II
Sinä yönä hän unissaan oli olevinansa joen rantatörmällä Mariannan, ruhtinatar Makulinan seuraneidin kanssa. Marianna oli tullut noutamaan häntä takaisin Roomaan.
— Monsieur Antonio on hirvittävästi raivoissaan, neiti selitti ranskaksi. Hän kävi ruhtinattaren luona ja kertoi hänelle kaiken ja pyysi lainaksi kymmenentuhatta liiraa järjestääkseen teille kauniin asunnon. Ja sitten hän lähetti minut tänne taivuttamaan teitä tulemaan takaisin: vous reviendrez, n'est ce-pas? [Palaattehan, eikö niin?]
Unissaan Regina vapisi raivosta itseään kohtaan ja nöyryytyksestä; hän oli nopein askelin rientävinään Viadanaan, josta hän aikoi lähettää Antoniolle leimuavan sähkösanoman.
— Hänellä on vielä nuo rahat koskemattomina, hän tuumi nyyhkyttäen. Tahdon, että hän antaa ne heti takaisin. Minä en tarvitse komeutta enkä ylellisyyttä. Palaan heti; palaisin, vaikka hän olisi entistään köyhempi, vaikka meidän täytyisi asua ullakkohuoneessa.
Ja hän kulki edelleen, niinkuin kuljetaan unissa, turhaan yrittäen juosta, sanomattoman ahdistuksen vallassa. Tuli yö, joka peittyi sumuun. Viadana näytti liukuvan yhä kauemmaksi.
Marianna juoksi Reginan jäljessä ja kertoi Tritonekadulla tavanneensa palosotilaan, joka pelasti hänet Odessassa tulipalosta.
— Hän oli pukeutunut papiksi. Sellainen veijari! Ajatelkaa, kauhtanan alla hänellä oli silkkimekko, jota koristi kolme liehureunustetta. Ja nekös kahisivat! näin hän lasketteli nauraen. Hänen ilkeä naurunsa herätti Reginassa kauhunväreitä. Hänestä tuntui, että Marianna ei nauranut palosotilaalle, vaan jollekin muulle, tuntemattomalle, salaperäiselle, peloittavalle. Hän heräsi, mutta unennäön inhoittava vaikutus tuntui vielä kauan.
Regina ei enää saanut unta. Oli vielä yö, mutta jo nyt, ennen sarastusta, kuuluivat ensimmäiset, heräämistä ennustavat äänet hiljaisilta viljelysmailta. Rantatöyräällä kilisi tiuku, se etääntyi etääntymistään, ja tuo lapsellinen hopeanhelinä kuulosti hänestä sanomattoman surulliselta.
Tuhannet muistot temmelsivät Reginan mielessä itsepintaisina, lapsellisina ja alakuloisina, samoin kuin äskeinen heikko hopeatiuku.
— Koko elämäni on ollut hyödytöntä, hän ajatteli, ja nyt, kun sillä olisi voinut olla tarkoitus, olen heittänyt sen menemään kuin vanhan vaatekappaleen. Mutta mikä minun tehtäväni olisikaan ollut? No niin, eikö perheen luominen ole elämäntehtävä? Kaikki on suhteellista. Hyvä vaimo, joka luo hyvän perheen, edistää yhteiskunnan kehittymistä täydellisyyttä kohti ylitä paljon kuin konsanaan työläinen ja siveysfilosofi. Minä vain olen haaveillut tyhjiä haaveita, siinä kaikki. Muistan unen, jonka näin toisena yönä Roomaan saapumisemme jälkeen. Ruhtinatar Makulina oli jälkisäädöksessään lahjoittanut minulle linnan…
Äkkiä hän kuuli heikkoa kahinaa ja hyvin hiljaista valitusta, kuin pikkuruikkusen olennon vaikerointia unessa.
— Oliko se pääskynen? Näkeekö sekin unta? Onko linnuillakin ajatuksia ja unia? Luulenpa kyllä. Ja miksi sekin on yksin? Missä on toinen?
Äkkiä hän tunsi rajua iloa ajatellessaan, että sinä päivänä varmaankin tulisi kirje Antoniolta.
Mutta tunti kului toisensa perästä. Sekin aika oli ohi, jolloin posti tavallisesti saapui. Mutta kirjettä ei kuulunut. Regina lähti kävelemään. Hän tahtoi salata levottomuutensa, paeta pahoja aavistuksia, jotka peloittavina ahdistivat häntä. Hän samoili kauan metsäpoluilla ja auringon paahtamalla rantatörmällä, mutta ahdistus seurasi häntä uskollisena kuin hänen oma varjonsa.
— Hän ei anna minulle anteeksi, ei kirjoita minulle. Hänen sijassaan olisin tehnyt samoin. Hän tahtoo rangaista minua vaikenemisellaan. Vai aikooko hän itse tulla noutamaan minut takaisin? Ehkä hän tahtoo pakottaa minut… Vaimon velvollisuus on seurata miestään. Muuten hänellä on oikeus vaatia laillinen ero. Mitä teen silloin?
Ylpeys esti Reginaa vielä myöntämästä suoraan itselleen, että jos Antonio pakottaisi hänet heti palaamaan kanssaan, hän tottelisi saadakseen anteeksiannon. Mutta sitä mukaa kuin hetket kuluivat, hänen ylpeytensä talttui, lannistui. Muistot valtasivat hänet vastustamattomasti. Ajatus, että hänen olisi pakko menettää nuoruutensa ihanimmat vuodet vailla rakkautta, herätti hänessä sairaalloista surumielisyyttä.
— Mutta miksi en aikaisemmin ajatellut kaikkea tätä? hän ihmetteli itsekseen. Sitten hän muisti ajatelleensakin sitä, mutta niin epämääräisesti, etteivät arvelut saaneet estetyksi häntä ryhtymästä mielettömään tekoonsa. Hän perusteli sitä näin:
— Tyytymätön ja ristiriitainen luonteeni heittelee minua edestakaisin kuin aaltoa. Miksi olenkaan niin pian muuttanut mielipiteeni? Jos palaan Roomaan, ehkä piankin kadun, etten ole toteuttanut tuumaani, joka kenties on parempi kuin luulenkaan.
— Mahdollisesti Antoniokin hyväksyy menettelyni, mutta ei vielä tahdo kirjoittaa, että hän suostuu siihen. Tuossa on neliapila! Hän suostuu!
Regina kumartui, mutta ei poiminut apilaa. Mitä hän sillä tekikään? Ajatellessaan, ettei Antonio tuntenut surua eikä koettanut kaikin keinoin saada häntä palaamaan sitten nuhdellakseen häntä ja nauttiakseen kärsimyksen sekaisesta lemmenonnesta, hän tunsi kirpeää tuskaa.
