II
Annesakin oli käynyt entistä alakuloisemmaksi ja vaiteliaammaksi.
Illallisen jälkeen Gantine kehoitti köyhää muukalaista lähtemään ulos hänen kanssaan.
— Nyt viedään hevonen ukko Castigun luo, sitten lähdetään pienelle kävelylle kylään. Jätä portti auki, hän sanoi Annesalle.
— Kaikkia vielä! tämä vastasi kiivaasti. Jäät ehkä pois koko yöksi.
Minä panen portin lukkoon, niin että saat ottaa avaimen mukaasi.
— No niin, hyvästi! Gantine sanoi kietoen käsivartensa hänen vyötäisilleen. Tulen pian takaisin, siitä saat olla varma.
— Tee miten haluat! Annesa vastasi työntäen hänet tylysti luotaan.
Nuoret miehet ottivat paitsi Paulun hevosta mukaansa myös ohjastenkauppiaan tamman, kun vajassa oli ahdasta. He veivät hevoset vanhan paimenen talliin, joka oli monta vuotta ollut palvelijana Dechercheillä. Sitten he menivät kapakkaan, missä ryypiskelivät, niin että päihtyivät.
Paulukin lähti ulos ystävänsä kanssa. Donna Rachele ja pikkutyttö menivät levolle. Vanhukset juttelivat vielä hetkisen, Annesa järjesti huoneen ja keittiön ja teki vuoteensa.
Hän nukkui sohvalla ruokailuhuoneessa ollakseen lähellä, kun sairas vanhus kutsui. Kun Gantine oli kotona, tahtoi Donna Rachele estää kihlautuneiden vaaralliset yölliset keskustelut. Hän pyysi Paulua tai ukko Cosimua olemaan Annesan sijalla, joka silloin nukkui jossakin sisähuoneessa. Mutta sinä yönä köyhän vieraan oli määrä nukkua Gantinen kanssa keittiössä, joten ei tarvinnut pelätä mitään.
Palvelijatar järjesti makuumatot rengille ja vieraalle, sulki puutarhan puoleisen oven ja otti avaimen lukosta. Lopuksi hän sulki vitjoilla makuuhuoneen oven. Jos Gantine palaisi kotiin, hän ei pääsisi sisälle muuta tietä kuin pihan kautta keittiöön.
Vanhukset vetäytyivät makuulle, ukko Zua nukahti. Annesa sammutti valon ja sytytti pienen yölampun, mutta ei mennyt levolle. Häntä ei nukuttanut, päinvastoin hän tunsi olevansa tavattoman virkeä. Ja nyt, kun ei kukaan ollut näkemässä, hänen silmissään paloi outo, kiihkeä liekki.
Hän meni eteiseen ja työnsi puutarhaan johtavan oven auki ja istuutui kiviportaille.
Yö oli lämmin ja rauhallinen, vain linnunrata ja kirkkaat tähdet loivat siihen valoa. Annesan edessä uinui puutarha hiukan synkkänä ja hiljaisena, levittäen tomaattien ja ryytikasvien tuoksua. Rosmariinin ja ruutukasvin lemu toivat mieleen vuoriston, aavat korpimaat, puiden ja pensaiden peittämät neitseelliset laaksot, jotka ympäröivät kylää. Puutarhan perältä alkoi metsä, josta vuori kohotti tähtiä täyteen sirotetun taivaan rantaa vasten mahtavia ääriviivojaan, jotka näyttivät muodostavan lepoasennossa olevan jättiläisselän. Suuret tummat puut seisoivat niin liikkumattomina, että ne näyttivät kalliokeiloilta.
Mutta rauha, hiljaisuus, pimeä yö ja kaiken liikkumattomuus painoivat ja ahdistivat kuin raskas, tuskallinen salaisuus. Toisinaan häntä tuntui tukahduttavan, ja hän hengitti vaivalloisesti kuin vanha hengenahdistusta poteva ukko.
Annesakin oli huomannut, että Paulu palasi Nuorosta ilman rahoja, joita hän oli jo kolmen kuukauden ajan epätoivoisesti yrittänyt haalia kokoon kaikkialta lähiseuduilta. Taloudellinen romahdus oli edessä.
— Talo ja puutarha, laidunmaat, hevonen, huonekalut, kaikki menee vasaran alle… nainen vaikeroi itsekseen istuessaan kumarassa, niin että hänen povensa melkein hipoi polvia. Meidät ajetaan pois kuin nälkiintyneet koirat, ja Decherchit ovat sitten kylän kaikkein köyhin perhe. Meidän täytyy lähteä… kiireellä kuin mierolaiset kylästä kylään… markkinoilta toisille. Voi tätä surkeutta!
Hän huokasi syvään ja muisteli syntymätarinaansa.
— Olisi ollut parempi, että olisivat jättäneet minut oman onneni nojaan. Ei olisi tarvinnut kärsiä näin; en olisi joutunut näkemään, mitä olen nähnyt ja mitä vielä saan nähdä. Miten meidän käyneekään? Donna Rachele varmaankin kuolee surusta. Ja hän… hän. Hän on jo sanonut, millainen hänen loppunsa on… Ei, ei ikinä! Parempi silloin…
Annesa nousi tuntien ruumiissaan kauhunväristystä.
Paulu oli uhannut ottaa itsensä hengiltä, ja tuo piintynyt ajatus, varmuus, että hengenahdistusta poteva vanhus säilytti pieluksensa alla kokonaista arvopaperipinkkaa, mutta saituudessaan ja vihaten nuorta leskimiestä itsepintaisesti kieltäytyi luovuttamasta rahoja pelastaakseen perheen täydellisestä häviöstä — tämä tietoisuus nostatti Annesassa ahdistuksen ja vihan aallot korkealle.
