Kotikaiho

by Grazia Deledda

II

Regina oli kerran unessa nähnyt auringonpimennyksen. Tänä hetkenä, kun hän luki Gabrien muistiinpanokirjan lehteä, tuo uni iski hänen mieleensä. Tunsihan hän sisimmässään samaa peloittavaa hämärää, hirvittävää tyventä ja odotusta.

Sitä kesti vain hetkisen. Se meni ohi, ja hän näki jälleen auringon, tunsi taas elämän väreilyä, huomasi, että kaikki hänen ympärillään oli säilyttänyt entisen muotonsa, että kaikki oli paikoillaan, ettei mitään ollut muuttunut. Mutta hän itse ei enää ollut sama. Hänen ympärilleen, lähelle ja kauas, oli jälleen ilmestynyt valo; hänen sisällään vallitsi iltahämärä.

Hän laski vihon pöydälle, otti orvokit, käärön ja kirjan jälleen käteensä ja poistui. Myöhemmin hän huomasi lähteneensä sieltä välttääkseen tuota halpamaista kiusausta; hän olisi tahtonut udella Gabrielta ja pakottaa hänet vaikka väkisin tunnustamaan, miten hän oli aavistanut tai keneltä hän oli kuullut tuon hirvittävän salaisuuden. Sinä hetkenä, niinkuin aina ennenkin, ylpeys piti häntä pystyssä, jäykkänä ja kylmänä kuin rautapuikko, joka kannattaa veistokuvan kipsiä.

Mykkä pikku rouva juoksi Reginan jälkeen ja teki merkkejä, joita toinen ei ymmärtänyt. Tuo naamioitua lasta muistuttava nainen herätti Reginassa hurjaa inhoa. Miksi tuollainen olento eli? Miksi luonto tai yhteiskunta ei kuristanut kuoliaaksi kaikkia epäsikiöitä ja heikkoja raukkoja?

Reginasta tuntui kuin tuolla huoneessa olisi kaikki, mitä elämässä on viheliäisintä ja kurjinta, ilmestynyt hänen eteensä. Ja koko elinikänsä hän ajatteli pohjattomasti inhoten tuota soittajan rauhallista asuntoa, jyrkkiä portaita, epätasaisia askelmia ja pölyistä eteistä. Hän ei enää koskaan astunut sinne jalallaan.

Hän kulki nyt katua, joka oli tulvillaan auringonpaistetta, aukion halki, poikkesi lehtokujiin tehden kaiken vaistomaisesti, unissakävijän tavoin.

— Puhun tästä heti Antoniolle ja sitten nauramme yhdessä! hän ajatteli. Mutta sitten hän huomasi olevansa mielenliikutuksen vallassa; ja sensijaan, että hän olisi palannut puistoon, jossa imettäjä lapsen kera odotti häntä, hän istuutui penkille Termejä vastapäätä oikeanpuoliseen lehtokujaan.

Miksi hän ei mennyt puistoon? Miksi hän ei heti ottanut selvää, missä imettäjä oli, palatakseen kotiin hänen kanssaan? Hän ei voinut.

Äkkiä hän luuli kuulevansa kaukaista jyminää. Se kuulosti raivokkaasti puhkuvalta junalta, joka kiitää ohi etäällä näkymättömillä kiskoilla.

— Hyvä Jumala, mitä se olikaan!

Naishenkilö, niskassa iso punertava hiussolmu, kulki ohi, katseli häntä tutkivasti ja kääntyi katsomaan taakseen, ennenkuin katosi.

Regina pyyhkäisi kädellään kasvojaan ja oivalsi, että oli kalpea ja näytti kärsivältä. Ja nyt hän huomasi, että tuo etäinen jymy ja puhkuva tykytys tuli hänen povestaan, hänen runnellusta sydämestään.

Hän ravisti itseään kuin juuri herännyt lintu ja tahtoi palata todellisuuteen. Hän huomasi sylissään orvokkivihon, kirjan, keksikäärön. Miksi hän ei ollut jättänyt niitä Gabrien pöydälle, niinkuin tarkoitus oli ollut? Luultavasti hän vaistomaisesti tahtoi kostaa Gabrielle, joka oli pistänyt tämän okaan hänen sydämeensä.

— Olenpa minä halpamainen! hän ajatteli. Onko tyttö muka syypää siihen? Jos se edes on totta? Mutta voiko se olla totta? Miksi? Minkätähden en heti ole tullut ajatelleeksi tuota: minkävuoksi?

Sentähden, että tuo kysymys oli turha!

Tunsihan hän tuon hirvittävän miksi. Jo ennenkuin tuo turha kysymys oli kohonnut hänen huulilleen, se oli kaikunut hänen veressään, suonesta suoneen, sydämen kumisevaan syvyyteen saakka.

Antonio oli myönyt itsensä rahasta. Regina ei hetkeäkään epäillyt sitä, eikä hän hetkeäkään ajatellut, että Antonio olisi jo ennen naimisiinmenoaan ollut pelkästä taipumuksesta sen vanhan naisen rakastaja.

Hän oli myönyt itsensä. Hän oli naisten tavoin myönyt itsensä saadakseen rahaa ja voidakseen hankkia Reginalle kauniin kodin, auringonvaloa ja vaateriepuja, pikkurihkamaa, käsineitä, silkkisiä alushameita… kaikkea, mitä hän oli mieheltään vaatinut ja minkä puuttumisesta hän oli moittinut tätä.

— Voi sinua kurjaa, typerää poikaa, heikkoa ja halpaa olentoa… Lähden kotiin ja annan sinulle korvapuusteja kuin pahoille lapsille. Olisihan sinun pitänyt ymmärtää minua…!

Mutta nyyhkyttäessään itsekseen ja ajatuksissaan lausuessaan tällaisia syytöksiä Regina tiesi ja tunsi, että moiset sanat olivat kaikki tyhjiä ja mielettömiä. Aivan toinen totuus kaikui hänen sisimmästään, joka muuttui uhkaavaksi pyörteeksi.

Hän, Regina itse, oli heikko ja halpa olento. Hän ei ollut älynnyt elämän kohtalokasta vakavuutta. Ja nyt elämä kuritti häntä kuin häijyä lasta ainakin.

Hänen päänsä hehkui ja ohimoita jyskytti, aivan kuin joku olisi iskenyt häntä niihin. Kuinka kauan hän jo oli istunut penkillä? Ohikulkijat katselivat häntä. Nuoret miehet kääntyivät häneen päin; eräs heistä hymyili ihailtuaan hänen vihreitä kenkiään ja alushameen helmaa, joka pisti esiin hameen alta.