— Hän ei ole kirjoittanut eikä kirjoita. Mutta hän tulee itse huomenna tai ylihuomenna — niin pian kuin suinkin pääsee lähtemään. Mitä minä teen nähdessäni hänet jälleen?
Tämä mielijohde sai hänet unohtamaan kaiken muun.
* * * * *
Antonio ei kirjoittanut eikä tullut.
Päivät ja hetket matelivat hitaina, julmina.
Yhä ankaramman levottomuuden raatelemana Regina ihmetteli aavistusta, joka hänellä oli ollut heti ensimmäisenä iltana vanhassa kodissa, nimittäin ettei Antonio kirjoittaisi. Vähitellen hän huomasi, että äiti, joka ei nähnyt Antoniolta tulevan kirjeitä, tarkkasi häntä kauniilla silmillään, jotka tavallisesti olivat kirkkaan rauhalliset, mutta olivat nyt käyneet epäileviksi ja alakuloisiksi. Eräänä aamuna Regina meni postinkantajaa vastaan ja oli saavinaan Antoniolta kirjeen.
— Antonio on hiukan sairaana… vähän kuumetta, hän sanoi mennessään keittiöön kirjekuori kädessä. Caterina rouva loikkasi paraikaa saksilla auki Po-joesta pyydetyn ison, hopeankarvaisen kalan vatsaa. Äiti tuskin nosti katsettaan työstään, ja Regina huomasi, että äiti oli oivaltanut valheen. Äidin harhaileva, surullinen katse järkytti häntä syvästi.
Hopeankiiltävä kala, jonka vatsasta tuli näkyviin toinen, pienempi tummahko kala, sai Reginan muistelemaan Antonion ehdotusta: »Lähdetään veneellä kalaan kuumina purppuranpunaisina iltahetkinä…» ja koko viimeistä yhdessä vietettyä, hellää, mutta samalla sydäntä vihlovaa iltaa.
Regina meni huoneeseensa ja kirjoitti miehelleen kirjeen. Ylpeys esti häntä ilmaisemasta syvintä ajatustaan, mutta rivien välistä saattoi lukea kaiken levottomuuden, pelon ja katumuksen, joka raateli hänen sydäntään.
Antonio ei vastannut.
Oliko hän todella sairastunut? Mitä hän oikein teki? Oliko hän muuttanut takaisin omaistensa luo? Eräänä iltana Regina aikoi kirjoittaa Arduinalle saadakseen tietoja Antoniosta. Mutta sitten hän häpesi aikomustaan. Kaikki nuo ihmiset, jotka Antonio onnettomasti kylläkin oli tuonut heidän väliinsä Reginan Roomassa olon ensi päivinä, kaikki nuo ihmiset — kenties heidän nykyisen onnettomuutensa ensimmäiset aiheuttajat — olivat hänelle vastenmielisiä, hän suorastaan vihasi heitä.
Regina kirjoitti vielä kerran. Antonio ei vastannut.
* * * * *
Silloin Regina tunsi, miten jotakin rajusti murtui hänen sisimmässään: ylpeys meni menojaan.
Hän oletti, että Antonio aavisti, millainen surun ja katumuksen sekainen, ristiriitainen taistelu riehui hänen rinnassaan ja että hänen intonsa rangaista vaimoaan jo meni yli kohtuuden rajojen.
— Hän pitelee minua pahoin. Mutta saamme nähdä, kumpi on vahvempi.
»Antonio», näin Regina kirjoitti, »olen jo ollut täällä kaksi viikkoa, olen odottanut ja kärsinyt. En käsitä vaikenemistasi. Sillä jollet ole ymmärtänyt sinulle Roomassa jättämääni kirjettä, se merkitsee, ettet ole antanut minulle anteeksi, jossa tapauksessa kai olisit kirjoittanut — joka kieltäytyy antamasta anteeksi, ei malta olla ilmaisematta sitä. Jos taas olet ymmärtänyt ja antanut minulle anteeksi, tai oikeammin hyväksynyt kirjeeni sisällyksen, sinun olisi siinäkin tapauksessa pitänyt kirjoittaa. En saata myöskään olettaa, että olisit sairas, sillä jos niin olisi asian laita, joku omaisistasi olisi ilmoittanut siitä minulle. Menettelysi on perin outoa ja loukkaa jo minua enemmän kuin surettaa. Olenko minä lapsi? Luulisi melkein, että sinulla on sellainen käsitys päättäen rankaisutavastasi. Tekoni on ehkä ollut oikku, mutta huomaa, ei silti lapsellinen oikku! Se on sellainen oikku, joka liian ankarasti rangaistuna saattaa käydä tuhoisaksi. Älä liioin luule, Antonio, että vaitiolosi pakottaisi minut palaamaan takaisin luoksesi kuin kuritettu koira. Jos niin luulet, ja jos olet huomannut intohimoisen kiintymykseni sinuun ja kuitenkin arvelet voivasi kohdella minua näin, erehdyt suuresti.
»En koskaan palaa luoksesi, ellet itse kehoita minua siihen; ja tapahtuuko palaamiseni heti vai vasta tuonnempana, se meidän tulee yhdessä ratkaista. Kirjoita siis, tai tule itse. Jollet viikon kuluessa kirjoita minulle, et enää saa minulta kirjettä… et yleensä ollenkaan, jollet sinä kirjoita ensin. Mutta on epätietoista, onko vastaukseni silloin samanlainen, kuin millainen se nyt voisi olla. Loppujen lopuksikin olemme mies ja vaimo, emmekä ole kaksi rakastavaa, joiden on sallittu leikitellä intohimolla, joka ei ole sen voimakkaampi kuin että se kenties raukeaa ja jää heille pelkäksi muistoksi. Meitä yhdistävät vakavammat, syvemmät ja ehkä järkyttävämmät siteet kuin tavallinen intohimo. Olettakaamme, että minä olen ollut ajattelematon ja romanttinen, mutta se ei oikeuta sinua olemaan samanlainen. Ja vaikka sinä haluaisitkin olla sellainen, minä en enää halua. Sentähden kirjoitan sinulle tämän kirjeen ja odotan. Toistan vielä: kirjoita tai tule. Päätämme sitten yhdessä. Ja nyt riippuu sinusta itsestäsi, onko syy yksinomaan minun vai sinun, tai vähän kummankin. Minä odotan.
Regina».
Kahden päivän kuluttua Antonio sähkötti vastauksensa:
»Lähden matkalle huomisaamuna. Tule minua vastaan Casalmaggioreen.
