III
He palasivat Roomaan elokuun puolivälissä ja vuokrasivat uuden huoneiston. Tämä asunto oli todella erinomainen, mutta toinen sali sai olla jonkin aikaa huonekaluja vailla.
— Vuokrataan pois yksi huone! Regina ehdotti.
Antonio suuttui.
— Kas vain! nyt sinusta vuorostaan tulee poroporvari.
— Niin, ihminen muuttuu! tämä vastasi äänessä hieman katkeruutta. Hän vanhenee, veltostuu ja mukautuu kaikkeen.
Ja Regina mukautui todella, tietämättään miksi. Toisinaan hän tunsi sekä omassa itsessään että ympärillään siinä rauhallisessa elämässä, jonka Antonio ja hän taas olivat aloittaneet, samantapaista tyhjyyttä kuin oli uuden kodin tyhjässä huoneessa. Mutta kapinanhenki oli jo poissa.
Päivällisen jälkeen mies ja vaimo lähtivät yhdessä kävelylle käsikoukussa; tuo hiljainen porvarispariskunta koetti unohtaa elämänsä ikävän poikkeamalla Aragno-kahvilaan, Piazza Colonnalle tai lehtokujiin suuren Asema-aukion lähettyville.
Gambrinus- ja Morteo-kahviloiden edessä näytti pöydissä aina istuvan hyvin iloisia seurueita. Sähkölamppujen ja kuun valaisemissa lehtokujissa oli tungokseen saakka väkeä, ja kymmenittäin vieri vaunuja torin poikki, jossa raitiovaunujen kiskot välkkyivät kuin kapeat vesiojat.
Po-joen varsilla vietettyjen pitkien hiljaisten ja yksinäisten päivien jälkeen Reginasta tuntui unennäöltä olla jälleen keskellä väkijoukkoa, johon sähkölamput loivat kylmää, häikäisevää valoaan. Ohikulkijat kurkistelivat ikkunoista kahviloihin uteliaina näkemään sisälläolijoita, joiden lukumäärän kuvastimet heijastivat moninkertaiseksi. Tämäntästä vilahti Morteo-kahvilan hieman tupakansavuisessa taustassa näkyviin käsiään huitova kahvilalaulajatar, jonka eläimellisen kirkuva ääni sekoittui viulujen valittavaan vinguntaan ja yleisön puheensorinaan. Sadat ivalliset kasvot, joissa kuitenkin kuvastui vaistomainen, raaka mielihyvä, tähystelivät laulajatarta.
Regina tunsi, tietämättä miksi, omituista huvia katsellessaan tuota kahvilayleisöä, kelmeitä kasvoja, naisten vaaleita pukuja ja miesten ilmeitä heidän tuijottaessaan laulajattareen ja tuon surkuteltavan olennon paljaisiin käsivarsiin.
Eräänä iltana Regina näki väkijoukossa vihreäpukuisen tytön, jonka tuuhea tukka valui punaisena nelikulmiona laihoille olkapäille. Lyhyen hameen alta näkyi kaksi hoikkaa, paljasta säärtä, jotka päätyivät suunnattoman isoihin keltaisiin kenkiin. Tyttö näytti Reginasta kahlaajalinnulta, mikä äkkiä sai hänet muistelemaan hänen suurta jokeaan ja valkeita poppeleita, jotka kohosivat rannalta kuutamossa kuin sytytetyt vahakynttilät. Mutta ihmeekseen hän totesi, ettei hän enää tuntenut entistä alakuloisuutta eikä koti-ikävää.
Antonio ehdotti, että he poikkeaisivat kahvilaan. Mutta Reginasta oli hauskempi kuljeksia väkijoukossa; he menivät Via Volturnolle päin, jossa vesimeloninkaupustelijat huusivat kilpaa ja vastailivat ylenkatseellisesti toisilleen kuin kiehuvat kukot.
— Suvaitsetteko, hyvät herrat, suvaitsetteko?
Himmeiden liekkien valossa, jotka lepattivat mustien, kosteiden pöytien yläpuolella, punoittivat halaistut vesimelonit levittäen miellyttävää, raikasta tuoksua. Lapset, työläiset, joku ylioppilasnuorukainen, joku naikkonen kumartuivat häilähtelevässä valaistuksessa valitsemaan mehevän ruusunpunaisen viipaleen, johon he ahmien upottivat leukansa.