Regina ajatteli, että imettäjä istui odottamassa häntä puistossa. Mutta hän ei kyennyt lähtemään liikkeelle. Tuskissaan hän näki ikäänkuin harson läpi ohikulkijat, vihreiden kasvien peittämät rauniot, keltaisen teltan niiden keskellä, kaksi harmaatäpläistä kyyhkystä, jotka suutelivat toisiaan murattiköynnöksen lehtien välissä, ja lennätinlankojen verkon vasten taivaantaustaa. Hän näki ilmoitukset, jotka peittivät Termien kulmauksen, erotti metsästysaiheen kookkaassa reklaamissa, luki välinpitämättömästi sanat: Odol, Odol, Odol, jotka sitten oudosti painuivat muistiin, näki torin perällä työskentelevät miehet punaisenhallavissa paidoissaan, seurasi katseillaan ajoneuvojen pyörien väikettä. Tämä jokapäiväinen näky, joka lukemattomat kerrat oli kulkenut hänen ohitseen, herätti nyt hänessä syvää levottomuutta, veti puoleensa, nieli hänet. Mutta äkkiä hänestä tuntui, että hän itse loi tämän omituisen mielenkiinnon saadakseen ajan kulumaan ja siirtääkseen puistoon ja kotia palaamisen hetken tuonnemmaksi.

Häntä peloitti palaaminen kotiin, jota vain ajatellessaankin hän tunsi kammoa. Kaikki siellä oli inhoittavaa, kaikki, kaikki, kaikki…

Hän olisi tahtonut riisua omat vaatteensa, samoin hän olisi tahtonut raastaa vaatteet lapsensa hennon ruumiin yltä, joka oli puhdas kuin vastapuhjennut ruusu, häpeän ja katalan teon merkit, ja painaen lastansa alastomana povelleen paeta sen kanssa kauas, kauas…

Paeta! Tuo vanha tuuma palasi hänen mieleensä. Mutta tällä kertaa hän tahtoi paeta synnyinseutuaan paljoa kaukaisempaan paikkaan sen joen toiselle puolen, jonka takaa ei enää koskaan palata.

* * * * *

Enemmän kuin puoli tuntia hän istui penkillä. Yhä nopeammin kävelijät kiiruhtivat ohi; lapset katosivat puistosta. Varmaan imettäjäkin jo oli vienyt Caterinan pois. Ruoho tuoksui. Tukehduttava, hermostuttava henkäys tuntui ilmassa. Tämä ruohon tuoksu, tuo hiostava, hekumallinen lämpö, joka oli levinnyt ilmaan, teroitti hiljaisen soiton tavoin Reginan muistoja ja tunnelmia. Yksi muisto oli muita itsepintaisempi, se katosi ja palasi toisia selvempänä, polttavampana ja raskaampana. Se oli täydellinen ilmestys, se oli ainoa, totuudenmukainen selitys, sillä koettipa Regina kuinka kuvaavasti tahansa palauttaa ja pysyttää muita muistoja, ne eivät ilmaisseet hänelle kaikkea, mitä hän halusi ja mitä häntä samalla peloitti tietää.

Hän arvaili, miten Cabrie oli voinut päästä salaisuuden perille. Eihän se vielä riittänyt, että hänellä oli tarkka havaintokyky ja kaksi tervettä ja terävää silmää. Mitä selviä todistuksia Gabrie oli saanut? Mistä salaisuus oli hänelle paljastunut? Ruhtinattaren jäykistä välinpitämättömistä kasvoista vai Antonion katseista? Vai Mariannan silmistä? Vai oliko se jo yleisesti tiedossa? Regina ei ollut koskaan tullut ajatelleeksikaan, että sellainen voisi olla mahdollista, eikä ollut milloinkaan huomannut pienintäkään merkkiä, joka olisi voinut saada epäilemään. Ainoastaan muutamat irralliset sanat ja lauseet sukelsivat nyt esiin hänen muistoistaan ja saivat merkityksen, joka hänen täytyi kiihoittuneisuudestaan huolimatta tunnustaa liioitelluksi:

— Kaikki on mahdollista! Niin Marianna oli sanonut hänelle kerran, ilkeästi hymyillen. Sokeatkin näkevät joskus.

Hän, Regina, oli siis ollut sokeaakin sokeampi. Hän ei ollut nähnyt mitään, ehkä senvuoksi, ettei ollut koskaan epäillyt ja ettei ollut pitänyt silmiään auki. Hänen mieleensä muistui nyt se melkein ruumiillinen vastenmielisyys, jota rouva Makulina oli herättänyt hänessä heidän tuttavuutensa ensi hetkestä alkaen. Hän muisti Arduinan hutiloiden järjestetyn salin, sateisen taivaan, ikävän illan, vanhan mustapukuisen naisen, joka porttikäytävässä kaupitteli keltaisenvihreitä sitruunoita. Varjosta, joka oli synkkä kuin nokinen usva, kohosi Antonion hahmo mustana ja salaperäisenä. Ruhtinattaren kalpeat, liikkumattomat kasvot ja harmahtavat huulet olivat tuota tummaa taustaa vasten kuin himmeä kuu unisella pilvitaivaalla. Kuinka, milloin tuo aistillinen vanha nainen oli jähmettyneen taivaankappaleen tavoin vetänyt myrkylliseen piiriinsä iloisen ja varomattoman linnun, joka ajattelemattomasti liihoitteli sen lähettyvillä!

Ajattelemattomasti! Ei niinkään. Olihan Antonio mennyt synkän näköiseksi sinä iltana, nähdessään ruhtinattaren. Epäilemättä häntä silloin äärettömästi kammotti tuon naisen inhoittava intohimo. Mutta sitten oli tullut tuo surkea päivä… hänen vaimonsa oli paennut, soimattuaan miestään köyhyydestä, ja silloin tämä oli sokeasti, nöyryytettynä ja epätoivoisena myönyt itsensä. Ja se Reginan muisto, joka kaikkein itsepintaisimmin palasi hänen tajuntaansa ja joka selvimmin paljasti tuon teon kammottavuuden, oli juuri muisto Antonion tulosta Casalmaggioreen, heidän ajeluretkestään asemalta joen rantaa ja siitä omituisesta vaikutuksesta, jonka miehensä jälleennäkeminen teki Reginaan.

Kaikki tuntui hänestä nyt päivänselvältä. Siitä syystä Antonio oli muuttunut. Sentähden hänen suudelmansa olivat niin epätoivoisia, melkein julmia. Hän palasi vaimonsa luo saastutettuna, värähdellen ahdistuksesta kuin neito, joka on myönyt itsensä inhoittavalle ukolle. Sekä rakkaudesta että kostonhimosta Antonio oli suudellut sillä tavalla… ja sen hän teki saastuttaakseen hänet, Reginan, sillä kataluudella, johon tämä oli hänet pakottanut, ja unohtaakseen itse kataluuden.

