III
— Annesa! Annesa! Sairaan vanhuksen sisähuoneesta kuuluva vaikeroiva ääni herätti Annesan hänen haaveistaan. Hän kavahti pystyyn ja meni huoneeseen.
Tavallisen tukehtumiskohtauksen kouristamana ukko Zua koetti kohota istumaan, mutta ei voinut. Hänen luisevat kätensä hosuivat ilmassa ikäänkuin torjuen näkymätöntä aavetta.
Annesa meni hänen luokseen erityisesti kiiruhtamatta ja asetti toisen pieluksen hänen selkänsä taakse. Vähitellen ukko alkoi hengittää helpommin ja tahtoi juotavaa. Heti kun hän taas kykeni puhumaan, hän alkoi valittaa ja sadatella:
— Aina sinä hylkäät minut, hän nalkutti ääni kähisten. Hyttyset pistelevät, valo sammuu… sammukoot sinun silmäsikin! Lähetä ainakin hakemaan luokseni pappi Virdis, tahdon tunnustaa hänelle syntini, en halua kuolla pannaan julistettuna kuin pakana. Te annatte minulle myrkkyä, te kaikki, jotta kuolisin hitaasti. Olkaa kirotut te kaikki, kirottu olkoon äitinne maito! Se hetki, jota ikävöitte, tulee pian, aivan pian. Löydätte minut kuolleena kuin koiran, ja silloin olette tyytyväisiä.
— Lopettakaa jo! Annesa sanoi uhkaavasti. Teidän sietäisi hävetä, kun puhutte tuollaisia, senkin kiittämätön, ilkeä ukkorahjus!
Mutta vanhus mutisi vain, vielä senkin jälkeen kun Annesa oli sammuttanut tulen ja mennyt levolle. Vielä pimeässä hän kuuli tuon ähkivän, korvia viiltävän äänen, ja hänestä tuntui siltä, kuin saha olisi raadellut hänen sydäntään. Toinen puoli tätä sydäntä oli vielä hyvä ja puhdas ja hehkui rakkaudesta, toinen taas vuoti verta ja hehkui sekin, mutta kuin kostea kekäle, joka palaa kelmeällä, kituvalla liekillä levittäen ilkeää käryä. Muistojen viehkeän alakuloinen tunnelma oli haihtunut, tuon häijyn peikon ääni palautti hänet takaisin todellisuuteen.
Hänkin kuvitteli potevansa hengenahdistusta. Annesa ei lainkaan säälinyt eikä surkutellut tuskissaan voihkivaa vanhusta, vaan toisti itsekseen hänen sadattelunsa ja häijyt sanansa.
Lopulta molemmat rauhoittuivat ja vaipuivat uneen. Pehmeä ja kirkas ääni lauloi etäällä vienoa lemmenlaulua, joka vähitellen lähestyi, kaikuen tien hiljaisuudessa nuorten äänten surumielisen kuoron säestämänä:
Sinisilmä, sulokasvo,
kultakukka kaunokainen
Riistänyt on syömen multa.
Rauhani on vienyt nainen.
— Gantine, laululintuparka! Annesa ajatteli vielä puolihorroksissa ja alkoi haaveilla Paulusta. Tapansa mukaan hän hellästi ja tuntien tunnonvaivoja ajatteli nuorta sulhastaan. Mutta kun ääni taukosi, hän vaipui uneen ja näki edessään Paulun kasvot.
* * * * *
Seuraavana aamuna donna Rachele meni varhaisimpaan messuun ja kävi ripillä. Toiset vanhat naiset näkivät hänen kirkossa itkevän ja rukoilevan palavasti verhoutuneena mustaan hartiahuiviinsa kuin suruvaippaan.
Annesa puolestaan meni Rosan kanssa vasta kello yhdeksän messuun. Kauniissa puvussaan, yllään poimukas, vihreähelmainen hame, punamustat liivit, edessä vanhanaikaisilla koruompeleilla kaunistettu esiliina ja päässä keltainen päähinenauha, hän näytti keskiaikaiselta madonnalta.
Mutta hänen vieressään asteleva tyttönen, jolla oli yllään mauttoman herraskainen, punainen karttuunihame, oli kuin rappeutuneen kulttuurin elävä, surkea irvikuva.
