I
Venäläisten jouluaattona Regina ja Antonio lähtivät tervehtimään ruhtinatarta. Heidän seurassaan oli pieni, vaaleaverinen neitonen, joka oli vaatimattomasti pukeutunut mustiin. Se oli Gabrie, opettajan tytär, jonka unelma päästä opettajatarseminaariin oli toteutunut.
Jo kaksi kuukautta hän oli opiskellut elää kitkuttaen San Lorenzokadun varrella olevassa pienessä huoneessa erään kuljeskelevan soittajan perheessä. Mies oli aikoinaan ollut urkurina Reginan kotiseudulla.
Nuori neiti oli totta puhuen evännyt Venutelli-puolisojen tarjouksen tulla asumaan heille. Hän poikkesi vain heitä tervehtimään ja otti heiltä joskus vastaan pääsylipun käyden heidän seurassaan teatterissa. Ja tuona iltana hän oli suostunut lähtemään heidän mukanaan ruhtinatar Makulinan luo etupäässä uteliaisuudesta. Hän tahtoi läheltä nähdä ylhäisen, rikkaan naisen ja sitten kuvata häntä ystävättärelleen, Sabionetan aatelisneitoselle. Yksinkertaisesti tai ivallisesti — Reginan ei vielä ollut onnistunut saada selville, oliko Gabrie yksinkertainen vai ivallinen — tämä oli sanonut:
— Tahdon ärsyttää tuota hienoa neitiä! Olen jo lähettänyt hänelle postikortteja, joissa on kuvattuna ketunajo. Varsinkin ketunajo — paitsi tietenkin autoja ja ylhäisiä naisia — on sen impyen ihanteita.
Hän korosti »impyen» sanaa ylenkatseellisesti ja kuin säälien.
— Ja monen muun, Antonio tuumi kuin itsekseen.
Hän kulki muutamia askelia naisista edellä ja näytti olevan vaipuneena ajatuksiinsa, suorana, hienona, yllään avara musta päällystakki.
— Tarkoittiko tuo minua? Gabrie kysyi oltuaan hetken ääneti. Odottamatta vastausta hän sitten äkkiä sanoi aivan kuin olisi katunut kysymystään: — Kyllä kai tuo päällystakki painaa, herra Antonio! Meidän historianopettajallamme on samanlainen, ja toverini väittävät sitä niin raskaaksi, että kun hän lähtee kaupungille, hänen hetken kuluttua täytyy palata kotiin lepäämään.
— Vai niin, Antonio virkkoi hajamielisesti.
He saapuivat ruhtinattaren huvilalle. Ilta oli viileä ja rauhallinen.
Täysikuun sinertävä valo himmensi lyhtyjen välkkeen. Katu oli autio.
Regina muisti ensimmäisen käyntinsä ruhtinattaren luona, huokasi ja
hymyili, tietämättä niiksi.
Iso loistava ovi aukeni. Palvelija ei hymyillyt, mutta hänen kelmeät, välinpitämättömät kasvonsa saivat kuitenkin kohteliaan ilmeen hänen nähdessään uudet tulijat.
— Onko paljon vieraita? Antonio kysyi, palvelijan auttaessa Reginaa riisumaan vaippaansa.
— Vain vähän, nuorukainen vastasi soinnuttomasti.
Regina katseli Gabrieta. Tämä katsahti ohimennen eteisen susimattoihin ja salaa palvelijaan. Palvelija vei naisten päällysvaatteet viereiseen huoneeseen, ja Antonio avasi, niinkuin ainakin vanha tuttu talossa, oikealle johtavan oven.
— Odotahan, Regina pyysi järjestäessään hiuksiaan kuvastimen edessä. Hänen tukkansa oli huolellisesti kammattu; hänen hipiänsä kuulsi vaaleanpunertavana, ja hän oli hiukan lihonut. Vaaleassa korkean valkoisen hohtoharsokauluksen koristamassa puvussaan hän näytti hyvin nuorelta ja melkein kaunottarelta. Regina huomasi sen itsekin ja astui tyytyväisenä ruhtinattaren salonkiin.
— Miten pienokainen voi? ruhtinatar tiedusteli heti.
— Kiitos, erinomaisen hyvin. Saanko esittää ystävättäreni?
Gabrie kumarsi päällään ruhtinattarelle, joka tuskin suvaitsi luoda häneen katsettakaan. Sitten Gabrie istuutui sohvankulmaan istuen siinä koko illan levollisena, vaatimattomana ja vaiteliaana.
Tavanomaiset vanhat rouvat ja herrat täyttivät salin, jossa oli hirvittävän kuuma.
Ainoa noista vieraista, joka ei ollut vanha, nainen, jolla oli sininen puku kuin lapsella ja suuret, kultaripsiset kirkkaat silmät, istui ruhtinattaren vieressä, jonka ympärille pari vanhaa rouvaa ja herraa muodosti piirin, jälkimmäisten joukossa punertava posliinikalloinen vanhus.