Ja sitten… sitten hän kaiketi oli tottunut. Ihminen tottuu kaikkeen; Reginakin oli tottunut… Tottuisiko hän enempäänkin? Piiskan sivallus ei olisi voinut koskea häneen kipeämmin kuin tämä ajatus. Hän kavahti pystyyn, riensi lehtokujan läpi ja meni puistoon, joka torkkui autiona ohuesti vasta lehteen puhjenneiden puiden varjostamana. Imettäjää ei enää näkynyt. Vaistomaisesti Regina poistui vastakkaisesta portista pysähtyen rautatammien alle, joiden oksat olivat täynnä kullanhohtoisia nuoria lehtiä. Oli jo melkein keskipäivä. Lähtisikö hän kotiin? Eikö tämä ollut sopiva hetki ja tilaisuus paeta todenteolla, käymättä enää saastutetussa kodissa; sitten voisi kirjoittaa jostakin kaukaiselta seudulta Antoniolle: Syytä on ollut molemmissa, antakaamme siis toisillemme anteeksi, mutta erotkoot elämämme tiet!

Typeryyksiä! Romaanioikkuja! Todellisessa elämässä eräänlaiset asiat eivät koskaan tapahdu, tai eivät ainakaan ole oikealla kohdalla.

Regina oli kerran paennut saastuttamattomasta kodista, joka oli tuntunut hänestä liian ahtaalta. Hänen pakonsa oli aiheutunut naurettavasta oikusta ja kuitenkin voinut tapahtua. Mutta nyt sitävastoin, kun hänen omanarvontunteensa ja kunniansa kielsivät häntä enää astumasta jalallaan kotiin, joka oli kaikkein häpeällisimmän teon tahraama, nyt hänellä ei ollut voimaa paeta toistamiseen.

* * * * *

Regina joudutti askeliaan. Hänen alushameensa kahisi ja kuiskaili, ja hän oli ärtynyt tuolle silkille, joka huokaili hänen ympärillään ja seurasi häntä kaikkialle. Mutta vähitellen hänen ajatuksensa selkenivät. Kuta pitemmälle hän ehti Viminale kadulla, sitä enemmän hän rauhoittui.

Täytyi nähdä, tutkia, odottaa. Ihmiset ovat häijyjä, ja heidän suurin ilonsa on parjaaminen tai ainakin juoruaminen. Ei saa tuomita miestä pelkän juorupuheen perusteella, jonka jokin tyttöheilakka on kirjoittanut muistikirjaansa.

Koko juttu oli mitätön pikkuseikka. Mutta kuitenkin.

* * * * *

Vaikka Reginasta itsestään tuntuu, että hän on rauhoittunut, hän alinomaa pysähtyy aivan kuin ruumiillisen kivun pakosta. Hän ei voi kulkea eteenpäin. Jokin seikka vetää häntä taaksepäin.

Mutta sitten kodin tenhoava vetovoima taas pakottaa hänet jouduttamaan askeliaan. Hän rientää rientämistään edelleen aivankuin hevonen, joka tuntee paikan, missä lepo ja seimi odottavat.

Viminale ja Principe Amedeo-katujen kulmassa hän tapansa mukaan pysähtyy katselemaan näyteikkunaan asetettuja hattuja. Hän on aikeissa ostaa itselleen keväthatun, ja tuossa hän näkeekin sopivan; se on vihreän-hopeisista oljista tehty ja koristeina vaaleita, hentoja ohdakkeita — täydellinen keväinen pienoisrunoelma.

Mutta synkkä varjo himmentää hänen silmänsä, kun hän huomaa pysähtyneensä. Hatuista… silkkialushameista… kaikista noista koreista, tyhjänpäiväisistä joutavuuksista Antonio… Mutta ajatus katkeaa kesken. Ei! Se ei ole totta! Ensin täytyy saada varmuus, ennenkuin voi syyttää ketään. Täytyy rientää. On jo puolipäivä. Pöytä on katettu. Ja jollei tuossa kaikessa ole perää? Huomaakohan Antonio hänen mielenliikutuksensa? Voiko hän salata sitä? Antonio kärsii siitä. Ja Regina aiheuttaa hänelle turhaa surua. Äkkiä hän tuntee miestään kohtaan ääretöntä sääliä. Olipa hän syyllinen tai ei, kummassakin tapauksessa hän ansaitsee sääliä. Regina ei huomaa surkuttelevansa miestään sentähden, että syy on hänessä itsessään.

Via Torino, Via Balbo — koko katu on mutkikas ja tyhjä, linnunlaulusta raikuvat puutarhat luovat varjotäpliään sen kivitykselle. Kauempana, näköpiirin rajalla taivaan sininen seinä ja talojen hahmopiirteet. Harmaanpunertava pilvi, kuultava kuin helmiäissiru, liitää ylhäällä taivaan kuvussa. Kuinka suloista kaikki sentään on!

Regina rientää katua eteenpäin, on ennen pitkää perillä ja kiitää portaita ylös. Hänen sydämensä jyskyttää rajusti ja hame kahisee, mutta hän ei enää kiinnitä huomiota sellaiseen.

Antonio ei ole vielä tullut. Lapsi nukkuu. Regina on hiestynyt nopeasta kävelystä ja menee makuuhuoneeseen, siniseen ja viileään suojaan, ja tuntee muuttaessaan pukua sydämensä sykkivän rajusti, mutta ei enää tuskasta. Lopulta hänestä tuntuu, kuin hän olisi herännyt pahasta unesta ja kuin hänellä olisi ollut kova ruumiillinen kipu, joka nyt on poissa.

Antonion askelet kaikuvat portaissa. Ja nyt, niinkuin aina ennenkin, noiden askelien ääni herättää hänessä iloa. Sitten tuttu rapsahdus, kun avainta kierretään lukossa, ja hetken perästä seuraa virkeä tuulahdus, joka aina tuntuu elvyttävän koko talon, kun isäntä palaa kotiin.

— Olet jo kotona! Kyllä on ihana päivä! Entä Caterina?

— Hän nukkuu.

Antonio ottaa lakin päästään, riisuu lyhyen päällystakin ja viskaa ne vuoteelle. Regina kokoaa hameensa, ja ripustaessaan niitä paikoilleen hän tuntee Antonion kulkevan läheltä ohi ja hipaisevan häntä, uhoten tuota elämän, nuoruuden ja kauneuden tuoksua, jota hän aina levittää ympärilleen.

— Hyvä Jumala, sellaista pahaa unta! hän ajattelee valellessaan kylmällä vedellä polttavia kasvojaan ennenkuin menee ruokapöytään.

* * * * *

Heti syötyään Antonio jälleen lähti kotoa. Hän sanoi menevänsä pörssiin. Tuskin hän oli mennyt ulos ovesta, kun jo Regina juoksi ikkunaan oudon epäluulon, sokean vaiston pakottamana. Hän näki miehensä joustavin askelin kulkevan Depretis-katua kohti, ja Regina vetäytyi äkisti pois ikkunasta tajuten epäluulonsa mielettömyyden.

— Ei! Tähän aikaan hän ei voinut mennä sen toisen luo… Ja jos hän olisi mennyt sinne, hän olisi sanonutkin sen.