— Senkin vanha skorpioni! hän mutisi uhkaillen itsekseen. Minä ärsytän sinua niin, että pakahdut! Tapan sinut janoon ja nälkään. Voi sinua, jos käy niinkuin pelkään. Sinä pidät meitä hornantuskissa, mutta, mutta minäpä…
Hän ei ehtinyt ajatella ajatustaan loppuun. Joku kuului avaavan maantienpuoleisen portin.
Annesa hypähti pystyyn, kääntyi ja odotti levottomana. Paulu tuli sisään, näki hänet, sulki oven, lähestyi varpaisillaan ja vilkaisi ovesta makuuhuoneeseen, jota yölamppu heikosti valaisi. Sairas ukko oli vaipunut unen horrokseen puoleksi istuvassa asennossa pieluksiin nojaten, silmät ummessa ja pää taaksepäin taivutettuna. Unenhorroksessaankin hän hengitti vaivalloisesti.
Uskoen varmasti, ettei ukko Zua huomannut eikä kuullut mitään, Paulu lähestyi Annesaa, kietoi käsivaransa tämän vyötäisille ja painoi tytön kiihkeästi povelleen. Väristys puistatti Annesan koko ruumista; hänen käsivartensa riippuivat rentoina, silmät olivat ummessa. Hän näytti olevan pyörtymäisillään ja antoi tahdottomana vetää itsensä puutarhan perälle, metsän puolelle.
Mutta kun he olivat ehtineet sinne, tumman puun varjoon, joka tunsi heidän rakkautensa, Annesa näytti heräävän raukeudestaan. Hän kietoi käsivartensa miehen ympärille värähdellen hermostuneesti.
— Luulin, ettet palaisikaan! hän kuiskasi hipaisten Pauhun kasvoja. Olit niin synkän, niin alakuloisen näköinen. Tulithan kuitenkin… olet täällä. Tuntui aivan siltä kuin näkisin unta. Sanohan…
— Jätin vieraani Virdis papin luo; noudan hänet sieltä. Onko
Gantinella avain?
— On. Panin kaikki ovet lukkoon, Annesa sanoi ääni sameana. Mutta kerro nyt!
— Ei vieläkään mitään tulosta! Mutta emme huoli ajatella sitä.
Paulu suuteli Annesaa. Hänen huulensa olivat polttavat, mutta hänen suudelmassaan oli katkera hehku; siinä väreili miehen epätoivoa, joka naisen huulilta hakee huoliinsa ja suruihinsa unhoitusta. Annesa oli älykäs tyttö, hän oivalsi Paulun tunteet. Hän alistui Paulun suudelmiin kyselemättä enää enempää, mutta alkoi itkeä.
Kuin tuleentuneiden päärynöiden tuoksua levisi puutarhan kosteaan ilmaan. Etäällä, metsän uumenissa leimahti tämäntästä punainen liekki kuin vilkuttava silmä, joka vaanii lempivien kohtausta. Ja kaukainen ääni, joka oli nuorekas ja sointuva, mutta kuulosti siltä, kuin laulaja olisi ollut hiukan päihtynyt, — ehkä se oli Gantine — lauloi lemmensäkeitä.
Terve, neito, sulorikas,
Rikkahampi merta syvää!…
Mutta Annesa ei kuullut, ei nähnyt mitään. Hän oli Paulun kanssa ja itki ahdistuksesta ja onnesta.
— Annesa, Paulu sanoi melkein suuttuen, lopeta jo tuo! Tiedäthän, etten tahdo nähdä herkkäitkuisia ihmisiä.
— Oletko sinä sitten iloinen?
— En ehkä ole iloinen, mutta en epätoivoinenkaan. Lopultakin, jos omaisuutemme myödään, niinkuin hirtetyn omaisuus, se on pikemminkin tuon ukkorahjuksen kuin meidän häpeä. Kaikki tietävät, että hän voisi pelastaa meidät. Senkin vanha skorpioni, kirottu kitupiikki! Kun vain hänet näen, tunnen veren nousevan päähäni. Jos olisin toisenlainen mies, kuristaisin hänet kuoliaaksi.
Paulu kiivastui, teki vilkkaita eleitä, puristi kätensä nyrkkiin, kuin olisi kiristänyt toista kurkusta. Annesa säpsähti, pyyhki kyyneleensä ja sanoi vaikeroiden:
— Jospa hän edes kuolisi! Mutta hän ei kuole. Hänellä on seitsemän henkeä kuin kissalla.
— Kävin Nuorossa, nuori mies sitten kertoi. Koetin hakea rahoja joka sopesta. Minut neuvottiin koronkiskurin luo, joka oli musta ja pöhöttynyt kuin vanha viinileili. Nöyrryin, rukoilin, alennuin, niin, suoraan sanoen alennuin kerjäämään siltä vanhalta, saastaiselta, halpamieliseltä koronkiskurilta, rukoilemaan mokomaa kuin Pyhimystä. Mutta ei ropoakaan! Hän vaati Zua Decherchiä takuuseen. Sitten menin nuorolaisen talonomistajan luo, joka katseli minua hymyillen ja sanoi: 'Muistan, kun kävit Nuoron seminaaria; olitpa silloin lupaava nuorukainen!' Sitten hän antoi minun lähteä ilman rahoja! Sitten… mutta mitä hyödyttää muistella talaista? Alistuin turhaan kaikkiin näihin nöyryytyksiin; minä, Paulu Decherchi… olen taivuttanut pääni kuin kerjäläinen.
Annesa painoi päänsä alas, tuntien hänkin itsensä nöyryytetyksi ja masentuneeksi.
— He eivät enää luota sinuun! Annesa sanoi arasti. Ukko Zua on kaiken lisäksi heikentänyt luottoasi levittämällä huhua, että sinä olet syypää perheesi häviöön. Mutta jos don Simone lähtisi liikkeelle… ehkä… hän saisi irti rahaa…
Paulu ei antanut tytön jatkaa. Hän puristi rajusti tämän kättä ja sanoi lujasti:
— Annesa, annan sinulle anteeksi, sillä et tiedä, mitä puhut. Niin kauan kuin minä elän, ei yksikään perheemme jäsen saa alentua sellaiseen…
Annesa oli vaiti. Hän haki Paulun toista kättä, nosti sen huulilleen ja suuteli sitä.
