli salatakseen itseltään katumuksensa.
— Kuinka opettaja jaksaa? Entä Gabri ja Gabrie? hän kysyi heidän ajaessaan Fossa Capraran ohi, jossa pieni valkoinen rakennus selvästi erottui plataanien varjosta punertavassa kuutamossa. Toisella puolen rantaäyrään joki kiilteli hopearaitojen lomitse kuin vaaleanruosteinen vanha lasi.
Toscana ja Gigi purskahtivat yhdessä kömpelöön, mutta samalla pilkalliseen nauruun.
— Mikä teidän on? Miksi nauratte?
Nuorukainen tukahdutti naurunsa, mutta Toscana nauroi entistään makeammin.
— Mutta mille te nauratte? Aikooko opettaja mennä uusiin naimisiin?
— Kyllä maar se itse tahtoisi, mutta naisväki tekee niin peevelistä tenää! Petrin virkahti kääntyen kuskilaudalla hiukan sivulle, voidakseen puuttua »lasten» puheisiin.
— He pyrkivät Roomaan, Gabri ja Gabrie, Toscana lopulta sai sanotuksi.
Ja Gigi veli alkoi jälleen nauraa.
— Miksi he pyrkivät Roomaan?
— Gabri aikoo hakea itselleen jotakin tointa voidakseen auttaa
Gabrieta, joka tahtoo lukea opettajattareksi…
— Kas vain!
Nyt he kaikki neljä nauroivat, ja Regina unohti hetkeksi ahdistuksensa, siksi hullunkuriselta hänestä tuntui noiden nuorten ihmisten tuuma lähteä Roomaan, noin vain, muitta mutkitta, toinen tasku tyhjänä, toisessa ei mitään aivan kuin olisi ollut kysymys kävelyretkestä Viadanaan.
— Entä opettaja, mitä hän sanoo?
— On vähän päästään vialla, Petrin taas virkkoi puuttuen keskusteluun. Ja kun hän käänsi päätään, se loisti isona, punaisena ja tyynenä kuin kuu. Opettaja sanoo, että antaa heidän vain mennä, vaikka jalkapatikassa, kyll'maar ne siellä hyvin pärjäävät.
Gigi vilkastui ja alkoi matkia Gabria, joka puhui nenäänsä:
— Voisimmehan lähteä Milanoon, mutta siellä ei ole
opettajatarseminaaria, niinkuin Roomassa ja Firenzessä. Me lähdemme
Roomaan, koska se on Italian pääkaupunki. Minä rupean kirjaltajaksi, ja
Gabrie opiskelee.
Toscana taas matki Gabrien ääntä.
— Ja minun veljeni painattaa sitten minun kirjani!
— Lapsukaiset, te olette hiukan kateellisia! Regina huomautti.
— Oh oh! he huudahtivat kuin yhdestä suusta, sillä Regina oli osunut kipeään kohtaan.
Tosiasiassa Gigi toivoi mitä pikimmin pääsevänsä Roomaan opiskelemaan, ja Toscana, jolla oli sievä pieni mezzosopraano, uneksi matkasta sisarensa luo ottaakseen laulutunteja Roomassa.
Regina vaipui ajatuksiinsa. Hän arvasi sisarustensa ja näiden tuttavien haaveilut ja muisti omat tyttöunelmansa. Ja hän ponnisteli kaikin voimin vapautuakseen alakuloisuudestaan, tunnonvaivoistaan ja levottomuudestaan, jotka yhä ankarammin vaivasivat häntä.
— Ja etkö sinäkin, Petrin, tahtoisi lähteä Roomaan? Voithan kyyditä sinne pienissä vaunuissasi Gabrin ja Gabrien.
— Johan nyt! Parisiin minä menen, mies huomautti rauhallisesti.
— Se on totta. Aioithan jo viime vuonna lähteä sinne. Ja sanoit, että sinulla jo oli matkarahatkin.