Terveisiä ja suudelmia».
Terveisiä ja suudelmia! Hän antoi siis anteeksi, unohti, aikoi tulla. Reginasta tuntui, kuin hän olisi herännyt synkästä unesta. Ja aina jälkeenpäin hän muisti sen suloisen, ehkä hieman surunvoittoisen mielihyvän tunteen, jota hän koki tuona päivänä. Näytti siltä kuin hän, Regina, olisi suoriutunut voittajana sisäisessä taistelussa, sillä olihan hän tosin kutsunut Antoniota, mutta oli silti säilyttänyt itsenäisyyden varjon. Antonio näytti tosin voitetulta, mutta tosiasiassa hän, Regina, oli voitettu. Kuitenkin hän tuolla näennäisellä voitolla luuli päässeensä tietoiseksi salaisista voimistaan ja huomanneensa ne niin runsaiksi, että saattoi tästälähin varmasti liikkua keskellä kaikkia elämän salakareja.
— Elämä kuuluu voimakkaille, hän ajatteli, —ja kenties minunkin onnistuu saada osalleni hitunen sen onnea. Olenhan nyt aivan toinen kuin ennen.
— Ainakin tunnen itseni toiseksi, hän ajatteli kulkiessaan rantapenkereellä yksin kuin rakastunut neitonen. Sielumme on täynnä ristiriitaisuuksia ja epäjohdonmukaisuutta! Eiköhän joku ole sanonut, että ihmisen syvin luonteenominaisuus on juuri ristiriitaisuus. Kieltämättä monet onnettomuuksistamme johtuvat pikkuseikoista ja ylpeydestä, joka estää meitä vastustamasta pyyteitämme niinkuin meidän tulisi ja niinkuin tahtoisimmekin tehdä.
— Merkillistä on sentään, hän jatkoi järkeilemistään oudoksuen omaa itseään; kuukausi, pari viikkoa sitten olin toinen! Miksi, miten tämä muutos on tapahtunut? Nyt olen valmis tuntematta mielipahaa jättämään maailman, joka niin suuresti veti minua puoleensa. Nyt olen valmis seuraamaan miestäni ja elämään hänen rinnallaan yksitoikkoista ja vaatimatonta elämää, jota vielä hiljan vihasin, mutta joka ei enää peloita minua. Onko rakkaus Antonioon vaikuttanut tämän? Epäilemättä; mutta myöskin jokin muu seikka, jonka perille en voi päästä. Enkä välitäkään. En enää tahdo kiusata itseäni. Tahdon vain päästä varmaan vakaumukseen, että onni piilee rakkaudessa, kodin rauhassa, itse elämässä eikä sen kehyksessä. Mutta ihmettelen sittenkin, kuinka olen muuttunut. Kun lukee, miten romaaneissa kuvataan salaperäisiä, nopeita mielialanmuutoksia, niitä pitää epätodennäköisinä. Ja silti ne ovat tosia. Millainen eriskummainen olio sielumme onkaan! Mutta riittäköön jo; on turha aprikoida sen enempää. Hän tulee, muusta ei ole väliä.
Regina kulki edelleen eritellen iloaan ja samalla nauttien siitä. Sydän täynnä Antonion silmiä, suuta, käsiä. Hänen omansa! Hänen omansa tuo nuori, rakastava mies sieluineen, ruumiineen. Kuinka hän ei aikaisemmin ollut tajunnut tätä suurta, tätä ainutlaatuista onnea?
Reginan astellessa yhä eteenpäin aurinko laski. Vaikka jo oltiin heinäkuun puolivälissä, kasvullisuus oli vielä tuoreen rehevää. Silloin tällöin verhosi pilvi auringon.
Valkoisella, ruohon ja apilan reunustamalla rantatiellä vierivät vankkurit. Vaaleatukkainen ajomies lauloi iloisena kuin lapsi, pyörät tupruttivat ilmaan tomupilviä, jotka näyttivät hehkuvan ruskovalaistuksessa.
Iso joki ilmestyi näkyviin rauhallisen näköpiirin ääriltä ja häipyi vastakkaiselle taivaanrannalle. Se virtasi tyynenä, kirkkaana ja juhlallisena, ja sekin näytti onnelliselta kaikkivaltiaan voimansa tietoisuudessa. Sen rauhaisa olemus ilahdutti sen suurta rakastajatarta, ääretöntä laaksoa. Ja tämän rajattomalta näyttävän laakson rauha, taivaanrannan pehmeät viivat, maisemien, metsien, rantojen sulo, luonnon suurenmoinen sopusointu sai Reginan ajattelemaan joeksi muuttunutta jumalolentoa. Hänestä tuntui, kuin hän olisi muuttunut lapseksi jälleen. Kaikki hänen sisimmässään ja ympärillään oli kaunista, puhdasta, runollista. Synti ja suru olivat paenneet vesivirtojen vieminä kauas taivaanrannan taa.
Lännen taivas oli somistautunut sametinpehmeään vaaleaan punaan. Sieltä Po-joki saapui punaisena ja loistavana, rannat vihertävinä ja punasinervinä. Metsät kohosivat tummina väririkkaudesta, ruohosta uhosi miellyttävä tuoksu.
Kaikki oli kaunista, liian kaunista. Se teki Reginan melkein surumieliseksi. Hän pysähtyi rannalle katselemaan venettä, joka oli ahtautunut täyteen Cicognarasta tulevaa väkeä. Hän ajatteli, eikö kaikkeen tähän lumoavaan rauhaan kätkeytynyt jotakin salaista vilppiä, eikö se ollut kuin hennon viidakon peittämät saaret, joita joki rakkaasti syleili, samalla tietäen, että se ensi tulvan aikana hukuttaisi ne aaltoihinsa. Rannalta ne näyttivät lumotuilta saarilta, mutta jos laski niille jalkansa, upposi syvälle liejuun.
Lähellä rantaa, johon Regina oli pysähtynyt, kellui vedenpinnalla kolme ajan ja veden tummentamaa puusta tehtyä myllyä. Yksi niistä oli usein herättänyt Reginan huomiota. Sen ulkoseinää koristivat korkeaviivaiset kuvat. Ne olivat kömpelöitä punaisia ja sinisiä töherryksiä: neitsyt Maria, pyhä Jaakobi, pensas, vene. Vihertävän ja hopean hohtava vesi solisi myllyn ympärillä, ryöpyten vaahdossa vasten sen ratasta. Valkoisia säkkejä täyteen sälytettyjä veneitä kulki edestakaisin. Myllynsillalla näkyi tämäntästä myllärin valkoinen vartalo ja nuoren naisen hahmo.