Ruhtinatar kuunteli saksalaisen herran kertomusta, joka vastikään oli palannut matkalta Intiasta. Ruhtinatar esiintyi taas mauttomassa, valkoisilla pitseillä koristetussa mustassa samettipuvussaan ja muistutti noita keskiaikaisia vanhoja naisia, joiden rumuuden sen ajan suuret maalaajat ovat ikuistaneet. Silmät vain olivat vilkkaat hänen elottomissa pöhöttyneissä kasvoissaan.
Sinipukuinen nainen kysyi saksalaiselta herralta, oliko hän lukenut
Pierre Lotin Intiaa käsittelevän kirjoitelman Revue des deux
Mondes'issa.
— Hän liioittelee, niinkuin tavallisesti. Hautaukset — Gangesvirtaan — mainitkaamme niitä esim. tällä nimellä, ovat Lotin kuvauksesta päättäen kuin runoelmia. Todellisuudessa ne ovat…
— … ruokottomia, Marianna pisti väliin istuutuen aivan lähelle Gabrieta ja hiljentäen ääntään, jottei ruhtinatar kuulisi, tämä kun usein soimasi Mariannaa hänen epähienoista puhetavoistaan.
Gabrie, joka oli ystävättäreltään aatelisneitoselta kuullut, etteivät ylhäiset naiset koskaan käytä rumia sanoja, katsoi hiukan ihmetellen Mariannaan. Sitten hän loi katseensa vielä alemmaksi istuen edelleen rauhallisena sopessaan.
— Muutoin kaikki Lotin kuvaukset ovat paikkansapitämättömiä, saksalainen lisäsi. Eräs japanilainen kirjailijatar, rouva Tshansahma, sanoi minulle kerran lukevansa Lotin kirjoja, kun tahtoi nauraa makeasti.
— Mutta mekin nauramme, kun rouva Tshansahma apinoi europpalaisia esiintyessään muka meidän maanosamme naisten tavoin, sinipukuinen nainen huomautti siihen.
— Miten tuo nainen saattaakaan tietää, mitä rouva Tshansahma tekee ja mitä jättää tekemättä? Marianna kysyi hiljaa kumartuen hiukan eteenpäin.
Reginakin nyökkäsi päätään sinipukuiseen päin:
— Eikö hän ole sokea?
— Umpisokea! Marianna vastasi. Mutta välistä sokeat näkevät enemmän kuin näkevät.
Gabrie istui suorana noiden molempien naisten välissä, tarkkasi ja kuunteli kaikkea. Kaikki puhelivat, hän yksin oli vaiti. Erityisesti hän tutki sokeaa, joka liikehti ja puhui lakkaamatta.
Ruhtinatarkin puhui tavallista enemmän. Antonio, joka oli hyvin kaunis, mutta tavattoman vakava, keskusteli vanhan neidin kanssa. Tällä oli päässä pieni peruukki, joka puutteellisesti peitti harvoja punaisten hiuksien jäännöksiä. Katkonaisia lauseita, irrallisia sanoja ja naurunhohotusta kantautui kesken ylintä humua soppeen, jossa Regina, Gabrie ja Marianna istuivat.
— Oletteko kuullut tuon sokean naisen tarinan? Marianna kysyi. Hän yritti surmata miehensä, joka oli syypää hänen sokeuteensa.
— Kuinka niin?
— Kerron joskus toiste. Nyt minun täytyy mennä.
Hän kavahti pystyyn ja lähti pois silkkisten alushameiden kahistessa.
Mutta äkkiä hän palasi Reginan luo sanoen:
— Näin pienen tyttönne sen hiton imettäjän sylissä. Sain sen jättiläiselukan raivoihinsa. Sanoin hänelle, että muutaman päivän kuluttua tulee maanjäristys.
— Kuulin siitä, Regina sanoi nousten ja nauraen.
— Ja nyt hän pelkää.
— Pelkääkö hän? Eikö se pilaa hänen maitoaan? Marianna kysyi vakavasti.
Mutta olen todella lukenut, että on tulossa maanjäristys.
— Todellakin? Gabrie sanoi, vihdoinkin katkaisten äänettömyytensä.
Sehän on kovin hauskaa.
Marianna katsahti häneen ja näytti nyt vasta huomaavan hänen läsnäolonsa.
— Onko neiti sukua teille?
— Kaukaista sukua.
— Sen huomaa. Mutta herrainen aika, laiminlyön kokonaan velvollisuuteni…
Hän aikoi taas poistua, mutta kääntyi ja palasi vielä kerran Reginan luo.
— Minullahan oli jotakin sanottavaa teille, Regina rouva. Tulkaahan tänne. Mutta olettepa hieno tänä iltana. Suoraan sanoen voisitte…
— Mitä tarkoitatte?
— Mennään tuonne, Marianna sanoi tarttuen hänen käteensä.
