III
Päivä seurasi toistaan, elleivät kokonaan, niin ainakin osaksi tämän päivän kaltaisina.
* * * * *
Kuuma huhtikuun aurinko paahtoi jo kaupunkia. Illalla taivas hehkui kuin sula metalli. Pölyn ja kuivuneen heinän sekainen kesän tuoksu teki ilman melkein tukahduttavaksi.
Kerran illalla Regina oli ruhtinattaren luona, jonka piti parin päivän perästä matkustaa Albanoon tavatonta hellettä pakoon.
— Aiotteko viipyä siellä kauankin! vanha posliinikalloinen herrasmies kysyi ranskaksi saaden sanat suustaan vain suuresti ponnistamalla.
Mutta kun hän puhui hiljaisenpuolisesti, ruhtinatar käänsi pöhöttyneet, kelmeät kasvonsa häneen päin sanoen:
— Anteeksi?
— Viivyttekö kauan Albanossa?
— Kolme viikkoa.
— Minne sitten matkustatte? ukko itsepintaisesti tutkaili melkein järkyttävän totisena.
— Viareggioon, monsieur. Entä te itse?
— En vielä tiedä. Ehkä Vichy'hin. Mutta se on vielä epävarmaa. Ettekö matkusta ulkomaille?
— Tuskinpa vain tänä vuonna. En ole oikein terve, enkä tahdo rasittaa itseäni. Huh, kuinka kuuma jo nyt on! On täytynyt ottaa jouhipatjat esille. Mutta silti ei saa unta.
Ruhtinatar huokasi. Monsieur huokasi vielä syvempään. Molemmat näyttivät hyvin onnettomilta, vanha rouva kuumuuden vuoksi, vanha herra siksi, ettei vielä tiennyt, minne lähtisi viettämään kesäänsä.
— Luulen, että tulee maanjäristys, Marianna virkkoi saattaakseen heidät virkeämmälle tuulelle tuodessaan teetä.
Vanha herra, joka jo jonkin aikaa oli hellin katsein silmäillyt
Mariannaa, tuijotti nytkin häneen himmeillä silmillään ja sanoi:
— Montako kupillista teetä olette tarjonnut elämässänne, mademoiselle Marianna? Kun näen teidät ilman teekuppia, teidän pieni olemuksenne näyttää minusta epätäydelliseltä.
Mutta mademoiselle oli pahalla tuulella eikä tahtonut puhua eikä kuulla puhuttavan pötyä. Kuumuus vaivasi häntäkin. Kulkiessaan Reginan ohi hän sanoi aivan ääneen:
— Jokaisesta minun tarjoamastani teekupista hän on menettänyt hiuskarvan.
Mutta Reginakin oli huonolla tuulella eikä ollut kuulevinaan.
Yleensä kuumuus teki ihmiset häijyiksi ja tylsiksi. Regina sitäpaitsi tunsi, että hänen voimansa olivat loppumaisillaan. Hänen ylpeytensä ja omanarvontuntonsa lannistuivat lannistumistaan.
Sinä päivänä hän odotti Antonion tuloa syvän ahdistuksen vallassa.
Ehkä tämä lopulta vahingossa tulisi ilmaisseeksi salaisuutensa; miten, se oli Reginalle tietymätöntä, mutta hän odotti. Hän istui odottamassa, mutta häntä hävetti, että istui vastapäätä vanhaa rouvaa, ja sitten taas tämä häpeäminen kiusasi häntä.
Hän palasi ajassa taaksepäin muistoihinsa. Nyttemmin riitti pieninkin aihe palauttamaan hänet menneisyyteen ja voimakkaasti ja selvästi kiinnittämään hänen huomionsa joka tekoon ja joka sanaan, jolla mahdollisesti saattoi olla kaksinainen merkitys. Sinä päivänä palauttivat sireenit, joita oli salissa kaikkialla ja jotka väkevällä tuoksullaan täyttivät ilman, hänen mieleensä toisen käynnin täällä pari vuotta sitten ja hänen omat sanansa, jotka olivat yhtä kirpeät kuin sireenientuoksu, sekä Mariannan kaamean vastauksen:
— Köyhä on Roomassa kerjäläinen, joka jyrsii luuta palatsin suljetun oven edessä.
— Ja toisinaan rikkaan koira juoksee ohi ja sieppaa kerjäläisen kädestä tuon luunkin…
Ah, mademoiselle tunsi hyvin elämän. Reginan palauttaessa mieleensä tuon surullisen ja ivallisen silmäyksen, jonka ruhtinatar oli luonut häneen sinä päivänä, jolloin hän oli tullut jäähyväisille ennen pakoansa, Marianna ojensi hänelle kupin teetä ja alkoi kertoa rumia juttuja eräästä hyvin hienosta herrasta, joka tiheään kävi ruhtinattaren salongeissa.
— Hoetaan, että hän antaa rakastajattariensa ylläpitää itseään, ja sitten kun ei enää saa kiskotuksi heistä irti mitään, hän heittää heidät menemään kuin tyhjiin puserretun sitruunan… Niin kerrotaan.
— Sen pahempi noille rakastajattarille, Regina sanoi ylenkatseellisesti. Tuo mies on heitä voimakkaampi, ja…
— Niin, unohdin, että tekin olette yli-ihminen… Marianna virkkoi puoliääneen. Sitten hän äkkiä naurahti: Haluatteko lisää teetä?