Mutta epäluulo oli jo imeytynyt hänelle vereen, ja huomatessaan sen hän tunsi synkkää ahdistusta, monta vertaa raivokkaampaa kuin se oli ollutkaan, jota hän oli tuntenut tuntia aikaisemmin.

Silloin hän katui, ettei ollut pyytänyt Antoniota viipymään ja ettei ollut sanonut hänelle kaikkea.

— Mutta mitä se hyödyttäisi? hän seuraavassa tuokiossa ajatteli. Antonio tietysti valehtelee ja kieltäytyy puhumasta kanssani koko asiasta.

Mitä hänen siis oli tehtävä?

Regina istuutui vuoteen jalkapuoleen pieneen nojatuoliin ja koetti punnita kylmäverisesti asemaa.

Hänen epäilynsä syy näytti hänestä nyt aivan naurettavalta; nuoren tyttöletukan paperilipulle raapustamia sanoja.

Mutta hän tiesi myös, että totuus, joka pyrkii esiin, joskus huvikseen laskee julmaa pilaa. Se salainen voima, joka ohjaa ihmiskohtaloita, on outojen ja käsittämättömien lakien alainen.

Sinä hetkenä Reginan ei ollenkaan tehnyt mieli järkeillä, mutta vastoin tahtoaan hän teki itselleen muutamia kysymyksiä.

Miksi hänelle tapahtui kaikki tämä? Miksi hän kerran oli kapinoinut hyvää kohtaloansa vastaan ja antautunut oikun valtaan, ja miksi tämä oikku, tämä naisellinen kevytmielisyys, johon hän melkein itsetiedottomasti oli tehnyt itsensä syypääksi, oli antanut alkuaiheen todelliseen murhenäytelmään?

— Sentähden, että meidän on kestettävä kärsimystä, hän vastasi itselleen. Sentähden, että suru on ihmiselle olennaista. Mutta minä en tahdo kärsiä enkä surra. Tahdon vieläkin uhmailla kohtaloa. Ennenkaikkea tahdon kukistaa epäilyksen, joka nyt myrkyttää elämäni, tahdon tietää totuuden. Ja kun olen saanut sen tietää… mitä silloin teen?

Hän punnitsi asiaa ollen siitä tietoinen. Tämä vähän lohdutti häntä tai ainakin sai hänet toivomaan, ettei hän enää tekisi tyhmyyksiä. Mutta sitten hän taas ajatteli, eikö jo tämä epäilys ollut tyhmyyttä.

— Me olimme ja olemme — niin onnellisia! Mutta minun täytyy aina kiusata itseäni jollakin. Mielestäni ajattelen järjellisesti, ja kuitenkin jo pelkkä epäilykseni on järjettömyyttä. Mutta ehkä ajattelen näin luulotellakseni itselleni, ettei tässä ole rahtuakaan perää, vaikka samalla vaistoan, että kaikki on totta…

— Ehkä pelkään menettäväni onneni ja tahdon säilyttää sen hinnasta mistä tahansa, vaikkapa halpamaisesti tinkimällä omantuntoni kanssa.

Tuo ajatus sai hänet melkein järjiltään. Silloin hän tunsi olevansa kaikkein kurjimman naisen kaltainen. Hän ei enää luullut jaksavansa eritellä tilaansa.

Häntä puistatti hermoväristys, joka kiristi kokoon hänen käsivarsiensa jänteet, pakottaen hänet puristamaan kädet nyrkkiin.

— Ennen mitä tahansa… kurjuutta, surua, häpeää… mitä vain, vaikka
Antonion menettäminenkin… mitä tahansa, mutta ei kunniattomuutta!

Hän heittäytyi vuoteeseen levittäen käsivartensa, kätki kasvonsa, pureskeli peitettä ja itki.

Hän itki ja muisteli. Kerran ennenkin hän oli näin heittäytynyt vuoteeseen ja itkenyt raivosta ja surusta. Ja sitten Antonio oli tullut kotiin ja hän, Regina, oli suudellut häntä vilpillinen aie sydämessä.

Hän oli syössyt alennustilaan tuon heikon, rakastavan miehen, jonka hän oli vallannut voimansa ylemmyydellä.

Hän oli häväissyt itsensä Reginan vuoksi, joka nyt epäilyksellään häpäisi häntä vielä pahemmin.

— Ei! Jos sanon Antoniolle: »En tahdo mitään kaikesta, mitä annat minulle; nouskaamme ylös loasta, aloittakaamme uusi elämä!» silloin hän ei suinkaan hetkeäkään epäröi.

— Ja jos Antonio sittenkin valehtelee, hän vieläkin tekee sen minun tähteni, jottei hän menettäisi minua. Hän on madonsyömä hedelmä, ja mato, joka häntä kalvaa, olen minä.

* * * * *

Entä, jos hän sittenkin erehtyi? Jollei se ollut totta?

Ilonvälähdys iski hänen mieleensä. Sitten kaikki taas peittyi entistä synkempään pimeyteen.

* * * * *

Varmuus, ennenkaikkea varmuus! Miksi jälleen tuottaa hänelle mielipahaa, joka ehkä on aiheetonta? Minun täytyy ensin saada varmuus. Sitten… sitten saamme nähdä.

* * * * *

Itku tuotti huojennusta. Kyyneleet olivat kuin kesäinen sade. Ne kirkastivat ja virkistivät hänen sisintään. Regina nousi, huuhteli kasvonsa ja rupesi lukemaan lehteä.

Täytyihän tehdä jotakin. Ensimmäiset sanat, jotka kiinnittivät hänen huomionsa, olivat nämä: »Ulkomaalainen pappi pidätetty».

Nämä sanat, joiden jatkosta hän ei välittänyt, palauttivat hänen mieleensä jotakin aikaisemmin tapahtunutta, alakuloiseksi tekevää jotakin, minkä hän melkein oli unhottanut, mutta mikä jollakin tavoin oli sen taistelun yhteydessä, joka riehui hänen sisällään.

— Mitähän se olikaan? Milloin? Miten? Nyt sen tiedän: tuo uni!

Regina sulki silmänsä ja uneksi uudelleen vanhaa unta. Marianna juosta tepasteli hänen vieressään usvaisella rannalla kertoen, että Antonio oli lainannut rahoja ruhtinattarelta »järjestääkseen kauniin asunnon». Syvä ahdistus, puoleksi raivoa, puoleksi nöyryytystä, ajoi Reginaa edelleen ja pakotti hänet nyyhkyttämään ja pakenemaan Mariannan seuraa… mutta Marianna juoksi jäljestä ja kertoi tavanneensa henkensä pelastajan, palosotilaan.