— Tule sinäkin mukaan, Gabrie.
Pieni vaaleaverinen neitonen nousi. Mutta seuraavassa tuokiossa hän ajatteli, että Mariannalla ehkä oli Reginalle jotakin kahdenkeskistä sanottavaa, joten hän pyysi saada jäädä paikoilleen.
— Onko sinun täällä ikävä? Regina kysyi.
— Eihän toki! Gabrie huudahti. Mene nyt vain.
Regina lähti, mutta palasi pian ja pyysi Gabrieta tulemaan ruokasaliin, missä Marianna tarjosi teetä. Herroja ja naisia seisoi tarjottimien peittämän pöydän ympärillä juoden ja syöden. Marinna istui samovaarin ääressä kaataen läpikuultaviin, hienoihin japanilaisiin kuppeihin höyryävää punaruskeata teetä. Antonio kulki tarjoamassa teekuppeja naisille.
Hän ojensi kupin Gabriellekin, joka oli pysähtynyt ruhtinattaren taakse. Tämä keskusteli Intiasta palanneen saksalaisen herran kanssa. Gabrie hymyili Antoniolle lapsellisen kiitollisena.
— No, onko täällä hauskaa? Antonio kysyi.
— Hirveän hauskaa! Vaikk'en ymmärrä paljoa heidän puheistaan. Reginakin puhuu ranskaa, ja aika sujuvasti.
Antonio katseli vaimoaan. Hän oli vaaleassa puvussaan niin nuorekas ja hieno. Regina huomasi, että miehensä katseli häntä, ja meni hänen luokseen.
— Miksi katselet minua?
— Enkö saisi katsella omaa vaimoani? Mutta oletpa kalpea. Tullessamme poskesi punoittivat. Mikä sinua vaivaa?
— Ei mikään. Olenko todella kalpea, Gabrie?
— Olet hiukan. Mutta se pukee sinua. Näytät niin kauniilta… Gabrie vastasi.
— Paljon kiitoksia!
— Sinä olet kaikkein kaunein täällä, nuori neiti väitti katsellen ympärilleen. — Eikö teistäkin, herra Antonio?
— Kaikkein kaunein ja hienoin.
— Tahdotteko tehdä minut noloksi! Regina sanoi. Te olette imartelijoita molemmat, jo sen nyt huomaa.
— Regina on hiukan lihonut, Antonio virkkoi kääntyen Gabrieen päin. Muistatteko, kuinka laiha hän oli aikaisemmin? Se ei ollenkaan pukenut häntä.
— Kiitos kohteliaisuudesta! Regina sanoi huulet kosteana teestä.
— Eipä se sentään rumentanut. Hän oli kylläkin laiha. Sen huomasi heti hänen tullessaan viime vuonna sinne kotipuoleen. Ja niin kalpea. Ja aina huonolla tuulella, muistatko, Regina? Hän pelkäsi aina, että te olitte hänelle uskoton. Alinomaa hän odotti kirjeenkantajaa.
— Mitä? Kuka sinulle on puhunut tuollaista? Regina kysyi ihmetellen.
— Huomasin sen itsestäni. Kun herra Antonio sitten tuli…
— Totisesti, jos aiot ruveta kirjoittamaan romaaneja, ei sinulta ainakaan puutu havaintokykyä!
Venutelli-puolisot ja Gabrie keskustelivat aivan lähellä ruhtinatarta. Äkkiä tämä kääntyi heihin päin. Hän piteli pienissä hohtokivisormuksien peittämissä käsissään kakkulautasta ja pientä hopeahaarukkaa. Hän söi hitaasti; näytti melkein siltä, kuin hän olisi märehtinyt leivostaan. Pieni suklaapala oli tarttunut hänen ylähuuleensa, sitä saattoi luulla inhoittavaksi syntymämerkiksi. Hän ei koskaan ollut näyttänyt rumemmalta.
— Onko neiti kotoisin Viadanasta? ruhtinatar kysyi katsellen Antoniota ja osoittaen haarukallaan Gabrieta.
— Ei, hän on minun kotiseudultani, Regina vastasi katsellen tyttöön ystävällisesti. Ja hän luuli Gabrien pienissä kasvoissa huomaavansa sanomatonta inhoa.
* * * * *
Päivät ja kuukaudet kuluivat. Eräänä aamuna Regina näki herätessään kultajuovan pistäytyvän suljetuista ikkunaluukuista sinertävälle seinälle. Auringonpaiste tunki sisälle ikkunanraosta.
Talossa oli niin hiljaista, että kuuli ikkunan lasien tärisevän ajoneuvojen vieriessä ohi kadulla.