Hirvittävänä, herpaisten kuin salama, iski Reginan mieleen ajatus:
— Marianna tuntee Antonion ja ruhtinattaren salaisuuden ja luulee minunkin tietävän sen ja mukautuvan siihen. Hänen kasvonsa hulmahtivat hehkuvan punaisiksi. Hän ei koskaan voinut unohtaa sitä häpeäntunnetta, jonka tämä punastuminen hänessä herätti. Hetken kuluttua hän halveksien kutsui Mariannaa. Sitten hän ajatteli, että tuo neitonen oli saattanut vain sanoa tavanomaisia julkeita sukkeluuksiaan.
— Minun täytyy vapautua tästä painajaisesta, maksoi mitä maksoi!
Tämä ei ollut ensimmäinen, ei toinen eikä tuhanneskaan kerta, kun hän ajatteli näin. Mutta sinä hetkenä hän tunsi, että hänen sairautensa — joko todellinen tai luuloteltu — oli saavuttanut ratkaisevan käänteensä. Joko terveys tai kuolema.
Vanhat naiset ja herrat olivat asettuneet piiriin ruhtinattaren ympärille, joka erottui tästä välkkyvästä kehästä vaaleana ja kelmeänä kuin valehelmi kissankultasormuksesta. Kaikki puhuivat kuuluisasta, koko Euroopassa tunnetun ylhäisen venäläisen taiteittensuosijan itsemurhasta.
Eräs läsnäolijoista, venäläinen herrasmies, oli muutamia päiviä aikaisemmin ollut mukana juhlakemuissa, jotka taiteilijat ja ylhäiset henkilöt olivat toimeenpanneet saman rikkaan itsemurhaajan kunniaksi. Ja nyt hän kertoili kaikki juonet, kaikki salaiset vehkeilyt, kaikki viekkaat diplomaattitemput, jotka ilmenivät noissa kemuissa, kosketellen niitä eriasteisen häpeällisiä suhteita, jotka vallitsivat vieraiden välillä, joko naisten, aviorikosten, taiteilijain venyvän omantunnon tai suurkaupunkilaissiveyden muodossa.
Regina kuunteli ja muisti kuulleensa satoja tämäntapaisia keskusteluja. Mutta tällä kertaa häntä erityisesti hämmästytti tuon venäläisen herran kertomistavan typerä yksinkertaisuus ja kuulijakunnan mielenkiinto. Ainoakaan ei sanallakaan ilmaissut vähintäkään ihmettelyä. Jotkut vain hyväksyen nyökäyttivät päätään tai huitoivat käsiään ja näyttivät ilmeisesti suuresti nauttivan kuunnellessaan asioita, jotka he jo olivat moneen kertaan kuulleet aikaisemmin.
Sellainen on maailma! Ja Regina ihmetteli, että sellainen elämys, jollaiset tuntuivat olevan yhteisiä kaikille tämän maapallon miehille ja naisille, oli tullut hänenkin osakseen! Oli hetkiä, jolloin hän mietti, eikö ollut mieletöntä niin kiusata itseään. Mutta oitis hän kauhistui tätä ajatustaan. Hän luuli tukehtuvansa. Isot kissapedot näyttivät virkoavan henkiin, niiden taljat pullistuivat ja liikkuivat, ne lähestyivät, puhalsivat hänelle vasten silmiä kirpeää ja hekumallista henkäystään. Niiden keltaiset lasisilmät lumosivat, niiden karvaiset käpälät kohosivat hitaasti, veltosti, koskettelivat hänen kaulaansa ja tukahduttivat häntä. Ilmaa! Ilmaa! Vapautuminen tai kuolema! Vielä hetkinen, niin hän, Regina, kylläkin oikullinen, mutta silti puhdassydäminen olento, joka synnyinseutunsa joen rannalla oli uneksinut kaikesta, mikä saattaa elämän elämisen arvoiseksi, menehtyisi, tuskaansa.
Vaistomaisesti hän kimposi ylös ja pakeni ulos, pienelle marmoriparvekkeelle, josta oli portaat puutarhaan. Siellä työskenteli mies pyöreän kukkalavan ääressä, jonka pehmeä ruoho ja heleänväriset kukat tekivät hedelmäkakun näköiseksi. Kaikki oli keinotekoista tässä pikku puistossa, joka oli siroteltu täyteen soijakukkien terälehtiä. Punainen auringonlasku vuodatti verenkarvaista hohdettaan valkoisten ruusujen köynnökselle, joka oli takertunut laakeripuuhun. Tämä kohosi puutarhaportin kohdalla, joka tähän aikaan jo oli suljettu.
Regina ei ollut vielä ehtinyt virkistyä hengittäessään puutarhan kuumaa ja liian tuoksukylläistä ilmaa, kun hän näki portin aukeavan ja Antonion ilmestyvän puutarhaan. Reginasta tuntui kuin veripunainen usva olisi peittänyt hänen silmänsä eikä hän hetken aikaan edes erottanut lähestyvää ihmishahmoa. Mutta Antonio nousi rauhallisesti marmoriportaita, pysähtyi hänen kohdalleen ja kysyi:
— Mitä sinä teet täällä?
Hän oli hienosti pukeutunut, niinkuin yleensä aina, mutta ei käyntipuvussa.
— Miksi tulet tuollaisessa puvussa? Regina kysyi tarkoittaen hänen arkipukuaan. Siellä on paljon väkeä ja hirvittävän kuuma. Älä mene sinne, eihän kukaan vielä ole nähnyt sinua. Minäkin jo lähden pois.