— Miksi, hän kuiskasi, kuin olisi puhunut tuolle raukealle, kylmälle kädelle, miksi et koeta vielä kerran taivutella ukko Zuaa?
— Se ei hyödyttäisi mitään, Paulu vastasi masentuneena. Hän vain uudelleen loukkaisi minua. Tiedäthän, mitä hän aina nalkuttaa. Sen tiedät kyllä, Annesa. Hän sanoo, että tahdomme syöstä hänet vararikkoon, että tahdomme tappaa hänet.
— Voih! Annesa huokaili, monesti on mieleni tehnyt siepata hänen arvopaperinsa pieluksen alta. Se todella pitäisi tehdä.
— Hän kyllä olisi valmis vangituttamaan meidät kaikki, Paulu virkkoi siihen. Sitäpaitsi en ole varas. Ennen ottaisin itseni hengiltä.
Annesa painautui uudelleen häneen säikähtyneenä ja valittaen:
— Puhutko taas noin? Paulu! Paulu! etkö näe, kuinka peloitat minua? Älä puhu noin, älä puhu noin mielettömästi. Mutta sellainen sinä olet. Annahan minun puhua, minullakin on siihen oikeus. Muista, Paulu, sinä olet tuottanut vanhuksille ja hurskaalle äidillesi niin paljon surua, ja nyt kaiken lisäksi aiot saattaa heidät aivan menehtymään häpeään ja epätoivoon. Älä enää puhu tuollaisia hirvittäviä asioita!
— No niin, olehan hiljaa. Ei puhuta enää siitä.
— Kuule minua tarkoin, Annesa jatkoi yhä enemmän kiihtyen. Minun on sanottava sinulle jotakin. Muistathan, Paulu, että vanhempasi tahtoivat sinua ottamaan vaimoksesi Caderina Majulen. Hän oli rikas ja hyvää sukua. Mutta et välittänyt hänestä, hän kun ei ollut kaunis, ja oli vielä sinua vanhempi. Vuosia on jo kulunut siitä, etkä sinä enää ole vallaton, oikullinen poika. Eikä Caderina Majule vielä ole ottanut miestä, vaan odottaa yhä sinua. Mene naimisiin hänen kanssaan; silloin kaikki järjestyy. Sinun sijassasi minä menettelisin niin.
Tyttö puhui kuin hourien, ja hänen hengityksensä leyhkäili Paulun kasvoille. Paulun käsivarret roikkuivat vuorostaan hervottomina kupeilla; pää oli painuksissa, katse maassa. Hän oli pyörtymäisillään, tukehtumaisillaan, ja hänestä tuntui, ettei hän enää milloinkaan pääsisi pois synkistä varjoista, jotka saartoivat hänet joka puolelta.
— Vastaa! Annesa jatkoi ravistaen häntä laihoilla käsivarsillaan, jotka olivat jäntevät kuin teräs. Vastaa, että suostut. Olet kai itsekin ajatellut sitä? Älä ole levoton minun vuokseni. Voinhan mennä naimisiin Gantinen kanssa, jos tahdot; muutamme molemmat kauas täältä, ettemme, me kaksi, koskaan enää näe toisiamme. Minä, näetkös, olen syntynyt kulkemaan surun tietä. Kohtalo sortaa minua, on ylimielisesti heittänyt minut tähän maailmaan, aivan kuin juopunut, naamioitu karnevaali-ilvehtijä viskaa rätin kadulle. Kuka minä olen? Riepu, mitätön olento, joka ei kelpaa mihinkään. Älä ajattele minua, Paulu!
Paulu kuunteli tytön puhetta vaieten. Annesa herätti hänessä sääliä ja paheksumista. Äkkiä hän sysäsi tämän luotaan ja mutisi julmia sanoja:
— En olisi koskaan luullut, että minä olisin kaupan. Mutta ehkä nyt on aika ajatella sitä, kun ei ole muuta neuvoa. Kuka tietää? Ehkä noudatan neuvoasi…
Annesa vaikeni tyrmistyneenä. Vaikka Paulu työnsi hänet luotaan, hän tarrautui tähän kiinni, ja vasta kun hän oli kuullut Paulun viimeiset sanat, hän hellitti käsivartensa ja kaatui maahan kuin köynnöskasvi vailla tukea. Paulu luuli hänen pyörtyneen ja kumartui hänen puoleensa.
— Mikä sinun on? Annesa vaikeroi.
— Siinä sen näet! Paulu sanoi soimaten, nosti tytön maasta ja hyväili hänen poskeaan viihdytellen kuin lasta. Itse näet, kuinka mieletöntä on puhua tällaisista asioista. Sinä nöyryytät minua aina; jos joku toinen puhuisi noin, en tiedä, mitä tekisin.
— Vaiti! vaiti! Annesa nyyhkytti. Teenhän niin siksi, että ajattelen omaa parastasi. Olenhan sinun orjattaresi; minun pitäisi vain vaieten, polvillani kuunnella sinua. Olet oikeassa, Paulu, minä olen mieletön, hullu. Toisinaan minulla on omituisia ajatuksia, aivan kuin olisin kuumeenhoureissa. Tahtoisin lähteä maailmalle, avojaloin, mierolaisena, kerjäämään rahoja sinulle… teille… Älä nuhtele minua, Pauluni, rakas, älä toru minua. Sanoithan kerran, että olen kuin muratti, joka tarrautuu kiinni seinään, eikä eroa siitä, ennenkuin kuihtuu…
— Tai ennenkuin seinä romahtaa! Paulu mutisi synkästi ja ivallisesti. Mutta riittää jo. Emme enää puhu tästä. Caderina Majule menköön naimisiin vaikka vanhan sikakauppiaan kanssa, jollei saa muuta miestä. Minä pidän pikku Annesani, ja sillä hyvä. Ja nyt lähden noutamaan Ballore Spanua. Tiedät, että hän on rikas. Ehkä hän lainaa minulle, niin ettei meidän ole pakko myödä omaisuuttamme. Tahdon koettaa. Anna minulle vielä suukko, ja ole taas iloinen.