Regina oli usein nähnyt nuo kaksi ihmistä. Mylläri oli vanhanpuoleinen, mutta silti suoraryhtinen mies, jolla oli parrattomat, luisevat, harmahtavaihoiset kasvot ja vihreät, ilkeästi tirkistelevät silmät. Hänen vieressään silmät puoliummessa seisova nainen oli pitkä ja jäntevä ja sangen sievä huolimatta liiaksi punoittavista kasvoistaan ja räikeän punaisesta pörrötukastaan.
— Hän on varmaankin myllärin tytär, Regina oli ajatellut. Hän on luultavasti myllärin rengin rakastajatar, ja hänen elämänsä on kaiketikin yksinkertaista, mutta onnellista.
Sitten hän oli kuullut, että tuo nainen olikin myllärin vaimo ja että mylläri oli mustasukkainen juoppo, joka aina piti vaimoaan myllyyn teljettynä. Ja Reginan mielikuvitus loihti hänen eteensä synkän murhenäytelmän, tapahtumapaikkana tuo asuntopahanen, joka oli kuin mikäkin esihistoriallinen paalurakennus, ja jonka rattaan lakkaamaton jyske tuntui kertovan inhimillisen kärsimyksen ainaista tarua. Henkilöt olivat vanhus, tuo mustasukkainen inhoittava juoppolalli, ja nuori nainen, hehkuva kuin hänen tukkansakin, joka hautoi mielessään kapinallisia ja rikollisia aikeita.
Kovassa lastissa oleva vene liukui ohi aivan läheltä rantaa. Regina tunsi siinä olijoista muutamia tuttavikseen, ja nämä pyysivät häntä lähtemään mukaan myllyyn syömään vehnäpyöryköitä. Regina noudatti kutsua.
Vesi kuvasteli lännen ruskoa, suuria kultapilviä, ylösalaisin seisovia puita. Lumottu maisema näytti vajonneen jokeen. Regina istui veneessä ihaillen veden heijastamaa kuvaa, äänetönnä ja kuunnellen huviretkeilijöiden lörpötystä. Puhuttiin kummituksista. Rikas viljakauppias, vanha Joachim, jolla oli punasinervät kasvot ja pyöreät, siniset silmät, oli kerran yöllä ajaa köröttäessään rantaäyräällä nähnyt valkoisen koiran hiipivän esiin pensaan juurelta ja seuraavan häntä hiljaa, itsepintaisesti.
Se ei suinkaan ollut mikään oikea valkoinen koira. Se oli kummitus.
Lautturi, Petrin, oli kerran kuutamoyönä nähnyt joelta rantapenkerellä lentää lepattavan eriskummallisen loistavan eläimen.
— Se oli luultavasti polkupyöräilijä, vanha Joachim huomautti koputtaen piippuaan pivoonsa.
— Kenties. Ja koira oli tietysti koira!
Tällävälin vene oli saapunut myllyn laiturin kupeeseen.
Mylläri ilmestyi hymyilevänä sillalle ja ojensi kättä Reginalle.
— Kuinka hauskaa! Mikä kunnia meille, Regina rouva! Tunnen teidät varsin hyvin, ja tässä on vaimoni, joka niinikään hyvin tuntee teidät.
Punakka nainen vetäytyi arasti syrjään säikähtyneen näköisenä.
— Mitä kuuluu? Regina kysyi katsellen häntä uteliaasti.
Hän huomasi, ettei mylläri ollutkaan niin vanha eikä hänen vaimonsa niin nuori kuin miltä kaukaa oli näyttänyt. Mylly oli sisältä erittäin siisti. Lujasti naulatun jykevistä laudoista tehdyn vuoteen jalkapuolella olevassa liedessä paloi tuli. Kaapissa oli karkeatekoisia keittiöastioita, jotka näyttivät olevan peräisin villikansojen saarilta. Myllyn koneisto oli vielä alkuperäisempi: kaksi isoa, harmaata kiveä, jotka myllynratas pani liikkeelle, pyöri päälletysten, ja niiden välistä jauhot valuivat hitaana virtana säkkiin. Ja ratas pyöri pyörimistään solisevan veden työntäessä ja pieksäessä sitä. Ratas ja vesi näyttivät piloillaan painiskelevan, mutta tosiasiassa niiden leikki oli julmaa ja säälimätöntä.
Vanha Joachim tarttui vaimoansa hartioihin ja sanoi pudistaen häntä:
— Laita joutuin vehnäpyörykät, ja leivokin ne yhtä isoiksi kuin sormesi.
Vaimo nauroi typerästi katsellen sormiaan, jotka todella olivat mahdottoman pitkät ja paksut, ja kävi oitis käsiksi työhön, otti jauhoja, sekoitti niihin joen vettä ja alkoi alustaa taikinaa.
Regina huomasi, että myllärin vaimo ujosteli häntä. Hän lähti ulos myllysillalle, istuutui jauhosäkille ja vaipui katselemaan ihanaa auringonlaskua. Aurinko hipoi jo joenpintaa, luoden siihen leveän kultaisen sillan, mutta lähempänä myllyä vesi alkoi menettää värejään ja idässä se jo vaaleni helmenharmaaksi. Regina näki joen pyörteiden soluvan kirkkaina kuin suunnattoman suuret helmisimpukat. Läheisen myllyn ratas pärskytti ilmaan vesipisaroita metallinhohtoiseksi viuhkaksi, joka sataessaan joen pintaan takaisin heijasteli sateenkaaren värejä. Mylläri lähestyi nuorta rouvaa ja kumartui hänen puoleensa. Hän kulki avojaloin ja paidanhihat oli kääritty ylös. Veitikkamainen hymy pilkisti hänen vihreistä silmistään.
— Sallitteko minun sanoa pari sanaa? hän mutisi kunnioittavasti.
— Olkaa hyvä vain.
Mies kertoi useita mielenkiintoisia seikkoja: hänellä oli vielä jäljellä kaikki hampaat, hänen vuotuiset tulonsa nousivat sataan liiraan; myllynratas pysäytettiin nuoralla, hänen vaimonsa oli ujo ja hiljainen ihminen ja pysytteli aina miehensä kintereillä. Regina kuunteli hiukan nyrpeänä, kun koko hänen »murhenäytelmänsä» olikin pelkkä hänen oman mielikuvituksensa luoma.
— Nähkääs, mylläri sanoi lakkaamatta raapien käsivarsiaan ja kynsien toista jalkaansa toisen kynsillä — minä kernaasti soisin, että vaimoni lähtisi täältä joksikin aikaa, pariksi viikoksi, kuukaudeksi…
— Minkätähden? — Regina kysyi viattomasti.