— Odota hetkinen, hän sanoi tyynesti. Miksi aiot lähteä pois?
— Älä ainakaan mene sisälle tätä tietä, Antonio? Regina sanoi kiihkeästi.
— Miksi? mies kysyi välinpitämättömästi tuupaten lasioven auki.
Regina jäi terassille ja katseli, tarkoin erottamatta häntä, kukkalavan ääressä ahertavaa miestä.
Ensi hetkenä hän luuli vielä kerran älyävänsä, kuinka suunnattoman mieletön hänen epäluulonsa oli ollut. Syyllinen ihminen ei käyttäydy niin kuin Antonio sinä hetkenä.
Mutta sitten hän taas ajatteli, että jos Antonio oli syyllinen, hänen oli menetteleminen juuri sillä tavoin, teeskenneltävä olevansa lainkaan aavistamatta, mitä Reginan mielessä liikkui. Mutta ei! Tuhat kertaa ei! Jos Antonio oli syyllinen, hän kyllä olisi teeskennellyt paremmin: hän ei olisi tullut sisään salaa puutarhaportista, ei olisi esiintynyt niin kotiutuneena talossa, kun kerran tiesi, että hänen vaimonsa oli tuon toisen naisen luona. Mutta samalla Regina tiesi, että kaikkein ovelimmat rikokselliset joskus ovat unohtavinaan näyttelemisensä ja toimivat tahallaan varomattomasti haihduttaakseen epäluulot.
* * * * *
Kaikkein eniten Reginan mieltä pahoitti sillä hetkellä se ajatus, että Antonio todella oli syyllinen, ja että hän lisäksi oli tietoinen vaimonsa epäilyksestä ja päätti jatkaa ilveilemistään.
* * * * *
Regina palasi saliin. Siellä yhä vielä puhuttiin muukalaisen itsemurhasta. Keskusteli inhoitti häntä. Se olisi sopinut johonkin pikkukaupungin juoruseuraan.
Marianna toi teetä Antoniolle, joka pureskellen keltaista keksiä valkeilla hampaillaan tyynesti lausui mielipiteensä murhenäytelmästä. Ruhtinatar höristi korviaan heiluttaen pientä japanilaista viuhkaa, joka näytti olevan himmeäksi hiottua lasia. Hänen pienten käsiensä sormukset kimmelsivät ja säihkyivät salin punertavassa hämärässä.
Siinä kaikki. Ei nytkään merkkiäkään, joka olisi paljastanut salaisuutta. Antonio ei näyttänyt ainakaan kiinnittävän huomiota ruhtinattareen, joka tavallistaankin tylsempänä ja välinpitämättömämpänä kuunteli viimeistä puhujaa lausuen silloin tällöin kohteliaan vastauksen. Hänen metallinkiiltoisissa silmissään oli epämääräinen, hiukan kaihomielinen ilme aivankuin henkilöllä, joka ajattelee jotakin kaukana olevaa, jonka täydellisesti omistaa.
Hetken kuluttua Regina nousi, sanoi hyvästi ja poistui Antonion seurassa. Marianna saattoi heitä eteiseen ja suuteli jäähyväisiksi Reginaa molemmille poskille.
— Minua myös! Antonio pyysi ojentaen poskeaan.
— Huomenna on teidän vuoronne, Marianna virkkoi jatkaen pilailuaan. Sitten hän lisäsi vakavasti: Tulkaa vasta kuuden ajoissa. Meillä on asioita kaupungilla.
— Ai niin, hän lisäsi saattaen heidät ulko-ovelle asti, se herra kävi täällä taaskin. Hän tarjoaa kolmeasataa liiraa tai uutta turkisvaippaa. Mutta ruhtinatar vaatii takaisin omaa vaippaansa. Hän sanoo aikovansa haastaa miehen oikeuteen.
— Haastakoon vain minusta nähden, Antonio sanoi siihen. Taisi olla erinomainen, se vanha vaippa?
— Uutena se maksoi yhdeksänsataa liiraa!
— No niin. Näkemiin.
— Hyvästi. Tuletteko Albanoon, Regina?
— Jos ruhtinatar pyytää tulemaan, Antonio vastasi poistuessaan.
Regina ei vastannut myöntäen eikä kieltäen. Hän käveli vaieten Independenza-aukiolle asti. Sitten hän näytti muistavan jotakin, kohotti päätään ja kysyi:
— Miten sen turkisvaipan laita oikeastaan on?
— Herrainen aika! Siitä ei kannata puhua. Jo kuukauden päivät ruhtinatar on vatkuttanut minulle samaa asiaa. Hän lähetti vaipan korjattavaksi, mutta sai takaisin toisen, joka näyttää huonommalta. Siinä kaikki.
— Aiotko matkustaa Albanoon?
— Ehkä jonakin sunnuntaina… jos hän kutsuu.
— Minä ainakaan en lähde sinne, Regina sanoi korottaen ääntään.
— Miksi et?
— Siksi, että on niin kuuma.
— Luuletko, että siellä on kuuma? Ruhtinatar on vuokrannut järven rannalta huvilan. Parveke on täynnä ruusuja, joiden lehdet varistessaan putoilevat suoraan veteen.
Regina tiesi sen. Antonio, joka oli muutama päivä aikaisemmin käynyt paikkaa valitsemassa, oli jo kuvaillut huvilaa.