Annesa ojensi hänelle huulensa, jotka värisivät ja olivat kyynelten kostuttamat, ja hetkeksi molemmat unohtivat kaikki huolet, kaikki kärsimykset ja kaikki hairahdukset, jotka erottivat heitä toisistaan.
Paulu lähti jälleen, ja taas Annesa istuutui portaille oven ulkopuolelle.
Häntä ei nukuttanut, ja kammoten hän ajatteli velvollisuuttaan, että oli sulkeuduttava huoneeseen, jossa lakkaamatta kuuli hengenahdistusta potevan ähkinää. Mutta nyt sekoittui hänen levottomuuteensa ja ahdistukseensa epämääräistä hurmiota. Hän tunsi vielä Paulun suudelman polttavan huulillaan ja näki yhä edessään hänen alakuloisen, ivallisen ja hekumallisen olemuksensa. Nuo kasvot olivat alati hänen edessään, ne seurasivat häntä kaikkialle kuin varjo.
Vuosikausia Annesa oli elänyt tuon haavekuvan seurassa, joka ainoastaan Paulun todella ollessa läsnä oli haihtunut. Hän ei ollut sivistymätön nainen. Hän oli käynyt neljä luokkaa alkeiskoulua ja vielä senjälkeen lukenut paljon kirjoja, kaikki, mitä Paululla oli. Ja Paulu oli ollut hänen paras, hänen herättävin opettajansa. Paulu oli opettanut hänelle kaiken, minkä hän tiesi tai luuli tietävänsä, oli näyttänyt hänelle tähdistön, selittänyt ihmissuvun, ukkosen ja salaman synnyn, oli kiihoittanut hänen mielikuvitustaan antamalla hänen luettavakseen romaaneja sekä lopulta istuttanut häneen vakaumuksen, ettei Jumalaa ole olemassa.
Annesa talletti paria kolmea romaania, jotka hän oli lukenut nuorena tyttönä. Hän säilytti niitä kalleimpien tavaroittensa joukossa; niiden lehdet olivat kellastuneet ja risaiset kuin monen sukupolven lukemat hartauskirjat. Ja hän osasi melkein ulkoa nuo kertomukset rakkaudesta ja surusta, aivan kuin ne olisivat olleet hänen sukunsa tarinoita.
Hänen varhaisen nuoruutensa vuosina Decherchin perhe oli rikas ja mahtava. Palvelijat ja palvelijattaret, kerjäläiset, köyhät lapset ja naiset, naapurikylästä tulleet vieraat, hevoset, koirat, kesyt metsäsiat ja sardinialaiset villilampaat loivat taloon vilkkautta. Taimenen pyytäjä toi joka päivä taloon saaliinsa.
Lahjoja annettiin ja saatiin. Moni vieras viipyi Decherchien talossa neljä, viisi päivää, ja pöytä oli aina katettuna. Pihassa kuhisi alati kerjäläisiä, mutta keittiöön oli pujahtanut jokunen kaino köyhä henkilö, joka kerjäsi salaa ja jolle donna Rachele ilomielin antoi almunsa. Palvelusväki kunnioitti ja palveli siihen aikaan Annesaa kuin talon neitiä ainakin. Häntä pidettiin pikemminkin donna Rachelen oikeana tyttärenä kuin ottolapsena, hänellä oli avaimet taskussaan, jopa hänellä oli oikeus avata se lipas, jossa don Simone säilytti rahojaan, joita silloin oli runsaasti.
Myöhemmin hän oli monesti katunut, ettei ollut pannut säästöön mitään; nyt hän olisi voinut auttaa hyväntekijöitään heidän köyhdyttyään.
Annesa oli ollut osallisena perheen kaikissa elämyksissä tässä talossa, johon kohtalo oli heittänyt hänet, aivankuin maaliskuun tuuli tuo siemenen kalliolle kaatumaisillaan olevan puun juurelle. Hän oli kasvanut ja varttunut kuin muratti, joka kietoutuu vanhan puunrungon ympärille, niin että myrsky, joka huojutti tuota runkoa, raastoi ja tempoi häntäkin.
* * * * *
Istuessaan kynnyksellä, varjona varjossa, Annesa heittäytyi muistojen syliin. Ne olivat surullisia, niiden tausta oli epämääräinen ja kolkko kuin tuo öinen taivas, joka painui hänen edessään nukkuvan vuoren taakse. Mutta eräät noista muistoista tuikahtivat tuolla tummalla taustalla kuin tähden lennot, jotka silloin tällöin irtaantuivat taivaanlaesta, kyllästyneinä yksitoikkoiseen ylevyyteensä, kiitääkseen tänne maan päälle, jossa rakastetaan ja kuollaan.
Kerran kun Paulu palasi kotiin lomalle Nuorosta, ei Annesa tuntenut häntä, hän kun oli kasvanut pitkäksi ja tullut niin kauniiksi. Tämän loman aikana, kun kerran kävi raju ukonilma, Paulu selitti hänelle, paremmin kuin kolmannen luokan opettajatar oli kyennyt tekemään, miksi ilma jylisee, kun salama on kiitänyt sen halki.
— Olen luullut, että ukkosen jyrinä on Jumalan ääni, Annesa virkkoi puoleksi leikillä, puoleksi tosissaan.
— Sinua houkkaa! Eihän Jumalaa ole olemassakaan, Paulu sanoi katsoen kuitenkin ympärilleen, hän kun pelkäsi, että vanhukset voisivat kuulla.
— Mitä sanot, Paulu? Annesa kuiskasi pelästyneenä. Jos don Simone, jos pastori Virdis tuon kuulee!