— Voi, Regina rouva… mies jatkoi hiukan hämillään ja kihnuttaen jalkaansa kahta hurjemmin. Eihän teilläkään ole lapsia. Mutta teille kyllä tulee niitä, saattepa nähdä. Katsokaas, kun olette kuukauden päivät ollut erossa miehestänne… Mutta tulkaa nyt mukaan, niin näytän teille, miten myllynratas saadaan pysähtymään, hän sitten virkkoi, älyten ottaneensa itselleen liian suuren vapauden.
Regina seurasi häntä. Mies vetäisi nuorasta, ja ratas pysähtyi. Hän pyysi vierasta tunnustelemaan jauhoja, myllynkiven ja säkkiä. Ja kesken rattaan pysähtymistä seuranneen hiljaisuuden hän aivan aiheettomasti alkoi nauraa.
Jauhopölyä liiteli sakeanaan kaikkialla. Myllärin punakka vaimo valmisteli pyöryköitä yhä suuresti ujostellen Reginaa. Muut huviretken osanottajat kohosivat tummina varjokuvina myllynsillan kullanhohteisesta taustasta.
Mylläri katseli Reginaa, joka niinikään, tietämättä miksi, hetken kuluttua purskahti nauruun.
* * * * *
Petrin il Gliglon ikäloput rattaat, jotka päivä päivältä kävivät hontelommiksi, vierivät taas rantaäyrään tiellä. Yö oli pimeä, lämmin ja kostea.
Puheltuaan jokapäiväisistä asioista Antonio ja Regina vaikenivat, kuin tasangon ja yön hiljaisuuden lumoissa.
He pysyttelivät ääneti. Mutta Regina ajatteli itsekseen:
— Antonio on muuttunut! Tällä kertaa en erehdy: hän on muuttunut. Heti astuttuaan junasta hän syleili minua rajusti. Näytti siltä kuin hän olisi pelännyt, ettei hän enää saisi nähdä minua. Mutta sitten hänen olemuksensa muuttui. Hänen silmissään on jotakin synkkää ja epäluuloista. Eikö hän enää luota minuun? Jotakin erottavaa on välillämme. Mutta onhan se luonnollista. Huomenna se kaikki on ohi. Kuitenkin…
Hänen sydämensä tykytti liian nopeaan. Äkkiä hän tarttui Antonion käteen, ja huomatessaan sen kylmäksi ja raukeaksi, hän taas tunsi salaperäistä pelkoa.
— Mikä hänen on? Eikö hän ole antanut minulle anteeksi? Regina ajatteli.
— Tunnustelehan, hän sanoi painaen miehensä käden sydäntään vasten.
Käsi elostui heti.
— Onko sinulla vielä kipua rinnassa? hän äkkiä kysyi muistellen Reginan sydämentykintää.
— Ei toki! Se sykkii ilosta, Regina vastasi alkaen taas puhella:
— Kuule, eilen kävin myllyssä, jonka ulkoseinässä on kuviot. Söin siellä nisupyöryköitä. Siellä oli niin hauskaa. Ja auringonlasku oli ihmeellinen. Mukava otus, tuo mylläri!…
Regina kertoi, mitä mylläri oli ennustanut. Sitten hän sanoi käyneensä tervehtimässä opettajan perhettä.
— Siinä on myös etevä otus. Hän on hiukan hassahtava. Hän aikoo lähettää lapsensa Roomaan, tytön opiskelemaan, jotta tämä pääsisi kuuluisaksi, ja pojan hakemaan tointa. Hän sanoo näin…
Regina matki opettajan ääntä ja puheita.
Antonio nauroi. Mutta hänen naurunsa oli kylmää ja ivallista ja tuntui tulevan jostakin kaukaa.
— Mikähän häntä oikeastaan vaivaa? Regina ajatteli, tuntien äkkiä käyvänsä murheelliseksi. Tuntui siltä kuin tuo Antonion pilkallinen nauru, joka hänelle oli outoa, olisi ivannut häntä, Reginaa. Kuvittelua! Turhaa luuloa!
— Kunhan olemme kahdenkesken, tartun häntä olkapäistä, ravistelen häntä vähän ja huudan: 'Sano, mikä sinua vaivaa? Etkö siis anna minulle anteeksi? Emme enää tee uusia tyhmyyksiä. Entisiä on jo tarpeeksi.'
He olivat yhä vaiti. Pienet kyytirattaat vierivät eteenpäin kosteassa, leudossa yössä, joka oli tulvillaan kasveista kohoavia kirpeitä tuoksuja. Nuoret rantapensaat näyttivät nokimustilta, pimeääkin mustemmilta. Kaikki oli hiljaista, kaikki tuoksui. Itse kuumentuneesta maakamarasta, kosteasta hiedasta ja kastehelmissä kimmeltävistä poluista uhosi kiihoittavaa lemua, äänetön, hekumallinen henkäys. Tuntui siltä, kuin joka pensaan takana olisi valvonut nainen odottamassa lemmittyään ja kuin tuon naisen kaiho ja ilo olisi täyttänyt lämpöisen, pehmeän yön.
— Huomenna on uusikuu, virkkoi Regina, joka ei voinut istua ääneti, niin että saamme hiukan haaveilla sen valossa. Kun tulin tänne, oli kaunis kuutamo. Muistathan, Petrin?
— Kyytimies ei vastannut.
— Hän nukkuu! Yks'kaks suistumme päistikkaa ojaan, Antonio murahti kuivasti.
— Emme toki. Hevonen tuntee tien, Regina rauhoitteli. Ja varmana siitä, ettei Petrin kuullut, hän sanoi ääni hellänä: Kuinka alakuloinen olinkaan sinä iltana!
— Miten niin? Antonio kysyi aivan kuin ei enää olisi muistanut mitään siitä, mitä oli tapahtunut.
Regina kääntyi häneen päin hämmästyneenä ja vavisten. Tämä oli jo liikaa.
— Antonio! hän mutisi huohottaen hengästyneenä ja kietoen käsivartensa hänen kaulaansa, miksi olet tuollainen? Mikä sinun on?
— Ja sitä vielä kysyt, Antonio mutisi kääntämättä päätään. Hänen äänensä oli hiljainen, melkein vain henkäys, josta Regina kuitenkin aavisti vihan kaunaa ja myrskyä.
— Et siis voi antaa minulle anteeksi? Regina vetäytyi kauemmas miehestään. Mutta Antonio oli taas kääntynyt häneen päin, painoi häntä jälleen poveaan vasten ja suuteli häntä sellaisen rajun tunteen puuskauksessa, joka Reginasta tuntui pikemmin epätoivolta kuin intohimolta.