He kävelivät taas eteenpäin sanomatta halaistua sanaa. Mieletön tuuma, hiipiä, yöllä Antonion kintereillä urkkimaan hänen askeliaan, heräsi taas Reginan mielessä. Hän jo kuvitteli harhailevansa kuin tuo varjo tuossa keltaisen ja kolkon lyhdyn valon läheisyydessä, takanaan joku yökulkija, joka vuorostaan piti häntä silmällä. Mutta äkkiä hän ylpeänä nosti päänsä ajatellen:
— Ei ikinä enää! Viimeisen kerran minä nyt kävin siinä talossa.
Antoniokaan ei saa enää mennä sinne… On jo aika tehdä tästä loppu.
Kotona hän makuuhuoneessa riisui silkkisen päällysvaippansa ja paiskasi sen vuoteeseen.
— Hyi, kuinka jo on kuuma! Millainen kesä tämän jälkeen tulleekaan!
Kuinka kammottava Rooma onkaan kesällä! Ja he lähtevät jo matkaan.
Siinä raukat tekevät oikein, heillä on niin heikko terveys. Entä me?
Onhan meillä luu kaluttavana… jos edes antavat meidän pitää sitäkään.
— Mitä sinä oikein mutiset itseksesi? Antonio kysyi. Ja äkkiä hänen ajatuksensa hypähtivät kokonaan toisaanne:
— Eikö Caterina ole vielä kotona?
Regina riisui vierailupukuaan heitellen vaatekappaleet eri tahoille, yhä sättien rikkaita ja ylhäisiä, jotka pääsevät lähtemään Roomasta heti, kun ilma käy vähänkin kuumaksi.
Antonio nojasi ikkunanpieleen. Reginan päähän pälkähti ruma ajatus, tuollainen nurinkurinen ajatus, jollaiset tämäntästä kiduttivat häntä:
— Hän ei enää hermostu, kun minä olen huonolla tuulella. Hän varoo ärsyttämästä minua vihanpurkaukseen. Hän aavistaa, että minä tiedän. Hän luulee, että minä siedän sellaista tietyissä rajoissa.
— Pane ikkuna kiinni! hän sanoi ärtyisästi.
Antonio totteli kärsivällisesti.
— Käyn ostamassa Avanti lehden. Sano, että pöytä katetaan, kello on jo puoli seitsemän, Antonio sanoi lähtiessään.
Jäätyään yksikseen Regina sai samanlaisen raivonpuuskauksen, joka oli kohdannut häntä pari vuotta aikaisemmin hänen palatessaan Grand Hotellista.
— No niin! hän ajatteli muuttaessaan ylleen arkipukua, heti kun Antonio tulee, sanon sen hänelle. Jollei tästä tule loppu, minä lähden matkoihini, ja tällä kertaa todenteolla. En tahdo, että käyt Albanossa. En tahdo, että enää yleensä palaat koko siihen taloon, minäkään en enää astu sinne jalallani. Lopeta jo, Antonio, lopeta! Etkö näe, millainen kalvava tuska riehuu sydämessäni, vai huomaatko sen ja silti annat minun riutua näin? Miksi, sano minulle ainakin, miksi? Miksi teet näin? En välitä rahtuakaan turhanpäiväisestä rihkamasta, uusista puvuista enkä muista hepenistä, joita hankit minulle niillä rahoilla. Heitän kaikki nämä ryysyt menemään. Minulle riittää, kunhan on katto pään päällä, säkki pukuna ja kova leipä purtavana, mutta kunnia, Antonio, kunnia on välttämätön! Senkin he riistävät meiltä, sen kalutun luunkin. Mutta te, madame, joudutte tekemisiin minun kanssani, te kelmeä, pöhönaamainen hirviö, läähättävä, kierosilmäinen, pimeässä hiipivä vampyyrisikiö… Teille ei riitä, että olette saanut huoletonna virua lämpöisillä pedontaljoillanne, viettää velttoa elämää, joka on turmellut sielunne ja ruumiinne. Te himoitsette vielä vanhana akkana nuorten miesten rakkautta, samoin kuin tuttavanne, rikkaat ukkorahjukset, haluavat rakastella nuoria, köyhiä ja hentoja tyttöjä, tehdäksenne nuo nuoret miehet ja neitoset lopulta yhtä raukean veltoiksi ja surkeiksi kuin itse olette!
Mutta tämä kaikki, Regina ajatteli edelleen järjestellessään vaatteitaan, on pelkkää lorua. Maailmaa hallitsevat voimakkaat, mutta minä… minä olen heikko. Olen heikko sentähden, että ajattelen liiaksi, jotavastoin nuo ihmiset eivät ajattele, vaan elävät vain ja nauttivat! Tuo kuuro vanha akka ei totisesti ole vaivannut päätään ajatuksilla! Hän on muitta mutkitta riistänyt minulta Antonioni… ja minä olen jo kuukauden päivät kiduttanut itseäni ajattelemalla, onko hienotunteista sanoa miehelleni: 'lopeta jo!' Mutta tänä iltana aion puhua. Hän tietenkin väittää kaikkea minun syykseni, sanoo sen tapahtuneen minun hyväkseni, jotta hän voisi antaa minulle, mitä vaadin häneltä. Entä miten sitten käy? Ei! Hän ei voi soimata minua, siihen hän ei kykene. Annamme toisillemme anteeksi… ja sitten? Mutta voiko elämämme enää eheytyä? Voi kyllä, luhistunut talokin voidaan rakentaa uudelleen. Mutta se ei ole entinen talo ja uudessa talossa asuja tuntee alati vaistomaisesti romahduksen synnyttämää kauhua.