— Pastori Virdis on jaarittelija ja syntinen ihminen, niinkuin kaikki muutkin. Jumalaa ei ole olemassa Annesa! Jos Jumala olisi olemassa, Paulu jatkoi, hän ei sallisi kurjuutta olevan maailmassa. Puhumattakaan iänikuisesta kysymyksestä rikkaista ja köyhistä, jotka syntyvät sellaisiksi ilman omaa ansiotaan tai syytään, maailmassa on paljon muuta vääryyttä. Sinä esimerkiksi; miksi ei sinulla ole isää eikä äitiä, miksi et edes tiedä, kuka olet? Jos tahtoisin ottaa sinut vaimokseni, en voisi sitä tehdä…
Annesa kalpeni, vaikk'ei ollut koskaan ajatellut, ei unissaankaan, että joutuisi vaimoksi hyväntekijöitten pojalle. Sitten kerran Decherchien talossa tapahtui jotakin kaameaa. Paulun isä kaatui pihassa maahan, aivan kuin jos olisi kompastunut, eikä siitä enää noussut. Viimeisiksi sanoikseen hän pyysi vaimoaan: — Rachel pidä huoli siitä pojasta!
Ja Gantine, poika, jonka yleisesti väitettiin olevan vainajan lehtolapsi, otettiin taloon renkipojaksi. Toiset palvelijat kohtelivat huonosti ja pilkkasivat Gantineea, joka vielä oli lapsi ja joka ei kyennyt edes nylkemään lammasta. Poika valitti tästä donna Rachelelle.
— Poikakulta, hurskas leski sanoi hänelle, koeta olla kärsivällinen. Sano heille, että kasvat ja vartut ja että kerran sinusta tulee parempi ihminen kuin kukaan heistä.
Ja ukko Cosimu Damianu, donna Rachelen isä, lisäsi.
— Sano sinä, Pyhän Antonion poika, heille:
Munkit ne tulevat, menevät ainiaan,
Luostari yksin vain on paikoillaan;
toisin sanoen: 'te olette irtolaisia, jotka tulette ja menette, mutta minä pysyn aina täällä paikoillani!'
Donna Rachele soimasi isäänsä, sillä "Pyhän Antoniuksen poika" merkitsee äpärää, hän kun ei sallinut, että palvelijat olisivat saaneet juorun aihetta vastauksesta, jonka vanhus oli neuvonut Gantinen antamaan heille.
Don Simone tuli avuksi sovittelevana ja hymyilevänä niinkuin aina sanoen:
— Älä ole milläsikään! Anna heidän lörpötellä! Ihmiset puhuvat aina pahaa lähimmäisistään.
Ja rauha vallitsi perheen keskuudessa.
Mutta juuri niihin aikoihin palvelijat alkoivat muuttaa talosta; ensin yksi, sitten toinen, lopulta kaikki. Jäljelle jäivät vain Gantine ja paimenrenki, jota mainittiin Castigun nimellä — rangaistus — hän kun oli hiukan yksinkertainen. Tämäkin sai sittemmin eronsa. Perhe oli joutunut ahdinkoon, ja se joutui yhä syvemmälle puutteen kuiluun.
Kolmen sukupolven velat, kolmesataa scudoa, jotka don Simone oli lainannut Maalaispankista, don Plimun vekselit, Paulun velkojen suunnattomat korot nielivät muutamassa vuodessa perheen laidunmaat, viinitarhat, karjan ja hevoset. Donna Rachele itki ja sanoi:
— Meidän velkojemme on käynyt kuin fiikuksen: yhdestä ainoasta lehdestä on kasvanut tuhansia.
Alussa don Simone ja ukko Cosimukin valittivat ja riitelivät keskenään. Mutta ajan mittaan he tottuivat köyhyyteen; ja don Simone kävi taas iloiseksi ja hymyileväksi ja toisteli filosofista lauselmaansa: "Mitäs näistä maallisista!"
Kun Paulu oli erotettu Nuoron seminaarista, ei häntä enää haluttanut jatkaa opintoja. Hän rupesi huvittelemaan, samoin kuin monet muut sardinialaiset pienten maatilojen omistajat tekevät, samoillen kylästä kylään, maalaisjuhlasta toiseen. Kaikki Sardinian kerjäläiset, jotka kulkevat juhlasta juhlaan, tunsivat hänet. Sokeatkin sanoivat: "Tuo on Baruneista kotoisin oleva aatelisherra, don Paulu Decherchi, rikas pösö, joka viettää iloista elämää".
Kylissä hän lainaili koronkiskureilta rahoja, jotka sitten tuhlasi juhlissa. Hän kuohui hillitöntä elämänhalua. Toisinaan hän oli hyväluontoinen ja iloinen, toisinaan häijy ja raju.
Annesa kaiveli muistojensa kätköä. Nyt Paulu oli käynyt hiljaiseksi ja sävyisäksi. Vuodet ja vastoinkäymiset olivat taltuttaneet hänet, kuin ruoska raisun varsan. Mutta silloin! Kuinka monesti hän olikaan lyönyt Annesaa, kun tämä oli suosiollinen Gantinelle.
— Etkö häpeä, senkin letukka! Hän on renki ja äpärä.
— Enkö minä sitten ole piikana talossa? Annesa vastasi itkien. Enkö minäkin ole tuntemattomien vanhempien lapsi?
— Gantine on sinua kymmenen vuotta nuorempi.
— Vuosilla ei ole väliä. Nuori puu kietoo oksansa vanhemman oksiin.
Silloin Paulun silmät kiiluivat kuin villikissan silmät.
— Sinä julkea, rietas lutka, jonka armeliaisuudesta olemme ottaneet kotiimme!
Mutta Annesa, joka piti Gantinesta, tämä kun oli Paulun näköinen, samoin kuin pidetään tulesta, joka muistuttaa aurinkoa, itki, vaikeni ja teki työtä.