Regina huomasi, että kevät oli tullut, ja tunsi sen johdosta syvää iloa. Aika vieri hänen huomaamattaan, hän kun oli niin onnellinen. Joskus hän sentään kävi levottomaksi ajatellessaan, että hänen onnensa ehkä saattoi haihtua. Ja tuona aamuna hän, nähtyään ilokseen auringon juovan, katseli Antoniota, joka vielä nukkui, ja ajatteli:
— Jos hän kuolisi! Hän, minä ja Caterina voimme kuolla minä hetkenä tahansa; tämä suuri valo, joka kirkastaa sieluni, saattaa sammua milloin hyvänsä.
Hän kohosi kyynärpään varaan ja katseli miestään. Tämän kaunis pää, joka liikkumattomana lepäsi pieluksella ikkunaluukkujen raoista sisään virtaavassa puolivalaistuksessa, oli viivoiltaan puhdas kuin veistokuva. Isoissa, umpeen painuneissa luomissa erotti sinervät suonet, kasvoissa oli lempeä leima.
Edellisenä yönä Antonio oli palannut kotiin myöhään, tavallista myöhemmin. Melkein aina näihin aikoihin hän palasi myöhään. Mutta Regina ei ollut mustasukkainen. Antonio teki työtä koko päivän, melkein kuumeisen uutterasti. Ainoastaan illat hän saattoi käyttää virkistyäkseen, hiukan huvitella ja jaloitella. Eikä Regina vaatinut häntä tilille näistä hetkistä. Sitäpaitsi Antonio aina kertoi hänelle, missä oli ollut.
Oli päiviä, joina he näkivät toisensa vain ohimennen aamulla herätessään. Ja joskus, kun Antonio heräsi myöhään, hänen täytyi nopeasti hypätä vuoteesta, kiireisesti pestä kasvonsa, siemaista kahvinsa ja rientää virastoonsa.
Tästä huolimatta — ja kenties juuri tämän vuoksi — heidän avioelämänsä solui edelleen selkeänä ja rauhallisena kuin kirkas, tyyni virta.
Imettäjän oli tapana kertoa, että hän oli aikaisemmin palvellut perheessä, jossa rouva ja herra riitelivät, jopa joutuivat käsikähmään vuoteessakin (— ja kun minun piti olla erotuomarina, minäkin tartuin patukkaan —) Kerran hän sanoi:
— Jos tätä menoa jatkuu, hyvä rouva, siitä ei synny hyvää. Riidelkää vähän herran kanssa, muuten saatte nähdä, että tapahtuu jokin onnettomuus.
— Ei tässä talossa tarvita onnettomuuden ennustajia.
— Kyllä lähdetään, kunhan tämä nukke on varttunut hiukan isommaksi.
Katsokaapas, kuinka soma se on!
* * * * *
Antonio heräsi, ja jo ennenkuin hän avasi silmänsä, hän vaistomaisesti tunsi, että Regina katseli häntä. Hän hymyili vaimolleen.
— On kai jo myöhä? Antonia sanoi nähdessään hänkin auringonjuovan.
— Ei; aurinko vain alkaa tulla niin aikaisin tervehdykselle. Kello on neljännestä vailla kahdeksan. Tahdotko nähdä pienokaisen?
— Odotahan! Antonio pyysi. Suutelehan minua ensin. Emmehän näe juuri koskaan toisiamme.
Hän lähestyi Reginaa ja kietoi käsivartensa vaimonsa kaulaan. Hellästi kuin lapsi Regina suuteli häntä sileälle otsalle ja hiuksille, joista aina uhosi tuota omituista kuihtuneiden kukkien tuoksua. Ja tuntiessaan miehensä kokonaan omakseen, lempeäksi ja helläksi, nähdessään, miten nuori, kaunis ja luottavainen hän oli, Regina koki sisimmässään niin suurta onnea ja hellyyttä, että se hipoi kärsimystä. He viivähtivät muutaman silmänräpäyksen syleilyssään, ympärillään huoneen hiljainen puolihämärä.
Ulkona katu vilkastui, mutta sen humussa oli jotakin viehkeätä, mikä tuntui häipyvän kirkkaaseen aamuilmaan.
— En tiedä, miksi minusta on, kuin lepäisimme metsän siimeksessä. Olen vielä uninen. Voisin uinahdella näin vaikka kuinka kauan.
— Se on kevään vaikutusta, Regina virkkoi. Minäkin näen edessäni metsän ja puiden lomitse joen ja lukemattomia kukkia.
— Lähdetkö Pinciolle tänään?
— En. Lähden tervehtimään Gabrieta, joka on ollut vuoteen omana jo kolme päivää. Tyttö parka!
Antonio ei sanonut tähän mitään. Hän ei vaatinut vaimoaan tilille siitä mitä tämä teki lähtiessään kotoa, enempää kuin vaimonsakaan häntä. Mutta jokin alitajunnassa piilevä seikka sai hänet sinä hetkenä muistamaan, että Regina aikoi käydä kotiseudullaan kesäkuussa, ja hän kysyi:
— Milloin hän suorittaa tutkintonsa?