Antonio viipyi yhä. Imettäjäkään ei palannut. Hän oli viime päivinä ollut kurjalla tuulella ja entistään äksympi, kun hänen oli ennen pitkää lähteminen talosta. Ulkona oli jo melkein pimeä ja Regina tuijotti ikkunasta kovin levottomana lapsensa vuoksi. Iltaruskon viimeinen hohde loi vielä heikkoa väikettään autiolle kadulle, jossa pisti esiin ruohokorsia kivityksen lomasta kuin asukkaiden hylkäämässä kaupungissa. Puutarhoista levisi ruusujen tuoksu, muutamia tähtiä tuikki jo vielä punervalla taivaalla.
Huolimatta kaikista ylpeistä aikeistaan Regina tunsi olevansa hyvin suruissaan ajatellessaan, että hänen ehkä täytyisi luopua tästä runollisesta elämästä, jossa pieninkin ruohonkorsi tunsi hänen harhaluuloon perustuvan onnensa salaisuudet.
* * * * *
Sinäkin iltana Regina vaikeni. Mitä hän oikeastaan saattoi tehdä? Caterina ei tahtonut nukkua, vaan halusi istua hetken isänsä sylissä ja ihailla hänen keltaisia viiksiään, kauniita, lempeitä silmiään ja tuoksuvaa tukkaansa. Ymmärsikö Caterina, että hänen isänsä oli kaunis mies? Kukapa sen tiesi? Mutta kieltämättä hän perin mielellään katseli isän miellyttävän kauniita kasvoja, ja näytti erityisen halukkaasti pyyhkäisevän pienellä, kypsän aprikoosin näköisellä poskellaan isän sileäksi ajettua leukaa.
Antonio hyräili hänelle pientä lastenlaulua:
Hiiri hylkii juustopalaa.
Prinsessan se saada halaa.
Kuningas jos tekee tenää,
Ei oo varma päästään enää.
Joka kerran kun Antonio lauloi tuota laulua Reginan mieleen muistui pahan unen tavoin se ilta, kun hän ensi kerran saapui Roomaan. Mutta Caterina nauroi ilosta suunniltaan ja ihaili isäänsä vielä enemmän ja jokelteli tälle paljon salaisuuksia, jotka vain he kaksi ymmärsivät. Mitä Regina saattoi tehdä? Voiko hän kieltää Antoniolta, joka oli tehnyt työtä koko päivän, tuon ilon, lepertelyn pienokaisen kanssa, temmata sen hänen sylistään ja viedä pois? Regina ei ollut niin häijy. Lopulta Caterinan silmät himmenivät väsymyksestä, koko hänen pehmeä pikku olemuksensa kävi raukeaksi ja vaipui kokoon. Silloin Antonio sanoi: Lähden pienelle kävelylle. Saattoiko Regina nyt sanoa: — Älä lähde, jää tänne, minulla on sinulle sanottavaa; kaikki ne kauheat asiat, joita ajattelen sinusta?
Se oli mahdotonta. Antoniolla oli oikeus vähän jaloitella ulkoisalla ainakin iltaisin, aherrettuaan koko päivän. Ja hän lähti ulos, ja Regina otti Avanti lehden ja alkoi lukea osastoa: »Mitä maailmassa tapahtuu».
* * * * *
Pari päivää myöhemmin ruhtinatar Makulina matkusti, mutta Antonio kävi joka päivä hoitelemassa asioita huvilassa, johon vanha palvelija oli jäänyt kotimieheksi.
Seuraavana sunnuntaina Antonio sanoi Reginalle, että palvelija oli pyytänyt päästä kaupungille. Ja Antonio näytti kahta huvilanavainta.
— Vihdoinkin meillä on huvila! Antonio sanoi leikkisästi.
Silloin Reginan päähän pälkähti hullunkurinen tuuma, jota hän turhaan koetti vastustaa:
— Lähdetään sinne!
Antonio suostui oitis, näyttipä olevan ihastunutkin seikkailuun.
Saattoiko tämä merkitä sitä, että hän oli perin kyynillinen?
Regina otti ylleen pehmeän valkoisen puvun, jossa oli avarat, vapaina roikkuvat hihat, mikä teki hänet hyvin nuorekkaan näköiseksi ja loi häneen tuollaista uudenaikaista kauneutta, joka ei perustu viivoihin, vaan ilmeeseen. Puku oli uusi ja Antonion mielestä erittäin aistikas, mikä suuresti ilahdutti Reginaa. Huolimatta epäilyksistään ja tunnonvaivoistaan ei Regina tullut toimeen ilman kauniita vaatteita, jopa hän toisinaan tunsi sairaalloista ja hurjaa iloa tuhlatessaan niitä rahoja koruihin ja muihin ylellisyystavaroihin.
Jonkin aikaa hän taas oli kiinnittänyt erikoista huomiota ihonsa, hiuksiensa ja kynsiensä hoitoon. Hän hieroi monet neljännestunnit kasvojaan manteliöljyllä ja kampasi hiuksensa viimeisen kuosin mukaan. Mitä hän sillä kaikella tarkoitti? Tahtoiko hän miellyttää Antoniota vai jotakuta toista? Hän ei itsekään tiennyt sitä.