Siihen aikaan Paulu otti itselleen vaimon. Tämä oli jalosukuinen ja kaunis, mutta köyhä ja kivulloinen. Vuoden ajan puolisot elivät onnellisina. Donna Kallina oli hyväsydäminen ja tuntui luovan hyvyyttä kaikkiin, joiden kanssa hän tuli tekemisiin. Aviomies näytti muuttuvan aivan toiseksi ihmiseksi. Mutta kun heille oli syntynyt tyttölapsi, jolla oli suunnattoman suuri pää, nuori rouva tuli hyvin sairaaksi.
Don Paulu käytti vaimoaan Cagliarissa, Sassarissa ja mannermaalla lääkärissä. Mutta donna Kallina kuoli pois, ja taas täytyi myödä karjatarha entisten lisäksi.
Decherchien talo kävi kolkoksi, yksinäiseksi. Kerjäläisiä ei enää käynyt yhtä tiheään almua anomassa, vieraatkin harvenivat.
Don Simone vain hymyili, mutta surumielisesti. Ja hän toisteli toistelemasta päästyään, että täytyy alistua kohtaloon, ettei pitänyt välittää "maallisista", mutta mutisi samalla, etteivät ihmiset enää uskoneet Jumalaan, minkävuoksi he tekivät syntiä.
Ukko Cosimu piteli sylissään pikku Rosaa ja myönsi, että jumalanpelko on voimakas pahojen himojen ja halujen hillitsijä, mutta puolusti silti inhimillisiä hairahduksia ja heikkouksia: ihmiset ovat syntyneet tekemään syntiä.
Tällävälin Annesa oli mennyt kihloihin Gantinen kanssa pyydettyään siihen hyväntekijöittensä suostumuksen. Hän oli jo täyttänyt kolmekymmentä; mitä siis hyödytti odottaa kauempaa? Gantine tosin oli köyhä, mutta hyvä työntekijä. Heidän oli määrä mennä naimisiin heti kun Decherchit olisivat saaneet maksetuksi nuorelle miehelle osan palkkarahoista, jotka he olivat hänelle velkaa. Mutta aika kului, eikä rahoja kuulunut.
Nuori sulhasmies oli iloinen, hyväntahtoinen ja sopuisa, aivan kuin don Simonekin. Hänellä oli Annesalle kaksi lisänimeä: Kultakutri, kun tämä oli iloinen ja hellä, mitä sattui harvoin, ja Tuppisuu, kun tyttö oli harvapuheinen, alakuloinen ja synkkä, mitä mielentilaa saattoi kestää useita päiviä.
— Kuule sinä, Pyhän Antonion poika, ukko Cosimu Damianu sanoi, tunnethan vanhan sananparren: Tyynessä vedessä isot kalat kutevat.
Siihen aikaan Annesa lakkasi uskomasta Jumalaan, kun hänen hyväntekijäinsä perhe vaipui yhä suurempaan taloudelliseen ahdinkoon. Saattoiko olla mahdollista, että oli olemassa niin pahansuopa Jumala? Decherchit olivat koko elämänsä ajan Häntä pelänneet ja palvoneet noudattaen Hänen käskyjään, ja nyt Hän palkitsi heitä lähettämällä heille kaikkein kovimpia onnettomuuksia.
Mutta äkkiä Herra näytti tuntevan sääliä perhettä kohtaan, joka oli saanut kestää niin pitkäaikaisia ja kovia koettelemuksia. Ukko Zua, vanha, kitsas sukulainen, joka oli ollut mukana Krimin sodassa menettäen siellä toisen jalkansa, ehdotti Decherchin perheelle, että se ottaisi hänet luokseen asumaan. Hän lupautui maksamaan määrätyn korvauksen kuukausittain ja tekemään jälkisäädöksensä Rosan hyväksi. Hän oli vanha mies, poti hengenahdistusta ja pelkäsi, että hänen rahansa varastettaisiin. Paulu ei pitänyt tuosta vanhasta raihnaisesta ukosta, jolta hän useat kerrat oli turhaan pyytänyt rahoja lainaksi. Silti hän ei ollut vastustanut hänen ottamistaan taloon. Ja ukko Zua tuli ja asettui noiden kahden vanhuksen rinnalle, joiden oli tapana istua portin edustalla, maantien varressa, kuin kaksi vanhaa leijonaa, jotka vartioivat rappeutuneen, lumotun linnan porttia. Ihmiset kulkivat ohi ja kuuntelivat ukkojen puheita keksien heille liikanimen: "Kolme Itämaan viisijalkaista viisasta".
Ukko Zua puhkui ja puhui pahaa "meidän aikamme nuorisosta", tarkoittaen tällä Paulua. Don Simone myönteli että veljenpoika oli tuhlannut omaisuutensa, tämä kun ei koskaan ollut pelännyt Jumalaa, mutta ukko Cosimu Damianu, Rosa tyttö polvillaan, rypisti kulmiaan ja puolusti "nykyajan nuorisoa".
— Kaikki olemme olleet nuoria ja tehneet itsemme syypäiksi hairahduksiin. Herra Jumala sanoi: 'Joka teistä on synnitön, heittäköön ensimmäisen kiven!'
— Kenestä sinä puhutkaan? vanha hengenahdistusta poteva ukko huusi ottaen karvaiselta poveltaan urhoollisuusmitalin. Katsohan, näetkö tämän, vai etkö näe? Voit siinä nähdä kuvasi kuin kuvastimesta!
Don Simone oli katselevinaan, kohenteli lakkiaan ja virkkoi:
— Kuvastimesi ei ole erityisen kirkas.
Ja Cosimu Damianu huudahti:
— Kautta Pyhän Antonion, kuka tässä tarkoittaa sinua, Zua Dechè? Näetkös, juuri se, joka on synnitön, heittää ensimmäisen kiven syntiseen. Se, joka itse on synnitön, ei tunne sääliä.