— Suvaitsetteko, hyvät herrat, suvaitsetteko? Kauniita hedelmiä.
Oikeita verimeloneja. Saanko antaa rouvalle yhden?
Lehtokujan kulmaan oli kulkukauppias pystyttänyt pienen rihkamalaatikkonsa seinää vasten ja katseli halveksien meloninkaupustelijoita ja näiden ympärillä häärivää väkeä. Hänen valkoisissa silmissään ja vinon suunsa pielissä liiteli pilkallinen ylemmyyden hymy, mutta jos hän näki jonkun hipovan tai katsovan hänen laatikkoaan, hän kääntyi innoissaan tuon huomaavaisen henkilön puoleen kysyen juhlallisen vakavasti:
— Suvaitseeko armollinen rouva jotakin?
Kuljeksivan soittajan gramofonin punaisesta torvesta rämähti ilmoille outoja ääniä, käheitä säveliä, metallille rämisevää mieletöntä naurua, joka kuului milloin läheltä, milloin kauempaa, nousten kuin tuntemattomasta syvyydestä ja tulkiten onttoa iloa, huutaen julki kurjuutta, surua, syntiä, sääliä ja epätoivoa. Tuo ääni oli samalla ilkkuva ja rukoileva, itsetiedoton ja täynnä sydäntä vihlovaa surkeutta.
Reginasta tuo gramofonisoitto kuulosti ympärillä tungeksivan väkijoukon hälinältä. Siitä kaikui tuon nuoren kalpean katunaisen ääni, jonka punertava tukka pisti esiin ison mustan hatun lierien alta ja joka istui ajatuksissaan pöydän ääressä Morteo-kahvilan edustalla. Siinä kirkui tuon tytön ääni, joka näytti kahlaajalinnulta… soitossa oli edustettuna nälkiintynyt kahvilalaulajatar, vesimeloneja kaupitteleva eukko, ukko, jolla oli vaaleanpunainen paita ja jonka silmät kiiluivat valkoisina, paksuhuulinen, rivokatseinen herrasmies, pöhöttynyt surumielinen vanhus; naikkonen, joka oli nostanut punaisen hameensa polviin asti, imettäjä, jonka kasvot ilmaisivat israelilaista syntyperää, kellertävän kalpea pienokainen, jota tämä kantoi käsivarrellaan, pieni mustapukuinen nainen, joka hameenhelmat liehuen juoksi raitiovaunun perässä, molemminpuoliseen ihailuun vaipunut romanttinen pari, joka nojasi puutarhan aitaukseen…
— Siitä kaikuu minun ja Antonion ääni! Regina ajatteli. Ja hänen sielunsa syvyydestä kohosi vanha inho tuota katurahvasta kohtaan. Mutta inhoa lievensi nyt myötätuntoisuus.
Heidän palaillessaan kotia kohti Regina vielä katseli säälien rihkamakauppiasta, vanhaa eukkoa, alakuloista lihavaa herraa, imettäjää, punapukuista naikkosta, mutta etenkin laihaa kahvilalaulajatarta, joka ehkä oli nähnyt nälkää, ja katutyttöä, jonka kasvot olivat miettiväiset ja melkein hienopiirteiset. Antoniokin näytti katselevan tyttöä melko mielenkiintoisesti, ja Regina ajatteli:
— Kuka tietää, eivätkö he kerran ole tunteneet toisensa! — Mutta hän ei silti ollut katkera, tunsi vain äärettömästi säälivänsä tuota langennutta raukkaa, Antoniota ja itseään, kaikkia onnettomuuttaan täysin tajuamattomia, rikkaita ja köyhiä, kaikkea inhimillistä murhetta ja kurjuutta.
Väliin Antonio ja Regina istuivat penkillä lehtokujan varjossa. Kun synkkämielisyyden ja väsymyksen puuska näytti valtaavan nuoren aviomiehen, Reginan katseet seurasivat ikäänkuin unenhorroksessa raitiovaunujen isoja, vihreitä ja punaisia silmiä, sanomalehtirattaita, jotka kuljettivat asemalle mitättömyyksistä ja kerskailusta kokoon pantuja kuormiaan, väen vilinää, puiden varjoja, pilviä, jotka kohosivat hopeaiselle taivaalle.
Kuu kumotti valkoisena ja hellänä. Ympärillä väreili mandoliinin ja viulun soittoa. Kirkonkello kalkatti lähistöllä, kaukana toitotti jokin torvi.