Mutta huomatessaan, ettei hän enää suuttunut itselleen niinkuin ennen mennessään kauneushoidossaan liiallisuuksiin, hän ihmetteli, eikö hänen siveellinen tajuntansa päivä päivältä tylsistynyt.
* * * * *
Tuskin he olivat astuneet ulos ovesta, kun raju tuulenpuuska pörrötti Reginan tukan ja pyyhkäisi ihojauheen hänen kasvoiltaan. Iltapäivä oli polttavan helteinen. Paahtavan kuuma tuuli heilutti lehtokujan puita, asemarakennus näytti häikäisevässä päivänpaisteessa isommalta kuin tavallisesti ja tomupilvet tuprusivat savuna kaduilla. Itätuulen pahaenteinen hehkuva henkäys raivosi ympäri kaupunkia.
Pitkin matkaa Antonio ja Regina vuoroin kinastelivat vuoroin nauroivat kulkien pää kumarassa ja pidellen kiinni hatustaan. Saavuttuaan huvilalle he pysähtyivät ja katselivat ympärilleen kuin varkaat. Valkoisilla katukäytävillä tanssi hurjaa hypikepyörikettä ruusujen ja kurjenpolvien terälehtiä. Suljetuista puutarhoista uhosi liljojen kuumaa tuoksua. Heidän oli kuin he olisivat seisoneet uudessa, vieraassa, vielä asumattomassa kaupungissa. Antonion avatessa huvilan portin Regina sanoi:
— Minusta tuntuu kuin olisimme menossa sellaiseen pieneen lumottuun taloon, jollaisia lapset löytävät eksyttyään metsään, niinkuin saduissa kerrotaan…
* * * * *
Tuntui aivan siltä kuin olisi mennyt saunaan, kun astui viileään eteiseen, josta matot oli otettu pois. Sudet oli peitelty raidilla. Ne näyttivät ottaneen ylleen valepuvun huvitellakseen isäntäväen poissaollessa. Palmun takana hymyili kalpea marmoripää äänetöntä hymyään.
Tapansa mukaan Regina kulki äänettömin askelin ja riisui hattunsa harsolla peitetyn kuvastimen edessä.
Sitten hän muisti, että he olivat kahden, laski hattunsa marmoriveistoksen päähän ja nauroi ääneensä.
— Hiljaa! Antonio sanoi. Älä naura niin kovaa.
— Kukapa sitä kuulisi?
Antonio avasi oven, ja Regina seurasi häntä. He kulkivat salien läpi ruokailuhuoneeseen. Antonio asteli hieman varovasti varpaisillaan eikä oikein pitänyt siitä, että Regina nauroi.
— Miksi toit minut tänne, jollemme voi leikkiä isäntäväkeä?
— Katsotaanpas, voimmeko keittää teetä.
— Älä huoli, Antonio kielteli. En soisi, että palvelija huomaa meidän olleen täällä. Mutta odotahan, täällä pitäisi olla likööriä, jopa madeiraakin. Aivan oikein.
Antonio otti astiakaapista pullon ja maistoi. He joivat pullon suusta, jotteivät likaisi laseja, ja asettivat sen sitten takaisin paikoilleen.
He käyttäytyivät kuin kaksi suurta lasta. Antonio kävi iloiseksi ja alkoi telmiä kuitenkaan meluamatta. He palasivat saliin, ja Regina raotti ikkunaluukkuja. Vihreä valo tulvi salin nurkkaan. Regina oli ottavinaan vastaan vieraita, matki kauniin sokean naisen ääntä. Sitten hän heittäytyi velttona pitkäkseen ruhtinattaren mielisohvalle, joka harmaine nahkoilleen näytti nukkuvalta jättiläiskissalla.
Vihertävässä hämärässä, pehmeässä puvussaan, hiukset otsalla, silmät hiukan hehkuvina ja tummien kehien ympäröiminä Regina todella näytti ylhäiseltä naiselta, joka ikävystyneenä loikoo veltossa puolihorroksessa.
Antonio koetti sillävälin avata ovea, joka johti parvekkeelle, mistä päästiin puutarhaan.
— Odota vähän, Regina pyysi. Noustaan yläkertaan. Oletko koskaan käynyt siellä?
— En koskaan.
— Tule siis ja jätä ovi rauhaan.
Antonio vain itsepäisesti haki avainta.
— Tule nyt, minulla on jotakin sinulle sanottavaa, Regina virkkoi lapsellisesti.
— Mitä sitten? Kas, kun en löydä tuota avainta.
Antonio tuntui aavistavan Reginan aikeet, kun ei heti noudattanut kehoitusta.
Silloin Regina taas tunsi leimahtavan ilmituleen tuon mitoittavan epäluulon, joka aina kiusasi häntä. Ehkä tässä salissa, kenties juuri tällä samalla sohivalla Antonio oli saastuttanut huulensa likaisilla suudelmilla.
Hän puri ylähuultansa hillitäkseen väristystä, sitten hän nousi ja riensi viereiseen saliin.
— Mennään tätä kautta. Anna sen oven olla!
Antonio alkoi kävellä salin läpi, kulkien aivan läheltä Reginaa, joka silloin äkkiä painautui pehmeästi kuin kissa hänen povelleen ja suuteli häntä. Oliko se vain valaistuksesta johtunut näköhäiriö? Hänestä Antonion kasvot näyttivät käyvän vihertävän kelmeiksi, ja Regina luuli siitä huomaavansa, millainen ristiriita ja taistelu riehui miehen sisimmässä. Epäilemättä häntä sinä hetkenä vaivasi ilettävä muisto: syleilyt ja suudelmat, jotka olivat painaneet häpeälliset jälkensä hänen sieluunsa. Oman vaimonsa huulien suuteleminen täällä oli varmaankin hänelle hirveä rangaistus.