— Niin oli ja on vieläkin. Mutta sapettaa niin, kun pitää panna kolikot pyörimään. Siellä nähkääs on setäni, joka yhtenään kirjoittaa, että tule pois, tule pois…
Regina ei enää kuunnellut, sillä nyt hänet valtasi suloinen tunne, jota hän kauan oli odottanut, mutta joka silti tuli äkkiä ja joka haavapalsamin tavoin virkisti hänen sairasta sydäntään. Tuolla matkan päässä, mustien puiden takaa, pilkotti valkoinen huvila, tuikkiva tuli ikkunassa. Polun vierestä ojasta kuului jo sammakkojen »haljenneet» kurnutukset. Rantaäyräällä ryömi pitkinä miehen ja naisen varjo, ja kuului äänekäs pitkä huuto kaikuen kuin matkamiehen ääni, joka kutsuu toiselta rannalta lautturin venettä.
— Reginaaaa!
— Se on tuo Adamo hölmö, Gigi selitti. Hän kutsuu sinua aina sillä tavalla ja sanoo, että sinun pitäisi kuulla se Roomaan asti. Samoin tämäkin tekee, hän lisäsi nipistäen sisartaan polvesta.
— Ja samoin sinä, samoin sinä!
Yhä vielä kuului äskeinen ääni, joka kaikuna kimposi takaisin vastakkaisesta rannasta. Reginan teki mieli laskeutua maahan ajoneuvoista ja mennä noita rakkaita varjokuvia vastaan. Toinen varjo-olennoista tempautui irti toisesta ja alkoi juosta huimaavaa vauhtia, hoiperteli Reginaa kohti, tarttui häneen kiinni, syleillen rajusti, yritti kaataa hänet kumoon ja vierittää hänet rantapenkereelle.
— Adamo! Oletko vallan hassu? Regina huusi ponnistellen vastaan. Lopeta toki, ennenkuin katkaiset jäseneni.
Silloin Adamo, jonka mustat silmät loistivat kuutamossa, muisti Reginan kirjoittaneen olevansa sairas ja hänkin kävi nyt hiukan ujoksi.
— Kuinka isoksi oletkaan kasvanut! Regina sanoi. Minun lähtiessäni olit minua lyhyempi, mutta nyt olet pitempi.
— Rikkaruoho kasvaa nopeasti! Gigino ilkkui.
Silloin Adamo, joka viisitoistavuotiaaksi oli jättiläinen, karkasi Giginon kimppuun ja koetti saada hänet kumoon ja kierimään ruohikkoon tuupaten syrjään Toscanan. Huudot, nauru ja huolettoman nuoruudenilon purkaus täyttivät hiljaisen, tuoksuvan rantapenkeren. Regina ei ollenkaan ollut pahoillaan, vaikka veljet ja sisar unohtivat hänen läsnäolonsa innostuessaan tuohon taitavaan, notkeaan painiin, jossa kukin koetti saada toisen kierimään penkeren ruohikkoon. Regina alkoi juosta äitiänsä vastaan. He syleilivät toisiaan sanattomina. Sitten rouva Tagliamari tiedusteli, missä Antonio viipyi.
— Luulin hänen tulevan mukaan. Mutta miten sinun laitasi oikeastaan on?
Ettehän vain ole riitaantuneet?
— Emme suinkaan! Regina huudahti. Antonio ei voinut tulla nyt; kirjoitinhan sinulle siitä. Minua vaivasi hiukan sydämentykytys. Meidän täytyy näet kiivetä ja laskeutua enemmän kuin sata porrasta kolme, neljä kertaa päivässä. Antonio kävi levottomaksi minun vuokseni, vei minut erikoislääkärin, kuuluisan professorin tutkittavaksi, joka otti kymmenen liiraa vain siitä, että painoi pienen mustan kuulotorvensa rintaani vasten. Kotiseudun ilmaa! hän oitis sanoi. 'Kotiseudun ilmaa muutamaksi kuukaudeksi.' Mutta nyt voin hyvin. Se on jo melkein ohi. Jään tänne kuukaudeksi tai korkeintaan pariksi. Antonio tulee sitten noutamaan minua…
Äiti ja tytär puhuivat seudun murretta ja katselivat tutkivasti toisiaan. Kuu, joka oli kiivennyt korkealle selkeälle taivaalle, oli nyt vaalea ja valaisi heitä edestä. Caterina rouva, joka ei vielä ollut täyttänyt neljääkymmentäviittä, oli kuin Reginan vanhempi sisar; he olivat niin suuresti toistensa näköiset. Äiti oli vielä virkeämpi ja punakampi, ja hänen suuret, viattomat silmänsä olivat kirkkaammat kuin Reginan. Silti hän Reginasta näytti vanhentuneelta ja hänen pukunsa melkein naurettavalta. Hänellä oli yllään vanha musta puku, jossa oli puuhkahihat ja joka vuotta aikaisemmin oli Reginasta näyttänyt perin hienolta.