Mäkiseltä syrjätieltä he poikkesivat valtatielle, joka kulki läpi kylän, ja astelivat kirkkoa kohti.
Toisia naisia, jotka olivat pukeutuneet samoin kuin Annesa, tulvi syrjäpoluilta. Repaleisia, mutta terveitä ja kauniita, säteilevän mustasilmäisiä lapsia leikitteli joukoittain porttikäytävissä, ulkoportailla ja pienillä pihoilla, jotka, harvinaista kylläkin, oli lakaistu ja kasteltu.
Vaikka Pyhä Basilio oli kylän suojeluspyhimys, hänen kirkkonsa oli kylän ulkopuolella, satakunta metriä viimeisestä majasta, jossa Decherchien sukulainen asui.
Avara, kivillä laskettu pihamaa, joka oli täynnä heinän ja oljen ruuppua, levisi pienen kirkon ympärillä, jonka taakse oli kyhätty muutamia huoneita ja vaja juhlan järjestäjien ja valvojien asunnoiksi.
Lähellä kirkkoa kohosi nelikulmainen torni, jonka karkeatekoiselle parvekkeelle päästiin ulkoportaita. Kirkko, torni ja lisärakennukset, jotka oli kömpelösti kyhätty rosoisista kivistä ja savesta, olivat aikojen kuluessa saaneet saman tumman ruosteen värin kuin niitä ympäröivät kalliot. Vasemmalla kirkosta, kylän laidassa alkoi harmaakivilohkareinen laakso, jonka takana aukeni avara vaihteleva maisema, vuoria ja laaksoja, jotka ensin vihreinä, sitten siintävinä häipyivät taivaan hohteeseen. Oikealla kohosi San Giovannin vuori metsineen, kanervikkoineen ja oudonnäköisine kalliomuodostumineen.
Neljä satavuotista tammea kasvoi kirkon edessä, jonka julkisivu pilkotti oksien lomista näyttäen kallioseinään hakatulta. Kookkaita ja rotevia miehiä mustan ja punaisen kirjavissa puvuissaan, naapurikylien väkeä, paimenia ja talonpoikia, seisoskeli ryhmissä viinipöytien ääressä ja lehtimajoissa, jotka nojasivat kallioseiniin. Siinä oli sardinialaisten pyhimysjuhlien tavallista yleisöä: iloisia miehiä, jotka olivat tulleet ryypiskelemään, ja kansanpukuisia naisia, jotka olivat tulleet kirkkoon rukoilemaan ja näyttelemään itseään.
Annesa ja Rosa kulkivat hitaasti tietä, joka valtatieltä poikkeaa kirkolle. Kylän viimeisen majan eteen he pysähtyivät tervehtimään täti Annaa, donna Rachelen serkkua.
Täti oli vanhahko nainen, kookas, laiha ja kalpea kuin aave. Hän muistutti donna Rachelea, mutta väitti olevansa nuorempi ja kauniimpi kuin jalosukuinen serkkunsa. Hän kertoi, että hänellä oli ollut ja oli vieläkin useita ihailijoita ja kosijoita, mutta että hän oli antanut näille rukkaset pysyäkseen vapaana ja voidakseen täysin omistaa huolenpitonsa kolmelle orvolle veljentyttärelleen.
Nämä asuivat hänen luonaan. Yksi heistä oli jo naimaiässä. Täti Anna rakasti heitä kuin omia lapsiaan; hän oli hyväsydäminen ja viisas nainen, jonka ainoana heikkoutena oli piintynyt päähänpisto ihailijoista ja kosijoista.
Majan edessä oli matalan muurin ympäröimä piha. Avoimesta ovesta virtasi miellyttävää kahvin hajua.
Annesa huusi:
— Täti Anna, ettekö tule messuun?
— Odotan vierasta, nainen vastasi näyttäytyen ovessa kahvikannu kädessä. Rosa, pikku kultaseni, oletpas sinä tänään hieno. Tulkaahan sisään, niin saatte kahvia. Oletko yhä vain kuin vanha hampaaton akka? Eivätkö pikku hampaat vielä tule näkyviin?