— Kaikki soi ja helisee, Regina huomautti eräänä iltana. Näyttää siltä, kuin koko maailma juhlisi, kuin kaikki olisivat iloisia.
— Ja kuitenkin kaikki on surullista, ainakin sinun käsityksesi mukaan,
Antonio virkkoi äänessään lievää ivaa.
— Ei, se on pahempaa, se on syvästi surkeaa, ja minun käy sitä sääliksi.
Antonio ei sanonut siihen mitään. Tuntui siltä, kuin hän olisi heidän palattuaan Roomaan kaihtanut väittelyä vaimonsa alakuloisten mietteiden johdosta, kun huono tuuli milloin sai tämän valtoihinsa, mikä nyttemmin oli harvinaista.
* * * * *
Syyskuussa Regina huomasi, että mylläriukon ennustus oli toteutunut.
Hän oli tulossa äidiksi.
Tämä huomio ei tehnyt erityisen syvää vaikutusta Antonioon eikä
Reginaan itseensäkään. Se vain aiheutti pienen aviollisen kiistelyn,
Antonio kun heti vaati, että hankittaisiin imettäjä. Regina taas tahtoi
itse imettää lapsensa.
— En huoli imettäjää! hän selitti korskeasti. Onko meillä siihen muutoin varoja?
— Onpa kyllä, Antonio vastasi kuivasti.
Vuosi kului. Ei tapahtunut mitään ainakaan näköjään merkillistä. Sen talven kuluessa Regina ei käynyt vieraissa, eikä hän tahtonut kotonaan nähdä ketään. Hän ei edes käynyt tervehtimässä anoppiaan sanoen syyksi, että korkeiden portaiden kiipeäminen rasitti häntä. Jos Arduina tuli katsomaan, hän käski palvelustytön sanoa, ettei ketään ollut kotona. Hän ymmärsi, että se oli kiittämätöntä, ajatellessaan, että Antonion oli kiittäminen Arduinaa ruhtinattaren palveluksessa saamastaan toimesta, mutta Regina ei voinut voittaa vastenmielisyyttä, jota kaikki hänen miehensä omaiset herättivät hänessä.
Raskautensa aikana Regina vaipui jonkinlaiseen horrokseen. Hän tosin ei kärsinyt tilastaan huolimatta usein palaavista kivuista, mutta ajatus, että hän olisi ennen pitkää äiti, ei herättänyt hänessä iloa. Talven kuluessa hän ahmi joukoittain romaaneja, joita hänen miehensä hankki kirjastoista. Hän istui tuntikaudet yksin siirrettävän kaminan ääressä, jonka Antonio oli hankkinut ja asettanut toiseen saliin.
Antonion lähtiessä kaupungille aamuisin Regina usein vielä nukkui. Kiireisesti Antonio käväisi aamiaisella, lähti taas kotoa ja palasi vasta illalla työskenneltyään toimistossaan muutaman tunnin virka-ajan päätyttyä tai hoideltuaan ruhtinattaren asioita. Regina oli lopulta tottunut yksinäisyyteensä.
Kaikki sujui hyvin, ehkä liiankin hyvin. Kahdesta paikasta saamansa palkan lisäksi Antonio sanoi itsellään olevan tuloja ylimääräisistä töistä. Eräänä iltana huhtikuun puolivälissä, kun lapsen syntymistä jo alettiin odottaa, hän kertoi Reginalle hiukan omituisen tarinan.
— Jos lupaat, ettet rupea torumaan, tunnustan pahantekoni.
— Jos se jo on tehty ja jos olet katunut sitä, on toruminen turhaa.
— Katunutko? En. Se juuri tässä on pahinta, etten ole katunut. Näetkös, samana iltana, jolloin sinä matkustit kotiseudullesi, muuan tuttava vei minut kanssaan pelipaikkaan.
— Vai niin! Regina huudahti.