— Varmaankin hän aivan pian tulee noutamaan sinua, äiti sanoi. Siitä olen varma.
Regina tunsi sydäntään kouristavan. Tulisikohan Antonio todella niin pian? Entä jos hän olikin syvästi loukkaantunut eikä tulisi ollenkaan? Ei, se oli mahdotonta, eihän sitä tarvinnut ajatellakaan.
Ennenkuin Regina lähti kiipeämään pensasaidan reunustamaa tietä, joka johti rannasta huvilaan, hän pysähtyi katselemaan kuun valaisemaa ihmeen kaunista jokimaisemaa. Näytti siltä kuin harso olisi nostettu pois sen edestä. Kaikki oli muuttunut kirkkaaksi ja puhtaaksi, ilma oli kuulakka kuin kristalli. Saattoi erottaa ruohon tummanvihreän värin raitojen harmaanvihreästä. Ojien vesi kuvasteli kuuta ja poppelien vaaleita runkoja, joiden metallinhohtoiset lehdet pitsin tavoin koristivat taivaan samettipohjaa. Pieneltä näytti kaupungin talojättiläisistä tulleesta valkoinen huvila, joka erosi vielä mehevästä vihannuudesta; ympärillä viiniköynnökset heittivät lonkeroltaan puusta puuhun ajaen takaa ja tavoittaen toisiaan kuin äänettömässä yöllisessä karkelossa. Mutta koko maisema, joka levisi laajana ja ympyränmuotoisena kuin aava meri höyrylaivan kannelta — kotiseudun mahtava joki, joka oli kuin täyteen siroteltu somia pieniä saaria ja jonka rantoja reunustivat juhlalliset metsiköt ja etäinen taivaanranta, mistä kohosi kuutamon autereeseen häipyvä valkoinen torni — kaikki tämä avarti hänen sieluaan puhtaalla äärettömyydellään.
Tulikärpäsparvia vilisi ilmassa kuin pieniä lentotähtiä, kauempaa kuului myllyn rattaan jyskinää, ja virtaavasta vedestä kohosi raikas viileys, jota oli suloinen vetää keuhkoihin. Kaikki oli rauhallista, kirkasta ja puhdasta. Jotakin outoa oli kuitenkin Reginan mielestä tuossa avarassa maisemassa, samoin kuin äidin ja rakkaiden sisarusten kasvoissa. Ei, maisema ei enää ollut aivan sama kuin ennen, eivätkä hänen rakkaat omaisensa liioin olleet aivan ennallaan.
Regina kiipesi polkua sammakoiden kurnuttaessa sen kahden puolen ja yltyen koventamaan ääntään aivan kuin tervehtiäkseen häntä. Hänen mieleensä muistui kostea sumuinen syysaamu, jolloin hän oli lähtenyt täältä Antonion seurassa. Silloin kaikki oli usvaa hänen ympärillään, mutta suuri valo loisti hänen rinnassaan. Nyt kaikki säteili valoisana, taivas, joki, tulikärpäset, lehdet, ruoho, ojien vesi. Mutta hänen povessaan oli usvaa.
Myöskin huvila näytti sisältä muuttuneelta. Huoneet tuntuivat liian alastomilta ja yksinkertaisilta. Hyväinen aika, kuinka Barattan maalaus, joka riippui ruokailuhuoneen kaminan yläpuolella, oli pieni ja vanhanaikainen!
Tämäkään ei siis ollut samanlaista kuin ennen.