Rosa hymyili näyttäen hampaattomia ikeniään, ja Annesa vastasi tytön puolesta.
— Kyllä hänelle vielä tulee hampaat ja vielä ne lähtevätkin. Teiltäkin ne lähtevät, täti Anna, eikä teille enää kasva uusia tilalle.
— Se on kyllä mahdollista, vastasi Anna täti, jolla oli erinomaisen kauniit hampaat. Mutta tulkaa jo sisään, että saan tarjota teille kahvia. On vielä pitkä aika messun alkuun. Näin juuri, että kirkkoherra Virdis käyskenteli kirkon edustalla seurassaan joku herra, joka näytti Paululta.
Annesa, joka juuri oli menemäisillään sisälle, muutti silloin äkkiä mieltään.
— Hyvästi, hyvästi! Eläkää terveenä, ja paljon terveisiä tytöille.
Menemme nyt sentään, että ehdimme ajoissa messuun.
Ja hän kääntyi poistuakseen.
— Minulla olisi jotakin kerrottavaa sinulle, Annesa, mutta käyn teillä huomenna, täti Anna sanoi huiskuttaen kättään jäähyväisiksi. Hyvästi, Rosa, älä syö liian monta mantelikakkua. Etpä vielä ole kertonut minulle, mitä kukko on muninut sinulle korvaukseksi hampaistasi. Eikö se ole tuonut sinulle jotakin pieneen kuoppaan, siihen, joka on oven edessä?
— On kyllä, lapsi huusi. Se muni minulle muutamia pähkinöitä, mutta ei hampaita.
— Mitä teet pähkinöillä, kun sinulla ei ole hampaita, joilla purisit kuoret rikki?
— Nakutin ne rikki kivellä!
— Hyvästi!
— Hyvästi.
Annesa veti Rosan mukaansa ja tuijotti eteensä kuin noiduttu.
Lapsi huudahti:
— Katso, isä onkin tuolla kirkon edessä ja kävelee kirkkoherran kanssa, joka on raivoissaan.
Vanha pappi Virdis todellakin huitoi äkäisenä käsiään, niin että iso vatsa hyllyi. Hän oli tavattoman ruma lihava, pöhöttynyt mies. Tiilenväriset, pulleat kasvot, joissa oli syviä ryppyjä, kuvastivat paheksumista ja ylenkatsetta. Pitkähiuksinen valetukka, johon niskassa sekoittui jokunen hopeahapsi hänen omista haivenistaan, vain lisäsi hänen inhoittavaa rumuuttaan.
Annesa loi katseensa maahan aina kun hän kohtasi papin. Tänäkin aamuna hän yritti mennä suorana ohi laahaten tyttöä jäljessään, mutta vanha sielunpaimen nosti toista isoa kättään ja huusi:
— Rosa! Rosa!
Annesan oli pysähtyminen.
— Rosa, pappi sanoi tullen niin lähelle heitä, että hänen iso vatsansa peitti lapsen kasvot. Olen iloinen, kun tulet messuun. Tänään tulevat kirkkoon vuohet, juutalaisnaiset ja pakanatkin!
Annesa ei tosin käynyt usein kirkossa, mutta hän ei silti joutunut hämilleen papin vihjauksesta. Hän katseli kirkkopihalle päin ja oli kiinnittävinään huomionsa siihen kirjavaan näkyyn, joka siellä avautui silmien eteen, ja kuunteli, mitä kivelle kiivennyt kyläkuuluttaja huusi kansanjoukolle.
Paulukin katsoi sinnepäin. Kuuluttajan kookas, omituinen hahmo kohosi tummana auringonpaisteessa. Hänellä oli kädessään kiiltävä rumpu, ja hänen pukunsa oli puolittain talonpojan, puolittain metsästäjän. Päässä hänellä oli karvalakki, jota etempää luuli hänen tukakseen. Hän oli kuin jokin muinaisaikainen sanansaattaja, joka oli laskeutunut vuoren metsistä ilmoittamaan peloittavaa sanomaa näille rauhallisille viinan ja anisliköörin ryyppääjille, jotka olivat kerääntyneet kirkkopihaan ovelien kaupustelijoiden ympärille. Kaikki katsoivat häntä, ja hän kuulutti jylisevällä saarnamiehen äänellä:
— Nuoret miehet ja neitoset, menkää valokuvauttamaan itsenne valokuvaajalla, joka asuu puuseppä Francescu Casun luona. Ja ken tahtoo nelikon ohraryynejä liiralla, rientäköön herra Balentinu Virdiksen luo. Ja Mariettan tykönä, liikanimeltään "Hurskas neitsyt", myödään tuoreita kananmunia ja jääkylmää limonaadia.