Ukko Zua alkoi sitten kertoa muistelujaan sodasta. Hänen äreä äänensä suli lempeämmäksi, ja usein hän aivan itki muistaessaan, että La Marmora oli puristanut hänen kättään. Mutta hänen muistonsa olivat lopen sekavia. Muunmuassa hän kiven kovaan väitti, että sardinialaiset olivat ottaneet osaa Balaklavan taisteluun, ja turhaan don Simone toisti:
— Eihän toki! He olivat mukana Tshornajan taistelussa.
— Ei, ei, se oli Bellaklavan taistelu. Muistan sen hyvin, kesäaika, elokuu, mutta oli niin sakea sumu kuin talvella. Meidät oli jo ennen aamun sarastusta järjestetty kukkulalle majuri Corpograndin [Corporandi] johdolla. Hän on koko piru miehekseen. Painakaa tuo nimi mieleenne, Cor-po-gran-di. Ette saa unohtaa ainoaakaan tavua, se olisi melkein yhtä suuri synti kuin jos unohtaisi Jumalan nimen.
Kerran ukko Zua kaatui pihalla samoin kuin de Plimu aikoinaan. Hän tosin ei kuollut, mutta kun hänet nostettiin maasta, oli hänen oikea jalkansa jäykempi ja puutuneempi kuin raudoitettu puujalka, joka kannatti poikki sahatun jalan tynkää. Hänet kannettiin vuoteeseen, eikä hän siitä enää noussut. Nyt hän kävi suorastaan sietämättömäksi. Hän kätki arvopaperinsa pieluksen alle eikä uskonut niitä sukulaisilleen edes korkojen ja osinkojen maksun ajaksi. Yöllä hän heräsi omaan huutoonsa, että varkaat tulivat ryöstämään hänen aarteitaan, ja vaati, että Annesa nukkuisi samassa huoneessa. Paulu alkoi inhota ukkoa ja Annesa vihata häntä, kun kerran Paulukin teki niin. Ja Gantine noudatti heidän esimerkkiään.
Niitä muutamia, jotka olivat pysyneet onnettomalle perheelle uskollisina, oli ukko Castigu, vanha palvelija, joka oli ruvennut "itsenäiseksi" paimeneksi, hankkinut muutamia lampaita, joita hän hoiti ja kaitsi omiin nimiinsä.
— Kulkekaa vaikka ympäri maailman, hän oli tapana sanoa puhuessaan perheestä, jossa oli palvellut nelisenkymmentä vuotta, yrittäkää vain etsiä, mutta minä takaan, ettette löydä hienompaa ja parempaa perhettä. Don Simone esimerkiksi; jos Jumala kuolisi, niin taivaan enkelit valitsisivat don Simonen avukseen ja heidän kaikkien Herraksi. Täytyy kunnioittaa don Simonen kenkiäkin!
Kylän asukkaat pilkkasivat äijää tämän ylenmääräisestä ihailusta. Joka kerran kun oikeudenpalvelija kohtasi ukko Castigun, hän kysyi tältä:
— No, onko Herra jo kuollut?
Kirkkoherra Virdis nuhteli ankarasti ukko Castigua, kun tämä tuli ripille.
— Herran pyhät enkelit! (tätä huudahdusta isä Virdis täytti ripitettäviensäkin kuullen) älä enää puhu tuollaisia, rakas veli! Herra on yksi ja ainoa, eikä hän koskaan kuole, ei edes silloin, kun on antanut meidän kaikkien muuttaa manalle.
Ukko Castigu vain ei lakannut ylistämästä Decherchejä maailman hienoimmaksi perheeksi. Annesaankin Casigu kohdisti suuren ihailunsa ja luottamuksensa. Kerran vanhus uskoi hänelle, että oli rakastunut kauniiseen, rikkaaseen kylän tyttöön, ja pyysi Annesalta pientä palvelusta:
— Tahtoisin lähettää tytölle kirjeen. Etkö sinä ottaisi kirjoittaaksesi sitä, Keltakutri? Miksi naurat?
— Enhän minä ole tottunut kirjoittamaan kirjeitä.
— Yhdentekevää! Ei siinä työssä tarvitse olla kirjanpainaja eikä asianajaja. Riittää, jos kirjoitat näin: "Maria Pasquala, sydänkäpyseni, minä rakastan sinua, ja jos huolit minusta, asetan sinut kuin pyhimyskuvan lasikuvun alle". — No, Annesa, tee nyt minulle mieliksi. Jos tahdot kirjoittaa sen kirjeen, tuon sinulle arkin rakkauspaperia, joka on niin hienoa, että sen voisi lähettää vaikka prinsessalle.
Annesa lupasi kirjoittaa kirjeen, ja Castigu toi tuon merkillisen "rakkauspaperin"; se oli lovikuvioilla ja nuolen lävistämän sydämen kuvalla koristettu paperiarkki, jommoista koulupoikien on tapana käyttää kirjoittaessaan ensimmäisiä rakkaudentunnustuksiaan.
Mutta tästä kirjeestä ei ollut toivottua tulosta. Kaiken kukkuraksi Maria Pasqualan veli uhkasi, nähdessään Castigun kulkevan tytön kotitalon ohi, ukkoa ryhmysauvalla; ja paimen livisti tiehensä "kuin koira, jonka häntää on kärvennetty palavalla kekäleellä".
Kerran ukko Castigu kutsui ystävänsä ja entisen isäntäväkensä lammastarhaansa. Ukko Cosimu Damianu, Paulu ja Annesa noudattivat kutsua. Lammastarha oli melkein Santu Juanne-vuoren huipulla, eräänlaisella esialpilla, jonka takana Gennargentu-vuori rajoittaa näköpiiriä huipuillaan ja hopeanhohteisilla ääriviivoillaan.