Regina käväisi keittiössä. Musta kissa loikoili lieden ääressä katsellen hiilloksella paistuvaa maissikakkua. Palvelijatar valmisti makaroonia iltaseksi. Kaikki oli ennallaan, mutta silti kaikki näytti Reginasta oudolta.
Illallisen jälkeen, joka oli erittäin iloinen ja meluisa, Regina lähti kävelylle. Huolimatta jäseniä painavasta väsymyksestä hän kulki pitkän matkaa rantaäyrästä. Adamo veli ja pikku sisar tulivat hänen seurakseen, mutta hän tunsi itsensä yksinäiseksi ja surumieliseksi. Hän, Antonio, oli kaukana, ja hänen läsnäolonsa olisi ollut tarpeen täyttämään yön yksinäisyyttä, joka myöhemmin kirkastumistaan kirkastui. Mitä hän lienee sillä hetkellä tehnyt? Roomassakin kesäkuun loppupäivät saattavat olla suloisia ja lumoavia. Regina muisteli iltakävelyjään Antonion seurassa leveillä hiljaisilla kaduilla Villa Ludovisin ja Macaon lähettyvillä. Silloin oli kuu juuri kohonnut esiin puunlatvojen takaa, ja Antonion oli onnistunut narrata pientä hajamielistä vaimoaan huudahtamalla: »Katsohan, kuinka korkealla tuo sähkölamppu riippuu!» Puistojen ja puutarhojen tuoksut sekoittuivat kaukaa tuleviin heinälle tuoksahtaviin tuulahduksiin, ja mandoliinin helinä tunkeutui suoraan Reginan kotikaihoiseen sydämeen. Niin, Roomassakin kesäyöt ovat ihania, kun kuuma aika ei vielä ole tullut ja paljon väkeä on matkustanut kaupungista pois. Hänkin, Regina, oli matkustanut, ja kuka tiesi, palaisiko hän sinne enää koskaan! Ehkei Antonio enää välittänyt hänestä.
Moinen lapsellinen pelko sai hänet valtaansa, mutta äkkiä hän pysähtyi säpsähtäen. Rantapenkerellä, yksinäisenä ja hylättynä kosteassa ruohikossa, loikoi vanha myllynkivi, jonka hän niin usein oli nähnyt kotikaihon purkauksissaan. Nyt kun hän jälleen näki sen todellisuudessa, hänen mieleensä juolahti jotakin: juuri tästä paikasta alkoi pieni polku, joka nuoren paju- ja akasialehdon läpi pujottelihe joen rantaan. Laskeutuessaan tätä pehmeätä, keltahiekan peittämää polkua hän ja Antonio olivat edellisenä syksynä lehvistön punertavassa hämärässä painaneet toistensa huulille ensi suudelman, Antonio oli ensin hurmannut hänet laulamalla romanssin Helmenpyytäjistä. Nyt Regina jälleen kuuli Antonion, äänen väreilevän sielussaan:
Ma luulen kuulevani vielä…
— Sentähden kai olen lakkaamatta nähnyt edessäni tuon vanhan myllynkiven — hän ajatteli astellessaan pientä polkua, joka oli tulvillaan muistoja hänestä.
Regina pysähtyi hetkeksi pajukkoon, joka oli kasvanut hämmästyttävästi, ja laskeutui sitten rantaan, jossa vesi loisteli vaaleansinisenä kuutamossa. Mutta rantakin, jonka eteen Po-joki oli kasannut uuden pienen saaren, näytti hänestä muuttuneelta.
Adamo ja Toscana tulivat niinikään rantaan, ja tyttö alkoi laulaa. Hänen äänensä kaikui kuutamossa kuin satakielen liverrys. Regina ei tiennyt, miksi juuri nyt juolahti hänen mieleensä ruhtinattaren luona vietetty ensimmäinen ilta sekä vanha rouva, joka lauloi:
Sulle armas…
Kuinka kaukana koko tuo maailma olikaan, niin kaukana, ettei hän ehkä enää koskaan näkisi sitä. Mutta se ei huolettanut häntä. Häntä vaivasi vain epäilys, pelko, ettei hän koskaan enää näkisi surullisen unelmansa hahmoja, ettei Antonio koskaan tulisi noutamaan häntä takaisin tuohon etäiseen maailmaan.