— Niin, pakanatkin, pappi Virdis toisti. Ne, jotka aamulla heräävät, avuksi huutaen Beelsebubia, ja menevät illalla levolle rukoillen saatanaa. Mene, mene, Rosa, ja rukoile noiden ihmisten puolesta, jotta he kääntyisivät. Sitten sinun pitää kertoa minulle, miten Vapahtajamme kuoli. Vieläkö muistat sen?
— Muistan kyllä.
— Hyvä. Sinä et siis ole juutalainen. Mene nyt.
Ja hän alkoi taas ähkien saapastella edes takaisin. Paulu seurasi häntä luotuaan kuitenkin sitä ennen Annesaan kiireisen, hehkuvan katseen, joka täytti neidon riemulla.
— Pyhät enkelit! Annesa sanoi hiljaa ja ivallisesti toistaen pappi Virdiksen mielilauseen. Ja pikku Rosa, joka ei pitänyt tuosta lihavasta papista, remahti nauruun, joka kuulosti vanhan naisen hahatukselta.
Annesa kuunteli messua ajatellen Paulua ja muistellen hänen intohimoista katsettaan. Hän tunsi itsensä aina huumautuneeksi, kun nuori leskimies antoi hänelle kiireisiä rakkaudentodistuksiaan. Hänestä tuntui, että katse, joka vaihdettiin keskellä kirkasta päivää ihmisvilinässä, joka erotti heidät toisistaan paremmin kuin korkea muuri, oli suurempiarvoinen kuin yöllinen kohtaus.
Ja pappi Virdiksen purevat sanat tuntuivat hänestä etäiseltä tuulen huminalta. Yksi ainoa Paulun katse antoi hänelle korvauksen kaikista solvauksista ja nöyryytyksistä.
Messun jälkeen Paulu odotti Annesaa tammien juurella ja tarttui Rosan käteen.
— Nyt menemme mantelikakkukojuun, hän sanoi ääneen ja lisäsi hiljaa: Pastori Virdis on suutuksissaan sinulle, kun et käynyt ehtoollisella. Puolustin sinua sanoen, että sinulla on niin paljon työtä. Se pappi ei ole häijy, kaikkea muuta! Hän on kuin mehiläisleipä, ruma nähdä, mutta täynnä hunajaa. Hän lupasi puhua vielä kerran ukko Zualle minun puolestani. Hän tulee meille tänään; pyytäisin, ettet ole hänelle epäystävällinen. Jollei hän saa Zuaa taivutetuksi, lähden näinä päivinä Ballore Spanun kotikylään. Hän on luvannut viedä minut naissukulaisensa luo, joka on kyläpastorin sisar, varakas vanha nainen. Hän ehkä lainaa minulle muutamia tuhansia liiroja. Tahdotko lasin likööriä, Annesa?
— Toivotaan siis parasta! Annesa huokasi. Missä ystäväsi on?
— En tiedä; hän lupasi tulla tänne tapaamaan minua, Paulu vastasi katsellen ympärilleen kirkkopihalla.
He lähestyivät kakkujen myyjää.
Käytyään kirkossa miehet tunkeilivat jälleen liköörinkaupustelijan ympärillä. He eivät tyytyneet pieneen lasiin, vaan ostivat kokonaisia likööripulloja, jotka he tyhjensivät tuttaviensa ja vieraittensa kanssa viimeiseen pisaraan. Nuo kookkaat, rotevat miehet, joiden puvut olivat nahasta ja hiukset öljytyt ja jotka ilmestyessään vuoristosta näyttivät muinaisajan ihmisiltä, joivat himokkaasti väkijuomia ja söivät makeisia nuollen huuliaan lapsellisen ahneesti.