— Palosotilas oli papin puvussa; sellainen veitikka! Marianna sanoi nauraen. Hän nauroi, mutta ei palosotilaalle, vaan jollekin salaperäiselle, peloittavalle asialle. Regina avasi silmänsä. Hän pyyhkäisi kädellään itkun samentamia kasvojaan ja tunsi pimeyden jälleen laskeutuvan hänen sieluunsa. Sinä hetkenä tuo vanha uni hänen mielikuvituksessaan sai juhlallisen merkityksen. Olemuksensa syvyyksistä tuon menneen hetken ahdistus kohosi selvänä. Mitähän silloin tapahtuikaan hänen sisimmässään? Oliko se patologinen ilmiö, aavistus vai suggestio? Tapahtuiko tuo iljettävä juuri sinä hetkenä, jolloin hän näki unensa?

Hän muisti lukeneensa esimerkkejä sentapaisesta.

Epäilemättä Antonio oli ajatellut häntä mielistellessään tuota vanhaa naista. Ja hänen inhonsa, häpeänsä ja kammonsa oli ollut niin voimakas, että se avaruuden läpi oli siirtänyt väreensä Reginan sielun uumeniin. Tuosta syvyydestä muisto nyt nousi pinnalle, ja sitä seuraavat mietteet hieman lohduttivat Reginaa.

* * * * *

Mutta kuinka mitätön tuo lohdutus olikaan!

Mitä se auttoi, että Antonio oli myödessään itsensä tuntenut inhoa, häpeää ja kammoa. Mitäpä auttoi, vaikka hän olikin myönyt itsensä rakkaudesta Reginaan! Se tosiseikka, että hän oli myönyt itsensä, osoitti, että hän kykeni tekemään sellaisen teon.

Reginan tuli miestään sääli, joka oikeastaan kohdistui hänen itseensä, mutta hän tunsi myös, ettei millään muulla tunteella senjälkeen olisi tilaa hänen elämässään.

Kaikki oli raunioina, ja harmaassa sorassa vain säälin keltainen kukka värähteli kituen. Liian vähäinen lohdutus sille, joka eli keskellä raunioita.

* * * * *

Mutta jollei tässä kaikessa sittenkään ollut perää? Voimakas sielu on synkkinä hetkinä ylen altis taikauskolle. Tuo uni oli ollut pelkkä uni, ei muuta. Mutta yksityiskohtineen, kymmeninetuhansine liiroineen, »kauniine huoneistoineen» ja Mariannan ivanauruin se liittyi niin oudon lujasti todellisuuteen.

Marianna! Varmaankin hän tiesi. Silmänräpäyksen ajan Regina ajatteli heti kutsua hänet luokseen.

— Panen hänet puhumaan, tunnustamaan, vaikkapa väkipakolla, jos se on välttämätöntä. Lähetän imettäjän ja lapsen kaupungille. Olenhan voimakkaampi Mariannaa.

Hän puristi kätensä nyrkkiin ja katseli niitä ikäänkuin päästäkseen varmuuteen niiden voimasta.

— Jollei hän puhu, lyön häntä. Huudan hänelle: »Te, joka väitätte aina puhuneenne totta, puhukaa siis nyt!»

Hän luuli kuulevansa oman äänensä kaiun hiljaisessa salissa.

Mitähän Marianna vastaisi? Nauraisiko ehkä?

Ja jos kaikki oli tuulesta temmattua?

Samassa tuo arvoton ja päätön tuuma raukesi, kun raivokas ylpeyden puuska kohosi hänen sisimmästään.

— Ei Marianna, eikä kukaan muu! Minä itse hankin itselleni varmuuden.

* * * * *

Mutta hetken kuluttua hän alkoi epäillä itseään ja suunnitella romanttisia tai ainakin järjettömiä tuumia.

Muun muassa hän ajatteli ruveta hiipimään Antonion kintereillä, urkkiakseen hänen askeliaan ja tekojaan.

Eräänä yönä hän horroksissaan kuvitteli näkevänsä Antonion lähtevän ulos ja hiukan kuljeskeltuaan kaupungilla aukaisevan ruhtinattaren puutarhan pienen rautaristikkoportin, jonka hän muisti nähneensä eräänä hänelle muistorikkaana iltana, jolloin Massimo oli sanonut:

— Tuosta kulkevat ruhtinattaren rakastajat…

Ja samasta portista Antonio nyt katosi. Regina odotti ulkopuolella aution kadun pimeässä sopessa. Ohikulkijat loivat häneen julkeita katseita luullen häntä tavalliseksi katunaiseksi. Mutta hän ei loukkautunut. Miksi hän olisikaan loukkautunut? Eikö hän ollut kaikkein kurjin surkuteltavista naisista? Eivätkö hänen vaatteensa olleet kudotut häpeästä?

Kahta pahempi tuska sai hänet kauhusta jähmettymään. Äänettömän kidutuksen hetket kuluivat.

Antonio oli tuolla sisällä, noissa tukahduttavan kuumissa huoneissa, leväten noilla pehmeillä pedontaljoilla, jotka olivat kuin vanhoja kiihkoisia tiikereitä. Mitä siellä sisällä tapahtui, se oli Reginasta niin kauheaa, ettei hän rohjennut ajatella sitä edes unenhoureessaan.

Hänellä oli selvänä kuvittelunsa edessä vain ruhtinatar, yllään tuttu musta samettipuku, paksu kaula helmien peitossa, naama pyöreänä kuin kuu. Pienet jalokiviä säihkyvät kädet hyväilivät Antonion kaunista päätä… Ja hän oli ääneti… olihan hän jo tottunut tuon naisen hyväilyihin.

Tämä kuvittelu sai Reginan sellaisen surunpurkauksen valtaan, että sitä heti seurasi vastavaikutus. Hän heräsi houreistaan ja luuli taas tajuavansa, miten mieletön hänen epäilyksensä oli. Olihan suorastaan mahdotonta, että Antonio vanhojen romaanisankarien tavoin varkain hiipisi tuon vanhan naisen luo ja että hänen vaimonsa voisi odottaa ulkona varjojen peittämässä kadunkulmassa ja järjestää hänelle oikean ilveilykohtauksen hänen tullessaan ulos talosta… Tämähän oli suorastaan naurettavaa!

* * * * *

Näin tunnit kuluivat. Koko seuraavan päivän Reginaa vaivasi kärsimys, jonka voimakkuus vaihteli ruumiillisen tuskan tavoin ja joka hetkellisesti kokonaan katosi, jättäen jälkeensä muiston hermokiihoituksesta tai pelon että se palaisi takaisin.

Ulkona aurinko, sinitaivas ja linnut viettivät herkeämätöntä juhlaansa. Tämäntästä ajoneuvojen räminä katkaisi kadun hiljaisuuden koskenkaltaisella jyminällään, sitten kaikki taas vaipui hiljaisuuteen. Kaukaa vain kumisi kaupungin häly kuin jättiläisnäkinkenkään kajahtava meren kohina.