Ei enää koskaan! Päivät, kuukaudet, vuodet kuluisivat. Antonio vain ei palaisi. Ei Reginan mainitsemien kolmen vuoden, ei kymmenen, ei kahdenkymmenenkään vuoden kuluttua.
Kuinka hän ei ollut koskaan ajatellut kaikkea tätä suunnitellessaan pakoansa sokeasti kuin lintu, joka pyrkii ulos häkistään aavistamatta vaaroja, jotka uhkaavat sen ulkopuolella?
Mutta kuka saattaakaan ottaa huomioon kaikkea? Tiedämmekö edeltäkäsin, mitä ajattelemme ja miten tunnemme huomenna?
— Elämämme on synkkä uni, Regina ajatteli katsellessaan lumottuna kimmeltävänä virtaavaa vettä. Olen nähnyt unta ja uneksin edelleen. Kiihtyvä pelkoni, että Antonio vihaa minua ja unohtaa minut, on ehkä sekin paha uni. Mutta mitenkähän käy? Jollei hän tulekaan?… jos paha uneni toteutuu? Miten minun silloin käy? Täälläkään ei enää ole sopivaa olinpaikkaa minulle. Kaikki on muuttunut. Jokainen esine tuntuu epäilevän minua. Entinen maailmani, jonka hylkäsin, sysää nyt minut luolaan. Enkä minä voinut aavistaa, että kävisi näin.
— Palataan kotiin! hän sanoi heräten mietteistään ja lähtien kiipeämään polkua rantatörmälle.
Regina asteli pää kumarassa ajatellen, että hän varmaankin erehtyi. Ei, hänen entinen maailmansa ei pettänyt häntä; se oli liian vanha voidakseen olla niin petollinen.
— Tosin elämä täällä on entisestään muuttunut, mutta totun siihen taas. Huomenna, päiväsaikaan, kun olen levännyt, näen kaiken taas entisessä viehkeässä valossaan.
Silti hän ei rohjennut kohottaa katsettaan peläten näkevänsä piilipuun, jonka varjossa Antonio ja hän olivat suudelleet ensi kerran.
Toscana käveli Reginan jäljessä laulellen. Adamo, jonka musta hahmo erottui joen valoisasta taustasta, huuteli huvikseen:
— Antoonio, Antonioooo…
Kaiku toisti hänen sointuvan äänensä. Ja Regina joudutti askeliaan salatakseen sisareltaan kuumat kyynelensä. Hän ei vastannut, hän ei enää koskaan vastaisi.
* * * * *
Huomispäivän aurinko haihdutti Reginan lapsellisen levottomuuden ja tunnonvaivat.
— Tänään tai huomenna saan kirjeen häneltä, Antonio paralta! hän ajatteli herätessään entisessä huoneessaan, jonka ikkuna oli joen puolella.
Pääskynen, joka nukkui yönsä ikkunaverhon rautatangolla, lentää sujahdutteli huoneessa edestakaisin iskien nokkansa ikkunaruutuihin.
Regina tunsi syvää iloa nähdessään jälleen tuon pääskysen. Hän hypähti vuoteesta, avasi ikkunan, ja ihana maisema lisäsi hänen iloaan. Kuin sisäisestä pakosta hän riensi ulos ja samoili kedoilla sukeltaen vihannuuden, auringonpaisteen ja kasteen hurmaavaan kylpyyn. Hän retkeili ruohottuneella polulla; sen suulla kohosi porttina kaksi valkearunkoista jättiläispoppelia, joiden latvat yhtyivät värähteleväksi huippukaareksi. Hän asteli ojanpientareita, joilla astua taaperteli hitaita ankkoja. Etanat ryömivät näkyviin, jättäen jälkeensä ruohikkoon hopeajuovan. Poppelien lehvistöön kätkeytyneet tikat tuntuivat nakutuksellaan lyövän tahtia ajan kululle avaruuden ja yksinäisyyden kuulakassa kirkkaudessa.