Sinä hetkenä Adamon ääni kajahti rantapenkereitä:
— Antoniooo! Reginaaa!
Petrinin leveä selkä horjahti vasemmalle ja ruoska viuhahti.
— Senkin pojanvekara! kyytimies manaili unisena itsekseen. Oikein se pelästytti pahanpäiväiseksi.
Antonio ja Regina luisuivat kumpikin taholleen, ja Regina punastui pimeässä kuin rakastunut tyttö. Hänen sydämensä sykki ankarasti, mutta hänen iloonsa oli sekaantunut surun väreitä.
* * * * *
Illallisen jälkeen lähtivät kaikki paitsi Caterina rouva kävelemään rantapenkerelle samoin kuin Reginan saapumisiltanakin. Toscana ja veljet alkoivat tapansa mukaan juoksennella ja hullutella jättäen Reginan ja Antonion kahden tulemaan perästä.
— Niin, Regina sanoi puheen aluksi, äiti on oikeassa. Näytät sairaalta.
Onko sinussa ollut kuumetta?
Antonio ei vastannut heti. Hän mietti ja näytti hakevan sopivaa keskustelun lähtökohtaa, löytämättä sitä kuitenkaan.
— Äitisikin näyttää siltä, kuin hän olisi ollut sairas, hän lopulta virkkoi. Varmaankin menettelysi pahoitti häntä suuresti?
— Minunko menettelyni? Enhän koskaan puhunut hänelle halaistua sanaa koko asiasta.
— Etkö todellakaan?
— Et näy uskovan minua! Ehkä et liioin usko, että minä puolustaakseni vaikenemistasi sanoin sinun olevan sairas.
— Todellakin! Antonio toisti epäillen.
— Ja minä kun uskoin, että äitisi oli neuvonut sinua olemaan… lempeämpi.
— Lempeämpi? Mitä tarkoitat? Regina kysyi kylmästi.
Nyt ilmeisesti Antonion vuoro oli ruveta pelkäämään — pelkäämään erehtyneensä olettaessaan Reginan katuneen ja olevan valmis seuraamaan häntä, sillä lopultakin hän vilkastui ja löysi sopivan keskustelunaiheen.
Selitysten hetki oli vihdoinkin koittanut.
Reginalle se oli erittäin tervetullut. Mutta hänellä oli niin omituinen tunne, tai oikeammin, hän huomasi, ettei hän tuntenut sellaista mielenliikutusta, iloa eikä hellyyttä, jota oli odottanut tältä hetkeltä. Sensijaan hän kärsi. Hän vaistosi, että Antonio oli antanut hänelle anteeksi, että hän oli kärsinyt ja oli tullut, maksoi mitä maksoi, viemään hänet takaisin mukaansa, että miehensä rakasti häntä entistään enemmän, todella intohimoisesti ja oli kiintynyt häneen koko sydämensä ja vaistojensa voimalla. Silti Regina ei ollut tyytyväinen. Oli jotakin erottamassa heitä toisistaan enemmän kuin ennen.
He kävelivät hetken vaieten, käsikoukussa, sormet sormien lomassa.
Regina, joka oli heistä tarkkanäköisempi, aavisti jotakin. Aikaisemmin hänen sielunsa oli etääntynyt Antoniosta, ja heitä erotti kokonainen pikkuseikkojen, turhamaisuuden ja kunnianhimoisten pyyteiden maailma. Nyt sitävastoin Antonion sielukin vetäytyi salaisen voiman pakosta kauemma hänestä.
— Hän rakastaa minua ja on antanut minulle anteeksi, mutta epäilee ja kaihtaa minua, Regina ajatteli koettaen ratkaista ongelmaa.
— Regina, Antonio aloitti. Mitä aiot tehdä?
— Johan sen tiedät!
— En tiedä mitään… en ainakaan ole siitä täysin selvillä. Viime kirjeesi oli vielä rumempi ja häijympi kuin ensimmäinen. En tahdo soimata sinua… sehän olisi, niinkuin itse olet sanonut, aivan turhaa. Mutta toinen mies olisi minun sijassani… No niin, olet moneen kertaan huomauttanut, etten ollenkaan ymmärrä sinua, ja nyt pyydän, ainakin osoittaakseni hyvää tahtoani, että täysin selvität kantasi…
— Johan kirjoitin sinulle kaikesta, Regina sanoi hiukan julkeasti, mutta samalla alistuvasti. Kaikki riippuu sinusta.
— Siis: sanalla sanoen, niinkuin opettajat sanovat, tahdot palata
Roomaan?
— Tahdon.
— Hyvä. Toistan vielä, että teen parhaani unohtaakseni, mitä on tapahtunut. Mutta sano minulle, miksi olet niin pian muuttanut mielipiteesi? Sanon mielipiteesi, enkä oikkusi, sillä asia tuntui minusta liian vakavalta ja olikin epäilemättä sellainen.
— Voimmeko aina selittää mielipiteitämme ja oikkujamme? Etkö sinä ole vielä koskaan elämässäsi toiminut ristiriitaisesti? Tänään ajattelemina toisella, huomenna toisella tavalla. Olemmeko me ihmiset oman itsemme herroja? Hetki sitten sanoit. 'Jos olisin ollut toisenlainen mies…' Käsitän, mitä tahdoit sanoa. Olisit pidellyt minua pahoin, olisit solvaissut minua. Sensijaan pidät minusta yhtä paljon, ehkä enemmän kuin ennen. Voitko kenties selittää, miksi pidät minusta enemmän kuin ennen, sensijaan että vihaisit minua ikävän kepposeni vuoksi?
Regina puhui ilman erityistä vakaumusta, ehkä vain vaikuttaakseen
Antonion mielialaan. Ja hänestä tuntui kuin se olisi onnistunut.
Antonio kävi miettiväksi, ikäänkuin hän olisi itsekseen toistanut
mielessään hänen kysymystään.
— Niin, Antonio sanoi heikosti hymyillen, olet oikeassa… kenties.
— Ei enää puhuta siitä. Se oli oikku, nuoruuden erehdys, Regina jatkoi matkien opettajan ääntä. Vedetään verho menneisyyden ylle.
Mutta kuinka voisi olla siitä puhumatta?
— Ymmärrätkö edes, miten syvästi olet loukannut minua? Antonio intti.
Annoit minulle kovan iskun, ja lisäksi salakähmäisesti.
— Kuka ei joskus hairahtuisi? Ajattele toisia naisia, lukemattomia muita naisia, jotka todella pettävät miestään.