— Tarkoitatko Gabrieta? Heinäkuussa, luullakseni.
— Ette siis matkusta yhdessä, niinkuin hän mainitsi joku päivä sitten.
— Emme.
He olivat ääneti. Aikoja oli jo kulunut, paljon oli muuttunut, pari kertaa Regina oli ehtinyt uudelleen käydä synnyinkodissaan ja palata takaisin, ja hänen ensi lähtönsä näytti nyttemmin lapselliselta, etäiseltä, välillä sattuneiden tapahtumien himmentämältä oikulta. Kuitenkin se vaikutti joka kerran, kun tuli puheeksi matkustaminen, vaikka — niinkuin sinäkin aamuna — heidän avioelämänsä viehkeimpinä hetkinä, nuoriin puolisoihin masentavasti. Heidän mielessään heräsi tunne, että he olivat erossa, kuin jokin outo, salaperäinen voima olisi sysännyt heidät kauas toisistaan. Mutta tätä mielialaa ei kestänyt kauan. Keväthän kolkutti sinä aamuna ikkunaan; oli aurinkoinen, eikä pilvinen aika, ja Regina ja Antonio olivat liian nuoria, liian terveitä ja rakastavia malttaakseen olla lintujen tavoin unohtamatta kulunutta talvea ja virittämättä ylistyslaulua ilolle. Antonio sanoi vaimoaan pikku Reginakseen ja mainitsi lisäksi monia kymmeniä muita herttaisia hyväilynimiä. Regina taas mairitteli miestään aivan vilpittömästi sanoen häntä muitta mutkitta »maailman kauneimmaksi mieheksi».
Auringon seinälle heijastama loistava silmä katseli heitä lempeästi ja tyytyväisenä.
* * * * *
Regina saattoi imettäjää ja lasta asemapuistoon ja lähti sitten tervehtimään Gabrieta. Hän vei tytölle kirjan, orvokkivihon ja keksikääryn ja käveli iloisesti ja joustavana kuvitellen olevansa matkalla täyttämään armeliaisuuden tekoa. Hän katsahti asemakelloon. Se oli kymmenen. Ilmassa, joka oli niin tyyni, ettei lehtokujien puissa voinut nähdä pienintäkään värettä, tuntui voimakkaana narsissien ja ruohon tuoksua. Kaukana aseman takana kohosivat pellavankukan väriset vuoret himmeinä, ikäänkuin päilyen vedenpinnan läpi.
Muutaman askelen verran Reginan edellä kulki lintujenkaupustelija. Ja kevään juhlariemu oli niin voimakas ja valtava, että vielä siivettömät varpusenpoikaset, punarintasatakielet ja narsissinkeltaiset kanarialinnut visertelivät ilosta kahdessa häkissä, jotka heiluivat surumielisen omistajan käsissä. Regina ajatteli hetken ostaa pikkuvarpusen lapselleen. Mutta mitä Caterina olisikaan tehnyt sillä? Hän olisi tukahduttanut sen. Sitä suurempaa iloa se ei olisi tuottanut. Ei, Regina ei tahtonut totuttaa lastaan joutaviin huvituksiin, eikä oikulliseen julmuuteen. »Mutta», hän ajatteli, »ostamalla linnun tuotan vähäisen ilon tuolle alakuloiselle miehelle, joka ei luultavasti vielä tänään ole saanut mitään kaupaksi».
— Mutta ei sentään, hän sitten ajatteli. Miksi tuo mies minusta näyttää alakuloiselta? Ehkä hänkin on onnellinen. Olemme niin valmiit kuvittelemaan, että lähimmäisemme kärsii, vaikka hän usein onkin meitä itseämme onnellisempi. Kerran luulin, että kaikki ihmiset ovat onnettomia, mutta nyt! Huomaan, että silloin erehdyin.
* * * * *
Kevät tunkeutui siihen vuokrakasarmiinkin, jossa Gabrie asui. Portaat, jotka Regina aikaisemmin oli nähnyt kosteina ja liasta tahmeina, olivat nyt kuivat, askelmat oli puhdistettu, ja selällään olevasta ovesta näki käytävän, jonka lattia oli huosittu puhtaaksi. Alkaen ensimmäisestä kerroksesta, jossa kirjanpitäjäperhe edusti ylellisyyttä, neljänteen saakka, jossa kiertävän soittajan asemaan vajonnut entinen urkuri asusti, köyhät vuokralaiset olivat puhdistaneet talon ottaakseen pääsiäisen arvokkaasti vastaan. Regina tunsi omituista mielihyvää kuullessaan vihreän silkkialushameensa kahisevan portaissa. Tosin hän ei erityisesti ajatellut silkkistä alushamettaan, eikä hän sinä hetkenä selvästi muistanut elämänsä mukavuutta, asuntonsa harvoja, hyvin valaistuja portaita, kahta saliaan, säästöpankki-kirjojaan eikä tilattua paikkaansa Costanzi-teatterissa. Mutta himmeä tietoisuus kaikesta tästä ilahdutti hänen sydäntään ja teki hänet tuntehikkaaksi. Hän tiesi olevansa hieno rouva, joka nousi portaita päivänpaisteisena kuin pääsiäinen orvokkivihko kädessä, tuoden mukanaan kevään tuulahduksen näihin köyhien, ahertavien, opiskelevien, työn raskaan raatajien asuntoihin. Hän olisi tahtonut jättää orvokin jokaiselle kynnykselle. Hän muisti kerran nähneensä numero 8:sta astuvan ulos nuoren ylioppilaan, joka näytti potevan vähäverisyyttä, jonka huulet olivat harmaat ja silmät himmeät kuin kuihtuneet hyasintit. Nuorukaisella oli ollut yllään kulunut, mutta hyvin siisti takki. Regina olisi tahtonut jälleen kohdata hänet tervehtiäkseen häntä ja siten ilmaistakseen, että hän rakasti köyhiä, joita hän varhemmin oli ylenkatsonut.