Yhtä helakasti kuin eilen illalla kuutamossa, välkkyi nyt joka korsi, joka lehti ja kivi päivänpaisteessa. Joki virtaili majesteetillisena auringon kyntäessä siihen kultavakojaan, siellä täällä näkyi pyörteiden helmenhohteisia läikkiä. Saaret kitukasvuisine puineen näyttivät leijailevan veden ja taivaan häikäisevän heijastuksen välillä.
Kevät säteili vielä täydessä loistossaan rannattomalla tasangolla, uhkuvan voimakkaana kuin jättiläiskaunotar, jota rakastajan, joen, henkäys hyväili ja jota tuhannet kädet, sen orjien, maatyöläisten uutterat kädet koristivat.
Käveltyään itsensä väsyksiin Regina laskeutui istumaan vielä kostealle apilanurmelle, ja hänen ajatuksensa liitelivät kauas.
* * * * *
Iltapäivällä hänen alakuloisuutensa ja levottomuutensa palasivat.
Uteliaita, ikäviä, itsekkäitä ihmisiä, sukulaisia, tuttavia, viran kärkkyjöitä, alkoi tulvia taloon. Kaikki luulivat, että Reginalla oli vaikutusvaltaa ja että hän saattoi aikaansaada mitä tahansa yksistään senvuoksi, että asui Roomassa.
Alussa hän hymyili, mutta sitten kaikki tämä alkoi tuntua perin ikävältä. Kaikki hänen tuttavansa ja muut, jotka kunnioittivat häntä käynnillään, näyttivät hänestä muuttuneilta, vanhoilta, yksinkertaisilta, melkein naurettavilta.
Opettaja ja Gabriellakin tulivat käymään. Jälkimmäinen oli pieni, vaaleaverinen nainen, jolla oli kelmeät, pyöreät kasvot ja metallinkiiltoiset, harmaansiniset, tutkivat silmät.
— No niin, opettaja aloitti, napittaen takkinsa peittääkseen kapean, sisäänpainuneen rintansa, tässä nyt siis Reginamme taas on! Suurenmoista! Sain kirjekortin, jossa oli Colosseumin kuva. Siinä vasta on muinaisajan muistomerkki! Sinä, rakas Regina, olet tietysti nähnyt kaikki pakanalliset ja kristilliset muistomerkit ja kaikki Michelangelo Buonarrotin mestariteokset. Voi, Rooma, Rooma! Niin, totisesti, toivoisin hartaasti, että minun lapseni pääsisivät ikuiseen kaupunkiin.
— Isä! Gabrie varoitti tarkaten Reginan kasvoja nähdäkseen, oliko niissä pilkallinen ilme.
Mutta Regina oli hiukan kylmä, hieman välinpitämätön, mikä sai tulevan opettajattaren hiukan levottomaksi.
Myöhemmin saapui vielä eräs aatelisneiti Sabbionetasta. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, ja hänen musta tukkansa kiinnitetty »à la Botticelli». Hänellä oli siro vartalo ja hieno puku, valkoiset käsineet ja tavattoman korkeat kengän korot. Gabrie, Toscana ja tämä neitonen olivat jotenkin samanikäisiä — kahdeksantoista korvilla, opiskelevien naisten katkerakokemuksisessa iässä. He olivat läheisiä ystäviä. Mutta Regina huomasi pian, että he kaikki kolme kadehtivat toisiaan, melkeinpä sydämensä pohjasta vihasivat toisiaan. Aatelisneitonen esiintyi ylhäisen itsetietoisesti ja panetteli ihmisiä hienolla tavallaan.
— Lopeta jo, sanoi Gabrie, jolta ei mikään jäänyt huomaamatta.
Tuollainen on jo vanhanaikaista.
— Ylhäisissä aatelispiireissä se yhä vielä on tapana, toinen vastasi ylenkatseellisesti.
Sitten tuli puheeksi pieni häväistysjuttu: pari Sabbionetan rouvaa oli syytänyt toisilleen solvauksia vasten silmiä keskellä katua.