— Kieltämättä, Antonio sanoi yhä vilkastuen, ja myös aviomiehiä, jotka pettävät vaimoaan! Enimmäkseen huono aviomies kasvattaa vaimonsa huonoksi, mutta minä luullakseni en ole koskaan antanut sinulle aihetta tyytymättömyyteen. Tiesit hyvin, etten ollut mikään ylhäinen herra, enkä liioin luvannut sinulle mitään, mitä en voinut sinulle antaa. Molemminpuolinen kärsivällisyys ja luottamus oli tarpeen. Miehen, perheen taloudellinen asema saattaa milloin tahansa parantua. Rikkaaksi en tosin koskaan tule, mutta asemani paranee varmaankin.
— Lopeta jo! Regina pyysi. Sano kuitenkin, etkö ajatellut, että oikkuni haihtuisi yhtä pian kuin oli tullutkin?
— Entä sinä? Ajattelitko niin kirjoittaessasi tuon kirjeen? Mikä tosissa tehdään, se myös käsitetään todeksi, rakas! Mutta riittäköön nyt jo tämä puhe, pyyhitään pois menneisyys, niinkuin opettajan on tapana sanoa. Muutoin… minulla on jotakin sinulle kerrottavaa. Ehkä kirjeestäsi on meille ollut hyötyäkin. Käsitin heti, että osaksi olit oikeassa. Kaikki asettavat olonsa niin mukavaksi kuin suinkin. Jokainen pyrkii edulliseen asemaan ja työntää toisen syrjään. »Mene tiehesi, minä otan paikkasi!» 'Maltahan', tuumin itsekseni, 'ehkä minullekin voisi sellainen onnistua.' Silloin aloin juonitella. Sain Arduinan liikkeelle, panin hänet juoksemaan koko päivän, lähetin hänet senaattorin, ruhtinattaren, hänen sanomalehti- ja kansanedustajaystäviensä luo…
— Ethän kai sentään sanonut hänelle…? Regina keskeytti.
— Sanoin hänelle vain näin: »Minun täytyy saada paikka jossakin toisessa ministeriössä; ala laputtaa! Minä puolestani hankin sinulle sitten virkatovereistani kuusi uutta lehtesi tilaajaa». Arduina naurahti ja lähti liikkeelle. Sain muitakin jalkoja »liikekannalle». Mutta kaikki oli turhaa. Kaikki paikat oli täytetty. Arduina keksi sitten tuuman. Ehkä muistat, että ruhtinatar eräänä iltana kutsui minut luokseen antamaan tietoja pörssiasioista? Älysin oitis, että ruhtinatar oli ruvennut epäilemään herra R:ää, joka on jo useita vuosia keinotellut hänen laskuunsa pörssissä. Silloin Arduina — joka tosiasiassa ei ole niin tyhmä kuin luullaan — oivalsi, että minun oli välttämättä saatava taloudellinen asemamme paranemaan. Mitä hän siis teki? Hän uteli tietoja Mariannalta ja sai selville, että ruhtinatar todella epäili herra R:n rehellisyyttä ja halusi henkilöä, joka pitäisi tuota herrasmiestä silmällä. »Miksi et koeta pyrkiä ruhtinattaren luottamusmieheksi?» Arduina kysyi. Silloin menin itse ruhtinattaren luo ja tarjouduin hänen palvelukseensa. Hänen oli määrä matkustaa 12 p:nä, ja minä kävin hänen puheillaan 5:ntenä. Sanoin hänelle aivan suoraan, ettei moisen valvojan toimi mielestäni ollut hieno eikä hauska homma, mutta että suostuin ottamaan sen taloudellisten syiden pakosta. Ruhtinatar huomautti, että mikäli tässä yleensä oli kysymys epähienoudesta se tuli yksinomaan herra R:n taholta, ja madame sanoi olevansa minulle erittäin kiitollinen, jos minun onnistuisi tehdä jotakin hänen hyväkseen tässä asiassa. Tämä tapahtui 5 päivänä. Yhdeksäntenä olin saanut sitovat todistukset siitä, että herra R. todellakin keinotteli ruhtinattaren rahoilla paremminkin omaansa kuin niiden omistajattaren laskuun.
— Miten menettelit siinä? kysyi Regina, joka oli kuunnellut Antonion kertomusta tuntien omituista vastenmielisyyttä.
— Selitän sen sinulle… Sinun täytyy ottaa huomioon, ettei ruhtinattarella ole, niin monen miljoonan omistaja kuin hän onkin, hajuakaan pankkiasioista, pörssistä, tileistä ja sensemmoisista. Näin ollen hänen on tietysti pakko uskoa koko raha-asioittensa hoito luotettavien henkilöiden käsiin, tai pikemminkin sellaisille henkilöille, joihin hän ehdottomasti luottaa, ja hänen täytyy niinikään hyväksyä kaikki heidän ehdotuksensa ja toiminnan tulokset semmoisinaan voimatta tarkistaa niitä millään tavoin. Herra R. on jo useita vuosia ollut ruhtinattaren palveluksessa, ja varmaankin hän alkuvuosina oli tunnollinen hommissaan ja kirjanpidossaan. Mutta kun hän sittemmin huomasi, että ruhtinatar sokeasti hyväksyi kaikki hänen tilinpäätöksensä, hän luultavasti tuli ajatelleeksi, että hän voisi käyttää tätä madamen herkkäuskoisuutta hyödykseen. Marianna oli kuitenkin jo jonkin aikaa pannut merkille, että herra R:n liiketoiminnasta kertyvät tulot vähenivät päivä päivältä. Tämän herra R. kuitenkin osasi selittää johtuvan ulkomaiden pankkien vaikeasta asemasta, rahapulasta, rauenneista kauppasopimuksista ja sodasta. Mutta kun ruhtinattaren silmät olivat auenneet, hänessä heräsi epäluuloja, jolloin hän teki minulle ehdotuksensa. Pyysin ruhtinatarta heti lähettämään minulle niiden pörssitoimien tilit, jotka herra R. oli päivittäin antanut hänelle. Seuraavana päivänä ruhtinatar lähetti minulle tiliotteen, johon oli merkitty m.m. seuraavat erät: myöty 10000 Saksanmarkan suuruinen vekseli kurssiin 123,20: — ja ostettu kahdeksan Acqua Marcian osaketta 1,465 liiraa kappale. Toimistossa tarkastin Gazzetta Officialessa (Virallisessa Lehdessä) julkaistut pörssitiedot ja huomasin niiden eroavan tileihin otetuista. Mutta en tyytynyt vielä siihen, vaan käväisin aamiaislomalla kauppakamarissa, pyysin edellisen päivän pörssiluettelon ja saatoin todeta, että eroavaisuudet pitivät paikkansa. Berlinin vekselikurssi oli 123,37, ja Acqua Marcian osakkeiden hinta oli pörssissä merkitty 1,460: — kappaleelta. Laskin heti herra R:n pikku väärennyksellään ansainneen 57 liiraa. Silloin pyysin ruhtinattarelta herra R:n tilit kesäkuun lopusta lähtien. Ne löytyivät sanomalehtien ja kaikenlaisten joutavien paperien joukosta. Tutkimalla pörssimerkintöjä ja muita tietoja, jotka olin saanut tutulta vekselinvälittäjältä, saatoin näyttää toteen, että herra R. oli »liike»-toiminnallaan ansainnut omaan laskuunsa satoja liiroja.