Kello kahden aikaan pikku Caterina heräsi ja alkoi itkeä. Regina kuuli tämän kyynelettömän ja aiheettoman itkun ja meni lapsen huoneeseen. Siinä oli valkoiset seinäpaperit, ja tämä vaalea tausta, imettäjän hahmo, valtava pronssinvärinen möhkäle ja alaston, ruusuinen pienokainen hänen sylissään herätti Reginassa eloon aivan uuden tunteen. Hänestä tuntui, kuin hän olisi nähnyt edessään maalauksen, jolla oli aivan erikoinen merkitys. Kaikessa näytti nyt hänen mielestään piilevän jokin salainen soimaus. Tuon maalaisäidin tumma, jykeväjäseninen ja lempeä hahmo oli kuin vanhanaikainen madonnankuva, se muistutti hänelle, mitä kaikkia ominaisuuksia hänellä olisi pitänyt olla. Hän ei ollut osannut täyttää äidinvelvollisuuksiaan edes yksinkertaisen maalaisnaisen tavoin. Hän ei ollut kyennyt mihinkään. Loisolio hän oli, pelkkä loisolio.

Imettäjä puki pienokaista ja puhui sille omaa erikoista kieltään:

— No, joko se taas itkeä tillittää? Uui, ui, kuinka rumaa itkua! No, mikä kullanmurua vaivaa? Onko pikku pääskynen kylmä! Kas noin, nyt puikahdetaan pieneen nättiin paitaan, sitten vedetään jalkaan pikkuruikkuset sukat ja sitten pikkuruikkuset kengät. Katselepas vain noita herttaisia kullannuppukenkiä. No, käpälä sisään nyt vain! Mitä? eikö veitikka tahdo?… Hei, herra käpälä, joudu, joudu, joudu jo!

Palleroisena ja punaisena, pikku paita yllä, hiukset pörrössä, Caterina yhä vain itki, mutta katseli kuitenkin uteliaana pieniä valkoisia kenkiään ja potki jalallaan.

— Nyt on toinen valmis. Sitten on toisen vuoro. Onkohan se yhtä tyhmä? ei… Kas… se olikin kiltti ja saa pusun. Kas noin!

Nyt Caterina nauroi. Hänen pienet kasvonsa, hänen pienet silmänsä sinertävine valkuaisineen, koko tuo pieni olento näytti säteilevän.

Regina otti lapsen syliinsä, nosti hänet korkealle ilmaan, painoi häntä jälleen povelleen, antoi hänen taas lentää, juoksenteli, pitäen häntä käsivarsillaan ja nauroi hänen kanssaan kilvan.

— Äidin, pikku, pikku… kullannupukka, pikku… höyhenetön linnunpoikanen!

— Hyi! imettäjä torui paheksuen, miksi rouva sättii lasta tuolla tavalla! Antakaa se tänne. Eikö rouva näe, että lapsen on vilu?

— Menkää Pinciolle, Regina sanoi aikoen laskea lapsen imettäjän syliin. Mutta Caterina oli kietonut pienet käsivartensa hänen kaulaansa eikä tahtonut mennä takaisin imettäjälle.

— Pinciolla aina tuulee, tämä sanoi pahoilla mielin. No, sydänkäpyseni, etkö enää välitä minusta?

Regina ei kiinnittänyt huomiota imettäjän nyreään mieleen. Olihan nainen aina ollut Reginalle mustasukkainen.

* * * * *

Imettäjän lähdettyä lapsi sylissä ulkoisalle Regina harhaili hetken ajan hiljaisessa huoneistossa. Mitä hänen oli tehtävä? Sitä hän ei tiennyt. Hän muisti, että hänen olisi pitänyt käydä katsomassa erästä naishenkilöä, johon hän oli tutustunut ruhtinatar Makulinan luona. Mutta sitten hän ajatteli, että olisi ollut vaihdettava pukua ja mentävä saliin, jossa rouvat istuivat piirissä pitkään ja vakavasti pohtien uusimpien muotilehden huolestuttavia hihakuoseja. Ja pelkkä tämä ajatus sai hänet alakuloiseksi.

Mitä siis tehdä? Hän alkoi ikävystyä kaikkeen tai ainakin kuvitella, että niin oli laita. Hän tuumi, mitä hän oli siihen päivään asti tehnyt välttääkseen ikävää ja muisti, että hänen aikaisemmin, avioliittonsa ensimmäisenä vuotena, oli samoin ollut ikävä.

Miten hänen aikansa senjälkeen oli kulunut? Mitkä miellyttävät askareet olivat saaneet ajan kulumaan huomaamatta? Eivät mitkään erityiset. Hän oli vain ollut onnellinen.

— Olenko siis nyt onneton? Mokomankin naurettavan kuvittelun vuoksi? hän ajatteli, istuutui huoneensa ikkunan ääreen ja alkoi ommella pukua pienokaiselleen.

— Mutta silloinkin olin onneton mitättömien pikkuseikkojen vuoksi.

Hän ompeli viisi, kuusi minuuttia. Hiljaisuus huoneessa, keskipäivän rauhallinen, alakuloiseksi tekevä valaistus, viileä ilma ja kaukana pauhaava kaupungin humu vaivutti hänet unelmoivaan horrokseen. Hänen surunsa tuntui tauonneen. Kului muutamia hetkiä.

Äkkiä ovikello soi, ja hän kavahti pystyyn, ikäänkuin äänen sähköaallot olisivat siirtyneet hänen hermoihinsa.

— En ole kotona! hän ehätti sanomaan palvelijattarelle, joka oli menossa avaamaan.

Regina palasi huoneeseensa ja sulki oven jälkeensä. Hän ei edes tahtonut tietää kuka oli tullut tervehtimään. Sinä hetkenä, sinä päivänä hän vihasi ja halveksi koko ihmiskuntaa.

Mutta kun palvelijatar palasi kertomaan, että vieras oli neiti Gabrie, Regina juoksi ikkunan ääreen ja huusi hänet takaisin, juuri kun hän astui ulos porttikäytävästä.

Gabrie palasi. Regina katui heti, että oli kutsunut hänet takaisin huomattuaan, että tämä johtui hänen epätoivoisesta uteliaisuudestaan.

Ehkä Gabrie oli huomannut, että joku oli liikutellut hänen vihkojaan, ja epäillyt Reginan selailleen niitä ja tuli nyt säikähdyksissään pyytämään anteeksi. Eihän Reginan tarvinnut muuta kuin kysyä saadakseen tietää.

Mutta Regina sai heti jälleen ylpeän arvokkuutensa takaisin.

Ei koskaan! Hän ei tiedustelisi Gabrielta eikä keneltäkään muultakaan tätä asiaa.

Gabrie, vaaleaverinen nuori tyttö astui sisään kalpeana yksinkertaisessa mustassa puvussaan. Hän näytti yhä sairaalta ja yski. Ainoastaan hänen silmissään, jotka olivat kirkkaat ja terävät kuin neulat, oli entinen viekas välke.