— Virkamiesten rouvia! aatelisneiti huomautti halveksien. Ylhäisaatelin naiset eivät varmastikaan olisi käyttäytyneet sillä tavoin!
— Mutta missä sinä olet tutustunut ylhäisiin aatelisnaisiin? Regina kysyi.
— Noo, hei tähän näkee kaikkialla!
— Kuulehan, jos todella tulisit kosketuksiin ylhäisen aatelisnaisen kanssa ja jos hän suvaitsisi luoda katseensa sinuun, jähmettyisit paikallesi pelosta ja nöyryytyksestä.
Toiset naiset nauroivat kuin mielettömät ja opettaja kysyi:
— Kuulkaahan, Regina, tunnetteko herttuatar Colonna di San Pietron?
— Sitä on vaikea sanoa. Roomassa on niin paljon herttuattaria.
— Olemme saaneet eräältä parmalaiselta rouvalta tälle herttuattarelle osoitetun suosituskirjeen.
— Isä! Gabrie huusi punoittaen vihasta ja loukatusta ylpeydestä. Minä en tarvitse suosituksia! Mitä ylhäiset naiset voisivat tehdä minun hyväkseni?
— Lapsukainen! Regina huomautti ivallisen säälivästi. He ovat maailman valtiattaria, ja…
Ovelle kolkutettiin. Regina keskeytti lauseensa ja kalpeni hiukan luullessaan tulijaa polkupyöräilijäksi, joka toimitti sähkösanomat kotiin Viadanan ja Casalmaggioren seuduilla. Ei, se ei kuitenkaan ollut hän.
Tuli ilta. Taivas hulmahti hehkuvan punaiseksi. Kaikki kolme ystävätärtä lähtivät kävelylle ja Regina jäi istumaan ikkunaan tähystellen rantatörmälle, näkyisikö sähkösanomapoikaa tulevaksi.
Salin perällä opettaja ja rouva Tagliamari istuivat rauhallisesti keskustellen, mutta tämäntästä he vilkaisivat Reginaan, jonka levottomuuden ja alakuloisuuden he olivat huomanneet. Eihän Regina ollut yrittänytkään salata sitä. Opettaja puhui kovalla äänellä, jotta Regina kuulisi, kertoen lastensa tuumista ja haaveista.
— Sanalla sanoen, heidän täytyy tehdä työtä ja valloittaa maailma, koska ovat saaneet sen päähänsä. Mitä he täällä saisivat aikaan? Opettajatar, opettaja? Paljon kiitoksia!
— Mutta eikö teistä tunnu ikävältä lähettää heidät niin kauas?
— Vielä kysyttekin, Caterina rouva! Aivan sydäntä särkee, kun vanhemmat eroavat lapsistaan. Mutta vanhemmat ovat antaneet lapsilleen hengen ja elämän siksi, että nämä saisivat mukavan ja hyvän toimeentulon, eivätkä sitävarten, että he jäisivät huonoihin oloihin vanhempiensa luo. Lähtekää, lapseni, lähtekää avaraan maailmaan! opettaja lisäsi ojentaen käsivarsiaan äärettömän hellästi. Pesä jää tyhjäksi, ja vanhan isän viimeiset elämänpäivät kuluvat surullisesti, niinkuin ne ovat muutoin alkaneetkin. Mutta sisimmässään, Caterina rouva, sisimmässään hänellä on se ääretöntä tyydytystä tuottava tietoisuus, että on täyttänyt velvollisuutensa ja opettanut lapsensa — lentämään. Voi, jospa omat vanhempani olisivat menetelleet samoin minuun nähden!
Regina katseli yhä ulos. Hän kuuli opettajan lörpötykset, hän kuuli kolmen nuoren ystävättären naurun ja raikkaat äänet heidän kävellessään rantapenkereellä. Hän näki taivaan vaalenevan, käyvän kuulakaksi, ruusunpunaiseksi ja sitten vihertäväksi; siellä täällä vaelteli punasinerviä pilvenhattaroita, jotka näyttivät lintuparvilta. Regina alkoi tuntea epämääräistä ärtyisyyttä; hän ei oikein tiennyt, mistä se johtui. Ehkä siitä, että tytöt nauroivat ja huusivat liian äänekkäästi, että opettaja puhui pötyä; ja kenties siitä, ettei sähkösanomapoikaa näkynyt kaukana autiolla rantatiellä.