— Älä säikähdä! Se oli ainoa kerta. Olin tietysti ärtynyt, raivoissani… melkein epätoivoissani. Emme ole koskaan puhuneet siitä, mutta kerran minun täytyy sanoa se sinulle — olin katkeroituneempi itselleni kuin sinulle. Ajattelin, että sinä ehkä olit oikeassa ja että minä olin ollut varomaton ja ajattelematon, kun en ollut selittänyt sinulle keskiluokan vaikeuksia suurkaupungissa… Mutta ei puhuta siitä sen enempää. Olin siis raivoissani itselleni, kun en kyennyt kohoamaan vähäpätöisestä asemastani, jotavastoin toiset juonittelevat, etuilevat monin tavoin ja syrjäyttävät kaikkialla kilpailijansa. »Pois tieltä, tuo paikka kuuluu minulle». Menin siis pelihelvettiin. Minulla oli sata liiraa säästöjä, niinkuin muistanet. Laskin ne kaikki vihreälle veralle. Kuulehan — ohimennen sanoen — sinä iltana huomasin, että olin vielä suuri lapsi. Luulin tuntevani toiset ja itseni, mutta… Tapasin pelipaikassa pari, kolme virkatoveriani. Huomasin, että yksi heistä oli pelipetturi, ja toinen oli hiljan vaihtanut virkansa ministeriössä paikkaan intendentuurissa ja oli korvaukseksi saanut kaksituhatta liiraa. Tällä virkatoverillani oli kolme lasta, hänen vaimonsa oli raskaana eikä ollut voinut kolmeen kuukauteen liikkua ulkoisalla, hänellä kun ei ollut kunnollisia vaatteita. Virkatoverini oli vaihtanut virkaa päästäkseen pois Roomasta, voidakseen maksaa velkansa ja suorittaa kulut vaimonsa pian odotettavissa olevasta synnytyksestä. Juuri sinä yönä hänellä oli taskussa nuo kaksituhatta liiraa, ja hän menetti ne kaikki pelissä. Minä alussa voitin: pääsin tuhanteen kahdeksaansataan liiraan; sitten aloin hävitä; lopulta minulla oli jäljellä viisikymmentä liiraa; voitin ja hävisin jälleen; ehkä tiedät, että sellainen on tavallista. Kello kolmen aikaan aamulla minulla oli voittoa kaksituhatta liiraa. Olin väsynyt, uninen, kyllästynyt koko hommaan. Ajattelin sinua; mietin: »Jos Regina tietäisi!» Äkkiä syntyi riita tuttavani pelipetturin ja hänen pelitoverinsa välillä. He läimäyttivät toisilleen korvapuusteja; laitoksen isäntä tuli väliin, syntyi kauhea meteli. Minä nousin ja lähdin tieheni rehellisesti voittamani kaksituhatta liiraa taskussa.
Regina kuunteli istuen ikkunan ääressä, jonka pieleen Antonio nojautui. Oli jo melkein yö. Kauniilta kadulta, jossa lyhdyt loistivat pitkän hämärän punertavassa hohteessa, pieniä huviloita ympäröivistä puutarhoista, läheltä ja kaukaa tunki huoneeseen tuo miellyttävä, viileä tuoksu, joka on niin ominaista Rooman kevätilloille. Ja Reginan mieleen muistui tuo ilta entisessä asunnossa, jossa hän niinikään oli seisonut ikkunassa valittaen, ettei nähnyt tähtiä. Miten suuri muutos olikaan siitä ajasta tapahtunut hänessä itsessään ja hänen ympäristössään! Tuona iltana hän ensi kerran oli vakavasti ruvennut ajattelemaan epämääräistä pako- ja erotuumaansa. Nyt… kaikki tuo tuntui hänestä niin epätodelliselta kuin uni. Miksi ihminen muuttuu niin suuresti? Antoniokaan ei enää ollut sama kuin ennen; itsekin hän myönsi sen.
»Olin suuri lapsi, enkä tiennyt…» Hänhän kertoi nyt jotakin, mutta Reginalla oli sellainen selittämätön aavistus, että hänen miehensä valehteli. Miksi hän valehteli? Sitä hän ei tiennyt, ja vaikka hän koetti selittää epäilyään, hän silti yhä vaistosi, ettei Antonion puhe ollut totta. Tämä tuotti hänelle epämääräistä ahdistusta. Hänestä olisi ollut parempi, jos Antonio todella olisi pelannut ja hävinnyt tai voittanut — se oli yhdentekevää, kunhan hän vain ei olisi valehdellut.