Mutta Regina joutui yhä enemmän hurmionsa lumoihin.
— Suutele minua! hän käski tuijottaen Antonioon silmät palaen haltioituneina kuin liekit ja vetäen miestään leposohvaa kohti. Antonio epäröi ilmeisesti, mutta suuteli kuitenkin takaisin huulet vielä madeirasta kosteina. Silloin Regina luuli, ollen aivan suunniltaan mielettömän epäluulonsa pakosta, hetken tulleen raastaakseen tuon synkän salaisuuden noilta huulilta, joiden suudelmat raatelivat häntä kuolettavasti, juuri tässä samassa paikassa, jossa ehkä jokainen esine muistutti Antonion mieleen hänen viheliäistä hairahdustaan.
Mutta Regina ei saanut lausutuksi julki tuota kauheaa kysymystä.
* * * * *
Sitten he menivät työ- ja kirjastohuoneeseen, jossa Antonio tavallisesti vietti virkatuntinsa, niinkuin hänen oli tapana sanoa. Siinä oli iso kirjasto, monta tuhatta kaunista sidettä. Ruhtinatar oli näyttänyt Reginalle muutamia erittäin arvokkaita vanhoja kirjoja, m.m. vanhan lakiteoksen, myöjän oikeaperäiseksi väittämän Arioston käsikirjoituksen, eräitä kuuluisien kirjailijoiden kirjeitä, muiden muassa kolme George Sandin kirjoittamaa. Ja vaikka Reginaa raatelivat levottomat ajatukset hän silti katseli uteliaana kirjakaappien hiottujen lasien takana olevia nidoksia niinkuin katupojat kirjakauppojen näyteikkunoita. Sillä aikaa Antonio vaistomaisesti kumartui katselemaan papereita, joita oli sikin sokin kirjoituspöydällä, jonka ääressä hän tavallisesti hoiteli ruhtinattaren kirjeenvaihtoa.
Kääntyessään hän huomasi Reginan jo menneen viereiseen pieneen vierashuoneeseen, joka oli kokonaan erillään muista huoneista, ja jossa ruhtinattaren usein oli tapana syödä päivällisensä. Antonio meni perästä. Regina kulki eteenpäin saapuen isoon eteiseen, josta pääsi puutarhaan. Palvelusväen portaat johtivat siitä yläkertaan, ja Regina alkoi nousta niitä, Antonion yhä seuratessa jäljessä. Mutta kaikki ovet olivat lukossa, ainoastaan kylpyhuoneen ovi oli auki; he menivät sisään. Ammeen pohjassa oli vielä vähän sinertävää saippuansekaista vettä.
Regina piti salaa silmällä Antoniota, jonka epävarma liikkuminen kuitenkin näytti viittaavan siihen, ettei hän ollut varsin perehtynyt huoneistoon.
— Tahtoisin ainakin nähdä tuon sillantapaisen käytävän, joka yhdistää molemmat huvilan osat keskenään, Regina virkkoi ravistellen ovenripoja.
Mutta kaikki ovet olivat lukossa. He siis palasivat alakertaan ja menivät keittiöön.
Korkealla olevasta ikkunasta, jonka rautaristikot olivat osaksi vihreiden köynnöskasvien peitossa, valui sisään kultaista auringonhohdetta. Siitä saattoi nähdä kukkivan puutarhan etäisimmän osan. Jokunen ruusun terälehti oli varissut keittiön kivilattialle ja sen keskellä olevalle marmoripöydälle.
— Tämähän on aivan kuin kirkko! Antonio virkkoi käyden taas iloiseksi.
Eikö pistetä pieneksi tanssiksi?
— Se on kauniimpi kuin meidän salimme. Pysy nyt alallasi, ole hyvä!
Mutta Antonio veti hänet mukaansa ja pyörähteli tanssien hänen kanssaan pöydän ympäri.
Komea musta kissa, joka nukkui matalan astiakaapin päällä, kohotti pyöreää päätään, avasi keltaiset silmänsä ja katseli liikkumattomana rauhanhäiritsijöitä. Regina säpsähti.
— Kuinka lapsellisia olemmekaan! hän päivitteli. Mitähän, jos palvelija tulee kotiin ja näkee meidät täällä? Luulen kuulevani askelia puutarhasta. Mennään pois.
Mutta Antonio, joka tuli yhä iloisemmalle tuulelle, sitoi vyötäisilleen keittiöesiliinan, oli keittävinään ruokaa hellan ääressä ja alkoi panetella talon emäntää, niinkuin palvelijoiden on tapana. Lopulta hän sanoi suoraan, että ruhtinatar oli venäläinen urkkija.
Regina kuunteli nauraen, mutta samalla hän ajatteli, että täällä ehkä ihmeteltiin ja pohdittiin salaisuutta, jonka likaista verhoa hän ei kyennyt kohottamaan. Nyt Antonion hilpeys ärsytti häntä, ja vähäpätöinen sattuma kiihdytti hänen huonoa tuultaan.
Kissa katseli heitä edelleen ja haukotteli tämäntästä pitkään näyttäen melkein ivalliselta. Regina yritti mennä silittämään sen selkää, mutta eläin loikkasi pöydälle kaataen kumoon pienen tölkin.