Opettaja otti taskustaan muistikirjan ja alkoi lukea ääneen kohtia Gabrien muistiinpanoista, tavantakaa keskeyttäen lukemisensa selittääkseen, että tämä tapahtui tytön tietämättä, jonka pöydältä hän salaa oli ottanut tuon kallisarvoisen teoksen.
— Kuulkaa tätä! Huomatkaa kuinka tarkka havaintokyky! Siinä on jo tulevan romaaninkirjoittajan selvä enne. Hän näkee tyypin, tutkii sitä ja kätkee sen mieleensä. Hän on hyvän perheenäidin kaltainen, joka panee talteen kaiken, koska se aina voi olla hyödyllinen johonkin tarpeeseen. Kuulkaahan esim. tätä: »Nuori kahdeksantoistavuotias, aatelisnainen, vähäverinen; kuuluu rappeutuneeseen sukuun. Teeskentelijä, turhamainen, kateellinen, kunnianhimoinen; osaa peittää vikansa naamiolla, joka näyttää kuvastavan viileää viehättäväisyyttä, joka tuntuu vilpittömältä, mutta mikä kuitenkin on teennäisen onttoa. Hän puhuu aina ylhäisaatelista. Joku on joskus sanonut hänelle, että hän on Botticellin pyhän Neitsyen näköinen, mistä lähtien hän on yrittänyt käyttäytyä intomielisesti ja tuntehikkaasti». — Eikö totta, Caterina rouva, tämä on erinomaista!
— Todella erinomaista! rouva Tagliamari vastasi ystävällisen suopeasti.
Kuule, Regina, tule tänne, että saat kuulla, kuinka suuret edellytykset
Gabriellalla on romaanin kirjoittajaksi. Todella oivallista.
Regina muisti itse aikoneensa kirjoittaa romaanin, mutta koko aihe oli unohtunut. Hänen hermostuneisuutensa lisääntyi, kun hän tunsi Gabrien luonnoksen esikuvaksi Sabionetan aatelisneidin. Hän tunsi melkein raivoa opettajan nuorta tytärtä kohtaan, joka oli niin itserakas ja jolla oli niin kunnianhimoisia tuumia, mutta samalla hän sääli yksinkertaisen isän haaveita. Ja hän kääntyi tämän puoleen kehoittaakseen häntä luopumaan harhaluuloistaan ja neuvomaan tytärtään luomaan itselleen todellisuuteen nojaavan elämän, sensijaan että lähetti hänet ulos maailmaan, missä köyhät hukkuvat kuin oljenkorsi kuohuvaan pyörteeseen. Mutta hän huomasi opettajaraukan himmeissä silmissä sellaisen hellyyden välkkeen, niin paljon surua ja toiveita, että hän heltyi eikä hennonnut riistää miesparalta hänen ainoaa rikkauttaan: harhaluuloja.
— Elämä on niin ruma ollessaan vailla harhaluuloja! Regina ajatteli itsekseen. Samassa hän arveli, ettei sinä päivänä enää tulisi sähkösanomaa Antoniolta.
* * * * *
Iltahämyn laskeutuessa hänen lapsellinen pelkonsa ja levottomuutensa kiihtyi. Illan varjot jäätivät häntä, ja hän tuntui siirtyneen kylmään ilmapiiriin, missä kaikki oli surullista, salaperäistä, toivotonta. Hänestä tuntui kuin hän olisi tuon harmaan taivaan alla liitänyt kohti saavuttamatonta maata, aivan kuin pienet, punertavat pilvenhattarat, jotka näyttivät lepoa etsiviltä, harhailevilta muuttolinnuilta. Hänen entinen maailmansa, johon hän oli palannut, näytti pieneltä, synkältä ja ikävältä. Hän ei enää viihtynyt siinä. Mutta lopulta hän tunnusti itselleen surullisen totuuden: hän itse oli muuttunut, eikä hänen vanha maailmansa.