Mutta nuorta miestä ei näkynyt, ja Regina kiipesi kiipeämistään, kunnes pääsi ovelle, johon neljällä nupinaulalla kiinnitetty kortti ilmoitti tulijalle, että sen takana asui
Mario Ennio Colorni
entinen urkuri ja laulukuoron jäsen,
viulutaiteilija.
Kortti ei tehnyt mitään vaikutusta Reginaan, joka jo oli nähnyt sen pari kertaa aikaisemmin käydessään tapaamassa Gabrieta. Opiskelevan neitosen isä oli kirjeessä pyytänyt Reginaa ottamaan selvää, »oliko tytön ympäristö epäilyttävä ja vaarallisen näköinen, jommoisiksi sanottiin kaikkia n.s. 'San Lorenzon kaupunginosan' asuntoja».
Rouva Colorni tuli avaamaan. Hänellä oli päässä musta myssy ja nenällä siniset lasit, ja hän näytti vanhaksi naiseksi naamioidulta tytöltä. Hän ei heti tuntenut vierasta, vaan näytti päästäessään tämän sisään, lapsellisen epäluuloiselta. Mutta Regina antoi hänen vetää sieraimiinsa orvokkien tuoksua ja sanoi hänelle Mantovan murteella:
— Ettekö tunne minua enää? Kuinka Gabrie jaksaa?
Pikku rouva, joka lavantaudissa oli menettänyt hiuksensa, puheenlahjansa ja melkein näkönsäkin, hymyili lempeästi ja vetäytyi syrjään.
Regina kävi kursailematta sisään, kulki puhtauttaan kiiltävää käytävää, jossa tuntui miellyttävää paistin käryä, ruokailuhuoneeseen, jossa suljetun ikkunan edessä roikkui keltainen harsoverho, ja näki avoimesta ovesta, että Gabrien huone, jonka rouva Colorni juuri oli siistinyt, oli tyhjä.
Hän kääntyi; mykän naisen silmät hymyilivät vielä sinisten lasien takaa, ja hän viittasi kädellään ikkunaan.
— Onko Gabrie mennyt kaupungille? Ja hän kirjoitti minulle, että oli sairaana, vuoteen omana! Regina ihmetteli ja meni sisälle pieneen huonepahaseen.
Pikku rouva pudisti päätään, rykäisi ja kosketti sormellaan otsaansa osoittaakseen, että Gabrie todella oli ollut sairaana. Sitten hän taas hymyili, viittasi ikkunaan ja tarjosi Reginalle tuolia.
— Palaako hän pian? Minne hän lähti?
Rouva Colorni otti Gabrien pöydältä kirjekuoren, painaen sitä sitten seinää vasten.
— Viemään kirjettä postiin, eikö niin? Istun hetkisen, olen väsynyt.
Kuinka herra Enrico jaksaa?
Rouva hymyili taas ja matki viulun soittoa. Sitten hän levitti käsivartensa ehkä osoittaakseen, että hänen miehensä oli kaukana ja että hänen soittimensa puhui hellää kieltään jollekin saksalaiselle herrasväelle laitakaupungin ravintolassa, jota vilkastuttivat kanat ja punakukkaiset persikkapuut.
Regina istuutui, ja pieni rouva poistui huoneesta.
Hetken ajan vallitsi syvä hiljaisuus puhtaassa huoneistossa, joka oli täynnä rauhaa ja paistin käryä. Gabrien pieni huone, jossa oli keltaiset ruusunpunakukkaiset seinäpaperit, pieni pöytä, joka oli kirjojen ja vihkojen peitossa, sinihelmenväristä taivasta kohti aukeava ikkuna — kaikki se sai Reginan ajattelemaan poppelin latvassa olevaa linnunpesää. Kaikki tässä maailmassa on suhteellista. Tuo kiertelevä soittoniekka, joka iltaisin toi pienelle mykälle ja työteliäälle vaimolleen kaksi, kolme, jopa viisikin liiraa, näki asunnon puhdistetuksi ja sai syödä hyvää lampaanpaistia, oli onnellisempi kuin moni miljoonienomistaja.