Annesa antoi Paulun tarjota itselleen pienen lasin minttulikööriä. Huomatessaan, että joukko Gantinen ystäviä piti häntä silmällä, hän tekeytyi välinpitämättömäksi ja jäykäksi niinkuin kaikki muutkin kirkkopihan poikki kulkevat naiset.
Äkkiä Annesa tunsi, miten miehen käsivarsi kietoutui hänen vyötärönsä ympäri, ja näki vieressään pikku setä Castigun, uusi puku yllä, puhtaana ja iloisena kuin lapsi.
— Mitä? tämä ihmetteli käsivarsi yhä Annesen vartalolla, mutta kääntyen Pauluun päin, aiotteko lähteä pois, käymättä tervehtimässä juhlan järjestäjiä? Onko tämä mielestänne oikein tehty, pikku don Pauluni? Ettehän toki aikone loukata Pyhää Basiliota poistumalla, ennenkuin olette käyneet katsomassa juhlaprioreita? Minä, nähkääs, olen yksi heistä, enkä aio niin vain kuitata käymistänne. Mennään, Rosa, pikku ruususeni; tahdotko, että setä Castigu ottaa sinut syliinsä? Vai selkään, niin kuin pienen karitsan?
— Minun täytyy lähteä kotiin. Donna Rachele odottaa minua, Annesa vastusti.
— Otan selkääni sinutkin, Kultakutri, jos tahdot. Lähdetään nyt!
Gantine toi varhain tänä aamuna hevosen, joka päästettiin laitumelle.
Eikö hän ole vielä palannut?
— Ei ole. Se poika käy päivä päivältä laiskemmaksi! Paulu sanoi. Hän tekee, mitä hyväksi näkee.
— Hyss! Castigu suhisi viitaten kädellä Annesaan. Mutta tämä ei näyttänyt kiinnittävän huomiota Paulun sanoihin. Hän oli tarttunut Rosan pieneen käteen ja kulki molempien miesten edellä kirkolle päin.
— Muutaman päivän perästä aion lähettää Gantinen parkinkuorintaan Lulan metsään, nuori leskimies selitti. Pyysivät, että saisivat pitää häntä siellä töissä kylvöaikaan asti. Sillä tavalla ainakin saa hänet ansaitsemaan jotakin.
— Hän on kyllä hyvin iloinen poika, Castigu myönsi. Mutta olemmehan kaikki olleet iloisia nuorina.
— Kaikki, se on totta, Paulu totesi.
— Tekin, pikku don Pauluseni, olitte hyvin iloinen. Mutta ette ole nyt enää.
— Linnut ovat lentäneet tiehensä! Paulu virkkoi katsoen ylös ilmaan ja viitaten kädellään ikäänkuin jäähyväisiksi. Lentää lehahtaneet tiehensä!
— Hitto vieköön! Jokunen sentään on jäänyt jäljelle, paimen sanoi päästäen hänelle ominaisen puoleksi typerän, puoleksi ivallisen naurahduksen. Tännepäin näin! Mennään isoon keittiöön.
He menivät keittiöön, jossa juhlanjärjestäjät valmistivat jättiläispitoja.
— Hoi, Miale Corbu, tässä nyt ollaan, ukko Castigu huusi ylpeänä, edeten don Paulun vieressä.
Priore maggiore, juhlatoimikunnan puheenjohtaja, tuntui ponnahtavan esille keskeltä rasvaista höyrypilveä, joka harson tavoin peitti keittiön peräosan. Hän oli mies, joka ansaitsi olla pilvien ympäröimä kuin metsänjumala: suuri jättiläinen, yllä punainen takki ja niin avarat sarssihousut, että ne näyttivät hameelta. Päässä hänellä oli iso suippolakki, jonka alta kaksi öljyttyä, mustaa hiustöyhtöä valui ohimoille. Hänellä oli ruskeat kasvot, kotkannenä, väkäleuka ja punertava parta. Mies näytti keramiikkiveistokselta.
Kun puheenjohtaja huomasi, että Paulu Decherchi kunnioitti käynnillään yksinkertaisten ja köyhien paimenten juhlaa, hän hymyili melkein liikutettuna ja opasti nuorta miestä läpi keittiön ja huoneiden näyttäen vieraalleen kaiken, ikäänkuin tämä olisi ollut muukalainen.