Suunnattomat graniittimöhkäleet, joille sammal levitti eriskummaista mustan ja vihreän kirjavaa mosaiikkiaan, olivat omituisesti pinoutuneet päällekkäin, muodostaen pyramideja, torneja, salaperäisiä kyklooppilinnoja. Tuli pakostakin ajatelleeksi, että kaukaisina kaaoksen aikoina näiden lohkareiden välillä oli syntynyt taistelu, että toisten oli onnistunut kukistaa, toisten jotka ne olivat murskanneet, itse nyt kohoten voitokkaina kohti sinitaivasta. Ja kun kivien taistelu oli tauonnut, olivat pensaat ja tammet turvallisesti anastaneet valtaansa äkkijyrkänteet, kiivenneet kalliolohkareille kilvan pyrkien toinen toistaan korkeammalle. Kaikki tässä suurenmoisessa, salaperäisessä seudussa näytti oudolta, epätavalliselta, ja ne yksinäiset ihmiset, jotka elivät keskellä näitä kallioita — joista muutamat muistuttivat taruhirviöitä, jättiläiskaloja, ennen vedenpaisumusta eläneitä hirmuliskoja — ja jotka ymmärsivät metsissä kuiskivan vuoristohengen ja tajusivat tuulen huminan ja varisseiden lehtien kahinan merkityksen, nämä ihmiset olivat tietysti kertoneet tuhansia taruja, joiden tapahtumapaikan he olivat sijoittaneet seudun peloittavan jylhiin ja runollisimpiin paikkoihin.
Lähellä Castigun lammastarhaa, kivenheiton päässä keskiajalla rakennetusta kirkosta, oli kallion huipulla pitkä, kivisen ruumisarkun muotoinen lohkare, joka lepäsi vinottain suunnattoman suurella nelikulmaisella kiviröykkiöllä. Siellä sisällä, tuossa ylväässä, juhlallisessa hautakammiossa, jota ei keisarin eikä runoilijan olisi tarvinnut halveksia, nukkui kansantarun mukaan ikuista untaan jättiläinen, jonka vuoristossa asuvat viekkaat kääpiöt olivat petollisesti surmanneet.
Istuessaan tuhatvuotisten puiden varjossa, jotka pitkine harmaine köynnöskasveineen näyttivät parrakkailta vanhuksilta, Castigun vieraat kertoilivat aamiaisen aikana yksinomaan noita vanhoja taruja.
Vanha aviopari, jotka häittensä jälkeen aina oli syönyt samalta lautaselta, muisteli erään Paulun esi-isän häämatkaa.
— Hän otti vaimokseen aritzulaisen neitosen. Aritzusta Baruneihin morsiusparia saattoi kaksikymmentäseitsemän sukulaista, jotka ratsastivat komeilla raudikoilla. Ainoastaan vastanaineet ratsastivat valkoisella tammalla. He kulkivat vuoren yli, ja saavuttuaan tänne kiipesivät jättiläisen haudalle, mistä näkee kylän, ja kaikki laukaisivat pyssynsä. Siinä oli semmoinen pauke kuin sodassa…
— Tahdon kiivetä sinne; kuka tulee mukaan? Paulu kysyi. Hän oli juonut kokolailla ja näytti iloiselta ja nuortuneelta.
Mutta muut seurassa olivat melkein kaikki vanhoja ja väsyneitä ja oikaisivat kernaammin pitkäkseen puiden siimekseen. Annesa yksin seurasi nuorta leskimiestä, eikä kukaan oudoksunut sitä. Kaikkihan olivat tottuneet pitämään Paulua ja Annesaa sisaruksina.
He lähtivät siis. Oli toukokuu, keskipäivän aurinko paahtoi kallioita, joilla kasvoi metsäruusuja. Puiden lehdet kiilsivät ja välkkyivät.
Äkkiä metsä harveni, ja kahden tammen välitse, joiden oksat yhtyivät, tuli näkyviin kuin suurenmoisen kaaren kehystämänä Gonare vuoren pyramidi siintäen säteilevän taivaan taustalla.
Metsän oikealla puolella kohosi se huippu, jolla jättiläinen lepäsi vihreän sammalsametin peittämässä haudassaan. Kiipeäminen sinne oli työlästä, täytyi hypätä kalliolta kalliolle.
Paulu kulki edellä, Annesa perässä. Tyttö tahtoi ennen kaikkea nähdä kylän kaukaa. Äkkiä hän joutui seisomaan kivillä, jotka horjuivat. Hän luuli menettävänsä tasapainon ja päästi huudon. Paulu kääntyi katsomaan ja ojensi hänelle kätensä.
He kiipesivät yhä korkeammalle ja istuutuivat ulkonevalle paadelle, jättiläisen hautakallion alapuolelle. Heidän jalkojensa juuresta metsä vyöryi alaspäin kuin suurenmoinen vihreä koski rannikolle asti, jonka keltaisesta taustasta kylän talot erottuivat harmaina kuin sammunut hiilikasa. Vuoret ja laaksot vuorottelivat taivaanrannalle asti. Kaikki oli vihreää, keltaista, sinistä.
Nälkäiset korppikotkat kirkuivat ajellen toisiaan takaa korkealla päivänpaisteisessa, kuulakassa ilmassa.
Annesa ja Paulu eivät vaihtaneet ainoaakaan sanaa. Paulu oli jälleen vaipunut synkkiin mietteisiinsä. Hänen hehkuvat silmänsä tarkkasivat enemmän korppikotkia kuin näköalaa. Äkkiä hän ponnahti pystyyn ja alkoi laskeutua vuoren rinnettä alas. Siinä, missä kivet olivat irrallaan, hän pysähtyi, ojensi taas Annesalle kätensä ja katsoi tähän.
Annesasta tuo katse näytti kiehtovan häntä kuin hehkuva liekki. Hänestä tuntui aivan kuin hän olisi luisunut alas edestään vierivien kalliolohkareiden mukana. Mutta Paulu pidätti häntä voimakkailla käsivarsillaan ja painoi huulensa hänen huulilleen niin lujasti, kuin ne olisivat ainaiseksi liittyneet toisiinsa.