Antonio jatkoi:
— Mutta paras on vielä kertomatta. Kun minulla oli nuo kaksituhatta liiraa, suunnittelin useita tuumia. Milloin ajattelin matkustaa luoksesi, milloin taas jatkaa peliä. Sitten jätin rahoja Arduinalle, jotta hän, niinkuin jo mainitsin, hankkisi minulle sihteerintoimen jossakin ministeriössä. Sitten niinä päivinä, joina kävin pörssissä hoitamassa ruhtinattaren asioita, ostin viisi Italialaisen hiiliyhtiön osaketta. Silloin niiden hinta oli kolmesataa liiraa. Arvaapas, minkäarvoisia ne nyt ovat?
Vastoin tahtoaankin Regina tunsi tämän herättävän hänen mielenkiintoaan. Antonio oli hiukan kumartunut hänen puoleensa, ja vaikka hänen äänensä kuulosti tyyneltä, melkein välinpitämättömältä, Regina erotti siinä tavallisuudesta poikkeavaa väreilyä.
Hän unohti äskeisen epäluulon, Antonio ei enää valehdellut. Hänen silmiensä ilme, jotka tarkastivat häntä, kuvasti vilpittömyyttä ja rohkeutta. Ja tuo ilme noissa ennen niin rakastavissa intohimoisissa silmissä oli nyt sellaisen miehen ilme, joka tahtoo koetella onneaan hinnasta niistä tahansa.
— Arvaapas! hän toisti.
— Kuinka voisin tietää?
— Arvaa kuitenkin!
— Viisisataa liiraa, Regina yritti.
— Enemmän.
— Kuusisataa…
— Enemmän, enemmän!
— Tuhat, hän sanoi arasti.
— Vieläkin enemmän.
— Olemme siis rikkaita! Regina virkkoi väkinäisen ivallisesti hilliten mielenliikutustaan.
— Emme ole vielä, mutta saatamme tulla rikkaiksi. Kaikki riippuu hyvästä alusta, rakas. Meidän osakkeistamme maksetaan nyt tuhatkaksisataa liiraa kappaleelta. Ne voivat vielä nousta, mutta huomenna myön ne pois. Puolet rahoista annan sinulle, toisella puolella koetan vielä onneani! Rohkea rokan syö? Mutta älä pelästy!
Regina oli todella valahtanut kalpeaksi.
— Miksi et ole ennen puhunut minulle tästä?
— Mitä se olisi hyödyttänyt? Ajattele, jospa osakkeet olisivat laskeneet!
Samassa palvelijatar tuli kutsumaan illalliselle, ja aviopuolisot menivät ruokailuhuoneeseen. Lampun valossa Antonio huomasi, että Regina oli hyvin kalpea, muta hän rohkeni silti laskea leikkiä.
— Älä nyt vain nouse Pegasuksen selkään!
He puhuivat hetken pörssikeinottelun, uhkapelin ja arpajaisten siveellisestä puolesta ja niiden tuottamasta hyödystä.
— Joutavia! Antonio sanoi. Elämä itse on uhkapeliä: täytyy pelata tai kuolla. Ja nyt lähdetään pienelle kävelylle.
* * * * *
Paria päivää myöhemmin Antonio möi osakkeet — näytettyään ne ensin vaimolleen — ja antoi hänelle kolmetuhatta liiraa. Kaksituhatta Regina aikoi tallettaa säästöpankkiin. Lopuilla tuhannella liiralla hän osti salin huonekaluston ja tahtoi suorittaa kaikki lapsen syntymän ja ristiäisten aiheuttamat kulut.
— Ehkä kuolen, — hän tuumi odotusajan viimeisinä päivinä. Saat nähdä nyt, kun meillä on pieni omaisuus, minä kuolen pois…
— Älä puhu mielettömiä! Antonio vastasi melkein vihaisena.
Regina ei kuollut, mutta synnytti pienen, puolikuolleen olennon. Lapsi näytti kissanpojalta, se oli tumma, karvainen ja isopäinen.
Nähdessään ensi päivinä tämän pienen hirviön äiti itki inhosta ja surusta.
— Kunpa se kuolisi! hän sanoi armottomasti. Miksi minun piti synnyttää tuollainen?
— Rouva hyvä! näin imettäjä virkkoi hänelle kerran. Tämä oli kookas nainen, kuin kuvapatsas, kasvot pronssinväriset, joita ympäröi tavanmukainen sininen päähine. Jättäkää vain pienokainen minun huostaani. Te olette synnyttänyt sen, eikä teidän tarvitse olla sen enempää siitä huolissanne. Kyllä minä nämä asiat ymmärrän, pikku rouva!