Ja Gabrie haaveineen ja rohkeine tulevaisuudentuumineen näki epäilemättä elämän edessään puhtaana ja valoisana kuin ikkunan edessä päilyvä sinitaivas.
— Onni on meissä itsessämme, eikä meitä ympäröivissä oloissa, Regina ajatteli. Oli aika, jolloin pidin itseäni onnettomana, ja talo oli kuitenkin varakkaiden kaupunginosassa. Nyt minusta tuntuu, että olisin onnellinen täälläkin, tässä köyhien talossa kovaosaisten tyyssijassa.
Gabrieta ei vain kuulunut. Sen parempi; hän oli siis terve. Regina katsoi pientä kelloaan: puoli yksitoista. Hän saattoi vielä odottaa hetkisen.
Hän nousi ja meni ikkunaan: oikealla, vasemmalla, ylhäällä, kaikkialla häikäisevä taivas. Alhaalla rantatie, isoja taloja, jotka hohtelivat keltaisina päivänpaisteessa. Etäällä junan jylhää puhkumista, vihreitä kedon liepeitä, kaiken yläpuolella kuvaamaton kevään ja elämän henkäys.
Kaikki oli kaunista.
Gabrieta ei kuulunut tulevaksi. Regina nousi tuolilta ja meni pöydän ääreen, jolle hän aikoi jättää yhä kädessään pitelemänsä orvokit. Hänen silkkinen alushameensa kahisi kovasti hiljaisessa huoneessa.
Tuo pieni pöytäkin näytti somalta täynnä vihkoja ja paperilippuja, joihin kirkas ja syvä henki oli jättänyt selvän jälkensä.
Regina muisti kerran aikoneensa yrittää kirjailijattareksi, mutta että hänen ei ollut onnistunut kirjoittaa ensimmäiseen vihkoon ensimmäistä sanaakaan. Kuinka pitkälle Gabrie jo lie päässyt? Toivottavasti ainakin pitemmälle kuin Arduina. Regina tuli samassa ajatelleeksi Antonion omaisia, jotka olivat kadonneet hänen elämästään tai ainakin häipyneet kuin sellaiset romaanin henkilöt, jotka esiintyvät teoksen ensimmäisessä luvussa, mutta jotka eivät myöhemmin enää pääse näyttäytymään. Regina salli imettäjän käydä näyttämässä lasta isoäidille ja kuunteli, kun Antonio puhui omaisistaan. Mutta hän näki heitä harvoin. Ja vaikkei hän nyttemmin pitänyt heitä miellyttävämpinä eikä vastenmielisempinä kuin satoja muita kohtaamiaan henkilöitä, jotka olivat jättäneet hänet välinpitämättömäksi, hän ei voinut heidän seurassaan tukahduttaa vihankaunaa.
Miksi hän ajattelikaan heitä juuri sinä hetkenä selaillessaan Gabrien muistiinpanovihkoa. Hän haki mielestään ajatuksia yhdistävää lankaa. Siinä se olikin. Hän oli epämääräisesti ajatellut, miten olisi käynyt, jollei Antonio olisi vienyt häntä omaistensa kotiin, tuohon kammottavaan huoneeseen, joka oli ahdettu täyteen huonekaluja ja vastenmielisiä henkilöitä, kuin huonosti tehty ruma maalaus, vaan sensijaan hiljaiseen ja valoisaan huoneistoon, vaikka se olisikin ollut vaatimaton kuin tämä entisen urkurin asunto. Varmaankaan hänen kuherruskuukautensa ei silloin olisi ollut täynnä kärsimyksiä.
Hän laski kädestään vihon ja otti toisen. Ja hänen mietteensä muuttuivat kuin tuulen kiidättämien pilvien muoto.
— Ei! Ehkä olisin kärsinyt vieläkin enemmän. Minun täytyi kärsiä, kestää elämäni ankara käänne. Luulen, että niin käy kaikkien älykkäiden aviovaimojen. Ja nyt… nyt minun on helppo nähdä kaikki kauniina, kun olen onnellinen, kun elämä on minulle helppoa.