Isoja keltaisia öljypisaroita roiskahti Reginan valkoiselle puvulle tahraten sen pahanpäiväiseksi.
Hän oli vähällä itkeä kiukusta puhuen sekavia sanoja:
— Vaatteenikin likaavat… mokomassa talossa!
Antonio riensi hänen luokseen, mutta ei näyttänyt oivaltavan vihjausta. Hän haki bentsiinipulloa, jonka löydettyään hän auttoi vaimoaan poistamaan öljytahroja. Sitten hän järjesti kaiken paikoilleen, tarttui Reginaa vyötäisistä, pakotti hänet juoksemaan, veti häntä välittämättä hänen vastalauseistaan ylös portaita niin nopeasti, että hän kompastui.
He saapuivat vihdoin puutarhaan, ja Regina leppyi tullen taas iloiseksi!
Laskeva aurinko kultasi puutarhan toista laitaa, toinen puoli oli varjossa. Tuuli huojutti hiljaa laakeripuiden latvoja, joihin oli kietoutunut pieniä valkoisia ruusuja. Välistä varisi käytävälle ruusun, lehmuksen ja soijan lehtiä. Regina ja Antonio istuutuivat vihreään soppeen kuvapatsaan ääreen, jonka muinaisaikaiset kasvot, miehen ja naisen sekamuoto, hymyilivät pilkallisen myötätuntoisesti.
— Se luulee kenties, että olemme nuoria rakastavia, Regina virkkoi nyt ensi kerran huomaten noiden tummien kasvojen ilmeen. Ei, hyvä ystäväni, me olemme päinvastoin vihollisia.
— Kuinka niin? Antonio kysyi kylmästi.
Silloin Reginan mieleen välähti muisto.
— Muistatko, kerran istuimme metsikössä kaksi vuotta sitten… kun sinä… olit tullut noutamaan minua? Siellä liihoitteli kymmenittäin punasinerviä perhosia, jotka olivat noiden lehtien näköisiä…
Ja Regina nauroi kaksimielisesti. Totta kai Antonio muisti. Tuon olon salaperäisessä, kostean kuumassa metsässä, hänen tulonsa jälkeisenä päivänä Reginan kotiin, jonne Regina oli paennut hänen luotaan. Se näytti herättävän hänessä synkän intohimon puuskauksen. Lapsellinen hilpeys, jonka vallassa hän oli vielä muutamia hetkiä aikaisemmin ollut, vaihtui hermostuneeksi hellyydeksi. Ja nyt hän vuorostaan tavoitti vaimonsa huulia, painaen niille suudelman, joka muistutti silloista suudelmaa.
Ja epäluulo raateli Reginaa entistään rajummin.
* * * * *
Auringon laskiessa he palasivat sisään, mutta eivät vielä lähteneet kotiin. He samoilivat saleissa, leikkivät ja riehuivat kuin lapset. He olivat sokkosilla pimeässä, ja Regina huvitteli siirtelemällä huonekaluja, jotka Antonio asetti jälleen paikoilleen.
Mutta tämäntästä nuo nuoret rakastavat antautuivat salaisten hyväilyjensä valtaan. Helteinen kevätilta kuumensi Antonion veren, ja Regina tunsi sairaalloista mielihyvää nauttiessaan nuoren puolisonsa hellyydestä tässä paikassa, jossa epäili hänen tahranneen heidän puhtaan rakkautensa.
Polttava myrkky tuntui syöpyvän Reginan sieluun. Kun Antonio suuteli häntä ja värähteli hänen harvinaisista suudelmistaan, Regina kuumeisesti tuijotti pimeisiin nurkkiin ja harsolla peitettyihin kuvastimiin, ikäänkuin olisi tahtonut houkutella niitä ilmaisemaan, mitä olivat nähneet. Ja hän kuvitteli myös näkevänsä vanhan kuu-naaman, suudelmien ostajan hahmon jossakin varjon peittämässä nurkassa, katselemassa mustasukkaisuuden raatelemana, kuinka Antonio tuhlaili vaimolleen suudelmia, joista hänen miljoonansa eivät olisi riittäneet ostamaan ainoaakaan.
Mutta kaikesta tästä huolimatta Reginan povesta kohosi inhon aalto, käyden yhä katkerammaksi. Hän inhosi itseään ja Antoniota.
— Hän on varmaankin perin kyynillinen, Regina ajatteli, kun hän saattaa tehdäkseen minulle mieliksi, viipyä näissä huoneissa, jotka ovat olleet hänen lankeemuksensa todistajina… mikäli hän sittenkään on syyllinen!
Mutta sisimmässään, sielunsa salaisimmissa sopukoissa Regina tunsi katkeraa tyydytystä huomatessaan, miten täydellisesti mies oli hänen omansa. Aina ja kaikkialla hän hallitsi häntä hänen hairahduttuaankin. Ja tämän vuoksi hän huolimatta kaikesta vihankaunasta ja inhosta tunsi Antoniota kohtaan ääretöntä sääliä, silloinkin, kun tunsi, ettei hän enää rakastanut miestään, kun hän samoin kuin sinä päivänä, halveksi itseään senvuoksi, että mielestään tahrasi itseään samoin kuin oli tahrannut vaatteensa ja turmeltui tässä tuoksuvassa ilmapiirissä, tässä talossa, jossa kaikki näytti vaivuttavan velttoon hekumaan. Siitä säälistä hän eli.