Ja kun Regina sittenkin osoitti imettäjälle varsin vähän luottamusta, jättiläisnainen loukkautui, nyrpeili ja riitaantui palvelijattaren kanssa, joka ennusti lapsiraukan pikaista, varmaa kuolemaa. Eräänä päivänä kätilö joutui kahakkaan Mariannan kanssa, joka oli tullut tiedustelemaan Reginan vointia ja joka sanoi, että kakara oli kissanpojan näköinen.
— Antakaa te vain sen kasvaa ja varttua, niin se vielä karkaa niskaanne, sillä jos pikku neiti Caterina on kissanpojan näköinen, te itse olette kuin hiiri!
* * * * *
Toukokuun puolivälissä Regina jo oli täysin tervehtynyt. Hän oli taas melkein kaunis ja tunsi itsensä voimakkaaksi ja onnelliseksi.
Imettäjä oli pitänyt lupauksensa. Hänen voimakas maalaisnaisen maitonsa loi eloa ja kauneutta pieneen, viheliäiseen kaupunkilaislapseen. Pienet, alussa muodottomat kasvot aivan kuin selkenivät ja saivat soman muodon. Isoihin, maidonvärisiin silmiin tuli, niin Regina sanoi, inhimillinen ilme.
Toisinaan pienokainen näytti itsekseen hymyilevän, ja silloin sen pienet kasvot vilkastuivat, ja tämä teki Reginaan omituisen vaikutuksen. Hänen lapsensa näytti hänestä kauniilta, mutta samalla hän ajatteli, että tämä ehkä oli kuvittelua, että hänetkin oli vallannut äitien tavallinen, melkein sairaalloinen harhaluulo. Muutoin hän tunsi itsensä onnelliseksi; onnelliseksi siitä, että oli vapautunut, että oli terve, elämänhaluinen. Mentyään suloiselle ensikävelylle käsi Antonion kainalossa, hän vähitellen alkoi liikkua ulkoisalla imettäjän ja lapsen seurassa. Aamuhetket olivat viehkeitä, lauhat tuoksuvat tuulenväreet ja lempeä ilma hivelivät poskia. Hopeanhohtoiset pilvisäikeet uurtivat säteilevää, korkeaa taivaankupua.
Kuinka suuresti tämä kevät erosikaan edellisestä! Regina tunsi syvää hellyyttä kaikkea ja kaikkia kohtaan. Nuo leudot tuulahdukset, jotka saapuivat Etelän jo lämpöisiltä tasangoilta hänen pohjoisemmassa olevaan kotiinsa, jota vielä syleili keväinen viileys, hurmasivat hänen sielunsa ja kohottivat sen lentoon kuin valon ja avaruuden huumaaman linnun.
Eräänä päivänä hän lähti yksin kävelemään. Hänestä tuntui kuin hän olisi ollut tuon Dostojevskin novellin sankarittaren kaltainen, joka asui suurkaupungissa tuntematta sitä ja joka kerran, kun hänen oli pakko yksikseen kulkea pääkaduilla, luuli heränneensä uuteen elämään.
Astellessaan Via Nazionalea Regina katseli ympärilleen lapsellisen uteliaana. Ensi kerran hän huomasi, että Hotel Quirinale oli harmaa, eikä keltainen, jollaiseksi hän ennen oli luullut sitä. Hän näki englantilaisen kirkon tornin, joka uurteineen näytti poimukkaalta naisen puvulta. Hän ihaili Via delle quattro Fontanen suurenmoista perspektiiviä ja pysähtyi heleään päivänpaisteeseen Näyttelypalatsin portaiden eteen. Punatukkainen, vihreäsilmäinen pika-ajuri nosti pystyyn kaksi sormea luullen häntä ulkomaalaiseksi, joka haki ajuria. Eurooppalaisittain pukeutunut neekeri kulki hänen ohitseen luoden häneen tutkivia katseita. Maalaisnainen kaupitteli hänelle kukkia. Kaikki tämä huvitti häntä suuresti. Vuotta aikaisemmin se olisi häntä ikävystyttänyt. Hän alkoi kulkea Serpenti-katua, ja kuta kauemmaksi hän tuli, sitä selvemmin hän näki Colosseumin holvikaaret, jotka ammottivat taivaan syvää taustaa vasten kuin suunnattoman suuret ainaisen unelman täyttämät siniset silmät. Hän kulki edelleen, aukaisi matkaoppaan, mutta ei lukenut. Auringonpaiste ja varjo leikittelivät Colosseumin äärettömässä, autiossa tyhjyydessä. Muurien rauniot kirjaville villeine yrtteineen ja keltaisine kukkineen kohosivat mahtavina kuin vuoren rinteet. Varjoisat sopukat, joissa kasvoi pehmeää, vihreää sammalta, muistuttivat kosteita suotäpliä. Salaperäiset onkalot ammottivat kuin mustat jättiläissuut. Korpit vaakkuivat käheästi muurien takana. Kaikki oli täällä unelmaa, raunioita, kuolemaa.