Regina ei tiennyt, mistä syystä hän melkein pelkäsi tuota hirvittävää tyttöä. Tuolla tulevalla kirjailijattarella näytti jo olevan harvinaisen voimakas sielullinen näkemiskyky aivan kuin hän olisi voinut lukea ihmisten ajatukset otsan läpi. Mutta tämä käsitys kesti Reginalla vain hetken ajan. Tosiasiassa Gabrie ei hänen mielestään ollut sen kummempi kuin juorukello. Regina halveksi häntä.

— Olin lähdössä kaupungille. Sentähden palvelijatar sanoi, etten ollut kotona. Oletko jo terve? Kävin sinua tapaamassa.

— Kuulin siitä. Kiitos käynnistä. En tahdo viivyttää sinua. Pukeudu sinä vain. Kuinka Caterina voi?

— Hän on parastaikaa ulkona, Regina vastasi järjestäessään hiuksiaan kuvastimen edessä.

— Pukeudu nyt vain! Gabrie toisti. En tahdo häiritä.

Regina alkoi muuttaa pukua. Hän ei tiennyt, minne lähtisi, mutta ulos hän tahtoi jo siitäkin syystä, että pääsisi eroon Gabriesta.

— Saanko auttaa? Gabrie kysyi.

— Kyllä. Ole hyvä ja napita tämä kaulus. Olen kovin kyllästynyt kauluksiin. Täytyisi pitää kamarineito mokomien vehkeiden tähden.

— Eikö sinulla sitten ole sellaista? Gabrie kysyi tyynesti ja pani kauluksen nappiin.

— Se oli palvelijatar, joka avasi oven.

— Odotahan, niin kohennan kaulustasi. Kuinka voitkaan käyttää tuollaista kaulusta! Totisesti naiset ovat muodin uhreja.

Regina tunsi Gabrien pienten kylmien sormien kopeloivan hänen niskaansa. Korkea, koruompelureunainen kaulus, joka kohosi korviin asti, tuntui tukahduttavalta. Hän kääntyi kasvot punaisina, vihoissaan… kenelle? Gabrielle vai kaulukselle? Sitä hän ei itsekään tiennyt. Mutta hän kiivastui Gabrielle.

— Naiset ja naiset… etkö siis itse ole nainen? Ole hyvä… älä puhu tuossa äänilajissa. Silloin olet minulle vastenmielinen.

— Sen tiedän, toinen vastasi alakuloisesti. Mutta onko se minun syyni?

Regina pidätti henkeään voidakseen napittaa vyötäisiltä liian ahtaan hameensa. Mitähän Gabrie tarkoitti? Piilikö hänen sanoissaan jotakin erikoista?

— Kuinka vanha olet?

— Miten niin! Kahdenkymmenen.

— Onko se totta?

— On kyllä. Miksi salaisin ikääni? Enhän kuitenkaan koskaan saa miestä!

— Luulin sinua nuoremmaksi, Regina virkkoi. — Älä puhu noin mahtipontisen juhlallisesti. Se on yhtä epämiellyttävää.

— Sen tiedän. Minkä sille voin?

— Milloin julkaiset ensimmäisen romaanisi?

— Ennemmin kuin aavistatkaan, Gabrie vastasi vilkastuen, ja rykien kovasti.

— Tuleeko siihen minun kaltaiseni otus? Regina jatkoi, heiluttaen ylenkatseellisesti ihojauhehuiskua. Valkoista ihojauhetta tuprahti kuvastimeen peittäen lasin ohuella kerroksella. Regina ajatteli.

»Gabrie varmaankin huomaa, että kohtelen häntä toisin kuin ennen, ja arvaa syyn».

Hän tiesi, että hänen käytöksensä oli häijyä, ja hän hermostui, kun ei voinut eikä tahtonut hillitä itseään.

Mutta Gabrie yski sanomatta mitään.

He lähtivät yhdessä ulos.

— Minne olet menossa? Regina kysyi.

— Kotiin lukemaan.

— Lähde mukaan! Siellä, minne minä olen menossa, on myöskin oppimista tulevalla kirjailijattarella. Kuvittelehan salia, jossa istuu kymmenen naishenkilöä, kaikki verivihollisia keskenään senvuoksi, että jokainen pelkää olevansa huonommin pukeutunut kuin muut!

— En päästä romaaneissani esiintymään mitään tuollaista inhoittavaa.
Turhaan siis laahaat minua moisiin paikkoihin.

Gabrie nauroi, mutta Reginasta oli tuossa naurussa ontto kaiku kuin väärässä rahassa. Hän ei alunkaan päässyt selville siitä, epäilikö Gabrie, että Regina oli lukenut hänen muistiinpanojaan.

He erosivat sanoen: hyvästi, mutta puristamatta toistensa kättä.

Gabrie lähti Torino-kadulle, Regina taas Depreteskatua kohti. Jalkakäytävät olivat niin autiot ja hiljaiset, että hänen silkkihameensa kahina kuului tavattoman selvään kuin tuulen tuivertaessa kuivuneita lehtiä.

Hän ajatteli Gabrieta, joka palasi ullakkokomeroonsa kuin mehiläinen pesäänsä ja jolla oli päämäärä tässä nurinkurisessa maailmassa. Hän itse taas kulki umpimähkään tietämättä minne lopulta suuntaisi askelensa.

* * * * *

Näin hän kauan samoili katuja. Hän kulki Via Nazionalen edestakaisin huomaten lopulta ajatuksissaan joutuneensa Via Sistinalle, vastapäätä Pinciota.

Hänen raskaat ajatuksensa seurasivat häntä yhtä uskollisesti kuin hänen hameensa kahina. Pinciolla hän tapasi imettäjän ja Caterinan ja istuutui heidän viereensä terassin penkille. Puistossa ei ollut soittoa, mutta kaunis ilma oli houkutellut lehtokujat matkailijoita ja ajelijoita täyteen. Imettäjän kumartuessa laskemaan maahan pienokaisen, joka noukki pieniä kiviä, ojentaen ne sitten vakavan näköisenä toiselle samanikäiselle palleroiselle, Regina katseli ajoneuvoja, joita vieri lehtokujassa. Hän joutui lumouksen valtaan. Pincio oli sinä päivänä tavallistakin valoisampi ja kauniimpi: taivas kaareutui helmenvärisenä punasinervien ja vihreiden puiden yllä, hienosti pukeutuneita naisia ja herroja kuhisi käytävillä; kasvoja ja vartaloita, jotka olivat siroja kuin porsliinimaalaukset.

Kauniiden hevosten vetämiä vaunuja, joissa istui hienoja naisia, kiiti edestakaisin kuin näyttämön taustassa, näköjään säännöllisesti kuin tahdissa, mikä näytti ihmeen miellyttävältä, mutta samalla vaikutti nukuttavasti kuin virtaava vesi.

Regina oli ennen kadehtinut tuollaisia naisia, ja hänen kateutensa oli kehittynyt vihaksi, joka vei hänet harhaan. Nyt hän sääli heitä heidän ikävänsä ja hyödyttömyytensä vuoksi. Ja hänestä tuo tasainen, säännöllinen liikunto tuntui yksitoikkoisen pitkäpiimäiseltä, täällä lehtokujilla samoin kuin elämässäkin.