— Entä sitten?
— Sittenkö? Ruhtinatar tietysti kiitti minua lämpimästi ja sanoi tekevänsä syyksi matkallelähtönsä erottaakseen herra R:n toimestaan. Palattuaan kotiin — siihen suuntaan madame viittaili — hän aikoo uskoa pörssiasiansa minun hoidettavikseni. Toistaiseksi sain häneltä koko joukon tehtäviä. Minun täytyy taas ruveta lukemaan saksaa, jonka olen melkein tyystin unohtanut. Ruhtinattarella on paljon liikeasioita Saksassa.
Vaistomaisesti Regina veti pois kätensä Antonion kädestä toistaen äskeisen kysymyksensä:
— Entä sitten?
— Mitä »sitten?»
— Paljonko hän maksaa sinulle?
— Sata liiraa kuussa, aluksi. Myöhemmin tietysti enemmän. Saat nähdä, että minusta vielä tulee hänelle »kaikki kaikessa». Mutta täytyy taas ruveta lukemaan saksaa.
Antonio näytti paljon ajattelevan kielten, varsinkin saksan opiskelua, ja hän puhui siitä kauan. Mutta Regina ei enää kuunnellut.
— Palataan kotiin! hän sanoi äkkiä. Olet varmaankin väsynyt matkasta. Toscana! Gigi! Tulkaa jo kotiin. — He tulevat kyllä perässä. Kuulehan, minä näin kerran niin omituista unta; toisena yönä tuloni jälkeen muistaakseni.
Hän kertoi unensa kymmenestätuhannesta liirasta, Mariannasta ja palosotilaasta.
— Unet ovat joskus sangen merkillisiä!
Antonio ei vastannut.
— Mutta miksi et, Regina kysyi hetken epäröityään, miksi et kirjoittanut, minulle?
— Mitä minulla olisi ollut kirjoittamista? Olithan sinä jo ratkaissut asian omalla tavallasi. Minä tahdoin koettaa toista tapaa. Kirjeellinen keskustelu tuntui minusta hyödyttömältä. Lisäksi olin päättänyt tulla tänne.
Regina ei kysellyt sen enempää, vaikka Antonion selitys ei tuntunut hänestä oikein tyydyttävältä.
Antonio alkoi selitellä tulevaisuuden tuumiaan:
— Ensi vuonna haen viranylennystä, ja kai saankin sen. Viimeistään ensi vuoden lokakuussa pääsen sihteeriksi. Siihen mennessä meillä on varmoja tuloja kolmesataakaksikymmentäviisi liiraa kuussa. Taloudellinen asemamme on siis jo hiukan parantunut. Olen jo tavannut henkilöitä, jotka ovat halukkaita vuokraamaan nykyisen pienen huoneistomme. Olen käynyt katsomassa uutta erinomaista asuntoa Via Balbon varrella — kahdeksankymmentä liiraa kuussa. Siinä on kolme kaunista huonetta kadun puolella. Yksi iso huone on pihaan päin, mutta se on hyvin valoisa ja päivänpaisteinen. Meillä voi siinä olla vaikka kaksi salia…
Regina kuunteli, mutta hänen kokemansa tunne ei ollut iloa. Antonion uutiset eivät lainkaan ilahduttaneet häntä, ja tämän ääni kuulosti kokonaan muuttuneelta. Se oli käynyt yksitoikkoiseksi ja tuntui kuuluvan kuin jostakin kaukaa, eikä se ollut enää sama kuin Antonion entinen iloinen ja onnellinen ääni.
Kaksi salia! Regina ymmärsi nyt hänen tarkoituksensa. Hän tahtoi antaa Reginalle sellaista, mitä tämä oli mielettömästi uneksinut ja vielä mielettömämmin halunnut. Hän tahtoi antaa vaimolleen ainakin ylhäisyyden, varallisuuden, hyvän toimeentulon harhakuvan. Ja hän teki tarjouksensa melkein nöyrästi. Näytti melkein siltä kuin Antonio olisi ollut syyllinen ja valmis mihin uhrauksiin tahansa, kunhan vain saisi toiselta anteeksiannon.
Regina olisi mieluummin toivonut järkyttävää keskustelua ja ankaroita nuhteita, joita olisi seurannut anteeksianto; myrskyä, joka olisi puhdistanut heidän elämänsä taivaan entistään kirkkaammaksi.
Hän huomasi myöskin, että Antonion rakkaus häneen oli sokeaa ja arkipäiväistä, mutta sydämensä syvimmässä hän tunsi alakuloista tyydytystä.
He kävelivät yhä eteenpäin saapuen lopulta huvilaan siihen määrin kiintyneinä surkeaan keskusteluunsa, etteivät enää joutaneet kiinnittämään huomiota lämpöisen ja viehkeän yön salaperäiseen lumoukseen, eivät maisemaan, jonka halki väritön joki virtasi, tummaan taivaanrantaan, mistä metsän ääriviivat erottuivat liikkumattomina ja mustina kuin pronssinen korkokuva.
Välistä vilahti äänettömänä ohi polkupyörän sinertävä lyhty, jonka edellä hoippui jättiläisperhosen varjo. Silloin tällöin väreili yksinäinen ääni keskellä hiljaisuutta ja nukkuvan luonnon liikkumattomuutta. Tummassa, sametinpehmeässä ja leudossa ilmassa leijui suloisen, hekumallisen unelman lumous. Mutta nuoret aviopuolisot eivät enää tunteneet sen lumouksen voimaa. Antonio oli täynnä hehkuvaa innostusta mitättömiin tulevaisuudentuumiinsa, ja Regina tunsi sääliä miestään kohtaan, jossa hänen oikkunsa oli aiheuttanut näin suuren ja surkean muutoksen.