— Kas vain:
»Nuori nainen, kahdeksantoistavuotias, aatelisperhettä, joka on joutunut taloudelliseen ahdinkoon. Teeskentelevä, turhamielinen, kateellinen, kunnianhimoinen, osaa kätkeä vikansa näennäisesti luonnollisen ja rakastettavan, mutta tosiasiassa kylmän naamion taakse. Joku on sanonut hänelle, että hän on Botticellin Pyhän neitsyen näköinen, minkä jälkeen hän esiintyy innostuneen tuntehikkaasti. Mikä kaikki ei estä häntä olemasta rakastunut maalarioppilaaseen…»
Reginan mieleen muistui, kuinka innostuneesti opettaja, Gabrien isä, oli lukenut Caterina rouvalle palan tätä Gabrien luonnehtimaa pientä henkilökuvaa:
»Kuulkaahan tätä, huomatkaa, millainen havaintokyky! Tämä on tulevan romaanin tyyppi, hyvä Caterina rouva. Minun Gabrieni kokoilee kokoilemistaan. Hän näkee tyypin, tutkii sitä ja kätkee sen mieleensä. Hän on hyvän perheenäidin kaltainen, joka panee säästöön kaiken, kun kaikkea voi käyttää johonkin hyödylliseen».
Kun opettaja puhui tuohon tapaan, Regina oli tuntenut sääliä häntä kohtaan ja opettajan lukiessa hän oli oivaltanut kuvatun tyypin Sabbionetan pienen aatelisneitosen luonnekuvaksi.
Gabrien vihko oli melkein täynnä tuollaisia pieniä luonnekuvia. Regina katsoi voivansa empimättä omin luvin selailla sitä, ja viimeisillä sivuilla oli pikakuvia seminaarin opettajien ja naisoppilaiden luonteista ja lopuksi Clarettasta, josta sanottiin: »keimaileva, hysteerinen, turmeltunut»; Gabrie oli pari päivää aikaisemmin tavannut hänet Reginan luona.
Hän oli hirvittävä, tuo tuleva kirjailijatar! Hän ei ollut kuvastin, vaan Röntgen-koje.
Regina selaili ja luki edelleen, yhä seisoen pienen pöydän ääressä.
Outo uteliaisuus pakotti häntä jatkamaan.
»Nuori rouva, likinäköinen, ruskeatukkainen, suu ja silmät pistävät esiin pienistä kasvoista. Hyvin älykäs, hiukan omituinen, arvoituksellinen. Köyhtynyttä aatelissukua, teeskentelee ylenkatsovansa sinistä vertaan, ja ehkä hän ei välitäkään siitä. Mutta hänen verensä on sinistä, hän on siitä tietoinen ja tahtoo olla aatelinen. Hän pitää ylellisyydestä ja rikkaista, on mennyt vaimoksi köyhälle miehelle, mutta hänen on onnistunut saada miehensä ansaitsemaan hyvin…»
— Siinä minun kuvani, totisesti! Regina ajatteli. Tuo oli hänestä koko hauskaa, mutta samalla hiukan hermostuttavaa. Tuo letukka ei juuri ole suopea minulle. Mitähän hän tarkoitti viimeisellä lauseella?
Äkkiä Regina muisti, että Gabrie eräänä päivänä oli kertonut hänelle juttuja, jotka oli kuullut opintotovereiltaan.
— Sehän on oikea juorupesä, tuo teidän opistonne, Regina oli paheksuen huomauttanut.
— Pesä? Pikemminkin leivinuuni! Gabrie oli korjannut.
Regina luki edelleen:
»Kirjailijatar, pitkä, laiha, keltaihoinen, pienet maidonväriset silmät, pieni suu, mustat hampaat, keltainen tukka, käyrä nenä. Surkuteltava nähdä ja kuulla. Miesten seurassa siitä huolimatta kiemaileva».
— Tämä on Arduina. Muutaman rivin pituinen murhaava arvostelu, Regina ajatteli. Hän löysi Massimon, senjälkeen Mariannan. »Pieni; kasvot oliivin väriset, pahanilkiset, pikkuruiset mustat silmät. Väittää aina puhuvansa totta, mutta kuvanveistäjä sanoisi hänestä: pieni pronssiveistos, joka esittää pahansisuista mielettömyyttä». Lisäksi löytyi vihosta sokea nainen, toisia tyyppejä, jotka kävivät ruhtinatar Makulinan salongissa, jonne Regina oli pari kertaa ottanut Gabrien mukaansa, ja lopulta ulkomaalainen nainen; rikas, kookas ja lihava. »Hiukset hyvin mustat, värjätyt, huulet paksut, sinervän kelmeät; pienet, erittäin vilkkaat ja salaperäiset, ilkeät kissan silmät. Ei koskaan naura; vanhanpuoleinen, huonokuuloinen, puhuu alinomaa tuntemastaan naisesta, joka oli George Sandin ystävätär. Aistillisen naisen perikuva. Hänellä on nuori rakastaja».
Heti senjälkeen:
»Virkailija, vanhan ruhtinattaren sihteeri. Nuori, vaaleaverinen, hyvin kaunis; pitkä, solakka mies. Silmät lumoavat, suu raikas ja niin punainen, että luulisi ihomaalilla sivellyksi. Mieleltään iloinen. Hän on hyväsydäminen ja suuresti rakastunut vaimoonsa, silti hän on ruhtinattaren rakastaja».