— Palataan kotiin. Ilma käy jo viileäksi, imettäjä sanoi.

Regina kavahti ylös. Auringonlasku oli kirkas, taivaanranta oli vihreän punerva. Harmahtava surunvoittoinen valaistus laskeutui nyt puistokujaan.

Regina noudatti kehoitusta seuraten imettäjää, jonka pronssikasvot pistivät selväpiirteisinä esiin päähineen keltaisen sädekehän alta.

* * * * *

He kulkivat kulkemistaan. Caterina nukahti vaipuen imettäjän voimakasta olkapäätä vasten. Punertavanharmaa iltahohde levisi Via Sistinalle. Imettäjä kulki edellä vakavana ja huojuen kuin täysilastinen vene. Hentona ja kahisten kuin nuori haapa Regina käveli konemaisesti jäljessä ikäänkuin edellä soluvan jykevän aluksen hinaamana. Kun imettäjä pysähtyi — hän seisahtui jokaisen kaulakoristeita ja sormuksia täyteen ahdetun näyteikkunan kohdalle — Reginakin pysähtyi katse himmeänä ja harhailevana.

Sen päivän pitkällistä ja kiusallista levottomuutta seurasi omituinen raukeus. Reginasta tuntui kuin hän olisi kävellyt unissaan ja että vuosia oli kulunut siitä hetkestä, jolloin hän asteli lintujenkaupustelijan jäljessä San Lorenzo-kadulla.

Kaikista sen päivän elämyksistä oli jäljellä vain epämääräinen surumielisyys. Epäilys tuntui haihtuneen, ja hän luuli vihdoinkin saaneensa varmuuden, että hänen epäluulonsa oli ollut hirveän naurettava. Entistä rauhallisuuttaan hän ei kuitenkaan saanut takaisin.

Kolme raajarikkoista katusoittajaa seisoi kolkon seinän ääressä nau'uttaen surkeasti vanhoja soittimiaan. Katukäytävillä tungeksi vanhoja ulkomaalaisia naisia päässä hullunkurinen pieni hattu. Joka kadun kulmauksessa kuului autojen ulvontaa. Luultavasti likinäköisyytensä vuoksi Regina aina pelkäsi autoja, varsinkin hämärässä, jolloin päivän sammuva hohde sulaa lyhtyjen epävarmaan valoon vaarallisesti häikäisten silmiä. Sinä iltana Regina oli entistään levottomampi. Hänestä tuntui kuin olisi kaupungille päästetty irti kiljuvia petoja, jotka karjuen ilmaisivat olevansa liikkeellä. Minä hetkenä tahansa nuo hirviöt saattoivat hyökätä hänen, lapsen tai tuon koneihmisen kimppuun, jota sanottiin imettäjäksi, ja murskata heidät hampaissaan hienoiksi kuin jyvät.

* * * * *

Barberini-aukion läheisyydessä Reginan sivuutti läheltä vanha herra. Hänen vanhankuosinen päällystakkinsa oli huolellisesti napitettu huolimatta siitä, että ilta oli melkein kuuma, ja hän kulki kumarassa. Regina tunsi, että herrasmies oli sama senaattori, joka oli sukua Arduinalle, ja kääntyi tervehtimään häntä. Mutta senaattori katsoi suoraan eteensä kirkkaat ja lempeät, mutta samalla ivalliset silmät tuijottaen, eikä huomannut mitään.

Regina oli tavannut senaattorin useat kerrat. Hän oli kerran käynyt Reginan luonakin, ja aina hän oli puhunut Englannista, sen laeista ja naisista ja veisannut vanhaa virttään elämästä:

— Työ! Työ — siinä onnellisen elämän salaisuus.

Lopulta Regina oli kyllästynyt vanhaan herraan samoinkuin kaikkiin kiihkoilijoihin. Saattoihan elää tekemättä työtäkin! Mutta sinä iltana hän seurasi tarkoin tuota kumarassa kulkevaa köpittävää pikku herrasmiestä, joka nyt tuntui hänestä entistään hullunkurisemmalta. Mutta hänestä tämä pienikasvuinen mies ilmestyi hänen eteensä kuin sadun kääpiö muistuttamaan hänen surullisen tarinansa antamaa opetusta.

* * * * *

Sanalla sanoen, elämä oli surullinen tarina, kun ajatteli sitä tarkemmin, niinkuin opettajan oli tapana sanoa. Eikö ollut huolestuttava ajan merkki, että kaksikymmenvuotias nuori nainen, joka sitä ennen ei ollut koskaan käynyt kotiseudun vihreää jokirantaa kauempana, lähti maailmalle merkitsemään vihkoonsa elämän ruminta kataluutta? Vaikka tämä olikin pelkkää juorua, se ei parantanut asiaa.

* * * * *

Antonio tuli kotiin kuuden maissa.

Katettu pöytä oli odottamassa, aivan kuin kerran hyvin kauan sitten. Käytävä oli täynnä paistettujen artisokkien hajua, ja Regina, joka juuri oli muuttanut pukua, kirjoitti paraikaa seuraavan päivän ostosluetteloa.

Antonio riensi Caterinan luo, joka hiljan oli herännyt, otti hänet syliinsä ja istuutui ikkunan ääreen. Iltaisin, lampun valossa Caterina aina oli pirteämpi ja iloisempi kuin muulloin.

Justiinsa kuin kissanpojat! imettäjä huomautti.

Sinä iltana pienokainen, joka näytti suuresti ihailevan isäänsä, katseli häntä pitkään ja näytti hänelle sitten pientä jalkaansa, jossa vielä oli uusi kenkä.

Antonio älysi lapsen tarkoituksen.

— Ollaanko jo vähän kiemailevia, mitä! Niin kauniit kengät, että niitä täytyy kehua ja näyttää! isä leperteli pudistaen päätään ja tarttuen pieneen jalkaan.

Mutta Caterinan kasvot kävivät happamiksi, hän rypisti kauheasti kullankeltaisia kulmakarvojaan ja ponnisteli saadakseen jalan vapaaksi. Tämä onnistuikin, mutta pieni kenkä irtaantui jalasta ja putosi maahan. Silloin nuori isä kumartui ja sai vaivoin pienen sätkyttelevän jalan jälleen kenkään, koko ajan huvittaen lasta lörpötyksillään, mikä, niinkuin Balzac sanoo, lukiessa tuntuu naurettavalta, mutta isän suussa on ylevää. Caterina vastasi omalla tavallaan.

Kun Regina lähestyi heitä, Antonio ja pienokainen yhä jatkoivat mielenkiintoista keskusteluaan. Antonion nuoret silmät olivat kirkkaat ja hymyilevät, ja jälleen Regina oli varma siitä, että oli nähnyt pahaa unta.