— En ole koskaan ollut innostunut historiasta, Regina ajatteli itsekseen. On ihmisiä, jotka tulevat kaukaa haltioituakseen kivistä, joita kenties roomalaiset sotilaat ovat muinoin tallanneet likaisilla jaloillaan. Se tuntuu minusta typerältä. Minkätähden? Kivi ei ole minun silmissäni sen kummempi kuin kivi. Ihmiset ja esineet eivät vaikuta minuun menneisyydellä, vaan nykyisyydellä. Entisyys on kuolemaa; nykyisyys on elämää. Tässä, jossa seison katselemassa, on kaksitoistatuhatta orjaa raatanut pakkotyössä… Vai kuinka monta heitä olikaan? Regina avasi jälleen matkaoppaan, mutta ei vilkaissutkaan siihen. — Täällä ovat leijonat raadelleet kristittyjä. Keisarien, naisten ja plebeijien, eläimiä eläimellisempien olentojen silmät ovat nauttineet kamalasta näytelmästä. Se kaikki on tapahtunut aikoja sitten eikä liikuta minua; tunnen vain kammoa aikaa, kaiken tuhoojaa kohtaan. Kas tuossa tulee typeriä ulkomaalaisia, jotka uppoavat tähän hävityksen uneen kuin kaakattavat ankat lätäkön harmaaseen, lokaiseen veteen. Pois täältä!
Regina lähti pois, kulki tien poikki ja istuutui San Gregorion luostarin portaille. Siellä näytti kaikki, alkaen pinjasta, joka värähteli täynnä viserteleviä lintuja, punahohteisen kaupungin äärimmäiseen näkyvissä olevaan kolkkaan asti, olevan pelkkää valoa, elämää, iloa. Hänen takanaan, kostean vihreän sammalen peittämässä luostarissa, hautojen reunustamassa pylväskäytävässä, ruohottuneessa ja metsistyneessä puutarhassa, kaikki oli äänetöntä ja synkkää. Aina jyrkät vastakohdat! Silti Regina meni tuohon kuoleman valtakuntaan värähdellen täyteläistä elämää ja sai oppaakseen munkin, joka näytti keltaiseen vaippaan verhoutuneelta luurangolta. Regina meni kappeleihin, joissa Domenichinon ja Renin ihanat kuvat vaalenivat ja haalistuivat hiljaisuudessa, samoin kuin henkilöt, joiden on pakko elää yksinäisyydessä. Hän kulki metsistyneen puutarhan läpi ja katseli sydän täynnä sääliä luostariveljeä, joka asteli hänen edellään, vaikka jo oli kuollut elämälle.
Regina ajatteli lastaan, pikku Caterinaa, jonka hän tahtoi opettaa kunnioittamaan ja ihailemaan elämää ja nauttimaan siitä. Kuinka paljon kuolleita ihmisiä elääkään maailmassa! hän ajatteli. Minäkin olin kuollut sielu vielä muutamia kuukausia sitten. Nyt virkoan jälleen elämään, mutta en ole niin elämää uhkuva kuin lapseni on kerran oleva. Olen korkeintaan ylösnoussut, jonka sielun haudan muisto vielä täyttää.
Ennen lähtöään hän pisti kolikon luostariveljen kuivettuneeseen käteen. Ja tavasta, jolla tämä pisti rahan taskuunsa ja katseli vierasta, Regina huomasi, että pieni elonkipinä vielä kyti tuossa luurankomaisessa olennossa.
Sitten hän melkein kuin paeten riensi ulos hautojen vartioimasta pylväskäytävästä ahmiakseen nälkäisenä auringonpaistetta, elämän ääniä, avaruutta.