— Hyvät juhlat tänä vuonna? Paulu kysyi katsellen ympärilleen.
— Eipä sovi moittiakaan. Meitä on viisikymmentä järjestäjää. Lisäksi tuli juhlaan sata paimenta, jokaisella mukanaan lammas ja vakallinen viljaa.
Isot halot paloivat suurilla tulisijoilla, ja kokonaisia lampaita kiehui kuparipadoissa. Muutamia miehiä istui lattialla kasvot hehkuen kuumuudesta ja silmät vettä valuen savussa. He kääntelivät hitaasti tulella puuvartaisiin pujotettuja lampaanreisiä. Punaista lihaa oli kasoittain seinävieripenkeillä, ja puu- ja korkkitammialtaissa höyrysivät vielä sisälmykset. Siellä täällä oli läjissä mustia ja kellerviä vuotia, jotka oli nyljetty sadasta lampaasta; nämä oli kaikki teurastettu pienen pyhimyksen, Barunein suojeluspyhän, juhlan asianmukaista viettoa varten.
Miale Corbun viedessä Paulua parvekkeentapaiselle, jossa naishenkilö tarjoili kahvia ja liköörejä niille, jotka suvaitsivat käydä tervehtimässä juhlatoimikunnan puheenjohtajaa, ukko Castigu johdatti Annesan ja Rosan keittiön viereisiin huoneisiin. Toisessa oli miesten määrä aterioida, toisessa naisten ja lasten. Kolmannessa huoneessa, jota sanottiin makeiskamariksi, säilytettiin makeisia, neljännessä leipää. Ja kaikissa näissä savuisissa huoneissa vilisi oudon näköisiä, parrakkaita miehiä, jotka puhdistivat puulautasia ja veitsiä juhlaa varten.
— Onpa siinä leipää! Varmasti riittää sadaksi vuodeksi! Rosa ihmetteli pysähtyen katsomaan isoja koreja, jotka olivat täynnä valkoisia, kiiltäviä nisuleipiä.
— Jospa todella riittäisikin, ruususeni, ukko Castigu sanoi hartaasti kuunnellen pienokaisen jokaista sanaa.
— Kuka jaksaa syödä kaiken tämän leivän paljouden? Paholainenko? Rosa kysyi kurottaen korin kohdalla isoa päätään, joka näytti milloin tahansa voivan irtaantua sitä kannattavasta ohuesta kaulasta.
Ukko Castigu nauroi ja selitti, että suuri osa tästä leivästä kului juhla-aterialla ja että loput jaettiin kerjäläisille ja niille hurskaille ihmisille, jotka kävivät tervehtimässä prioria.
— Jos tulet katsomaan kahden tunnin kuluttua, ruususeni, saat nähdä, että ihmiset syövät enemmän kuin paholainen. Tuossa esimerkiksi on yksi, joka hyvinkin voisi lyödä vetoa pirun kanssa, että syö enemmän kuin se…
Lihava ja romuluinen, punatukkainen ja -partainen mies ilmestyi samassa leipähuoneeseen. Hänellä oli kädessä kääntöpääveitsi ja kappale keitettyä, höyryävää lihaa; tämän tästä hän siitä puraisi irti palasen, ja jos sattui jänteinen kohta, hän leikkasi sen poikki veitsellä ottamatta lihaa suustaan, ja pureskellen himokkaasti. Hänen tummansiniset, kiiluvat ja kylmät silmänsä kuvastivat eläimellistä ahneutta.
— Niin, Annesa sanoi, viime syksynä kävin täällä, ja silloin te hotkitte kuin sudet. Jokaisella oli polvillaan lautanen täynnä lihaa, ja syödessään palasta he jo viiruilivat toista. Näytti siltä, kuin ette koskaan ennen olisi nähneetkään ruokaa.
— Kun on juhla, silloin kai täytyy syödä, Castigu huomautti loukkautumatta. Syömme itse ja annamme toisillekin. Niin on sen asian laita.
Toinen paimen, nuori ja kaunis mies, jolla oli yllään sinisillä nauhoilla koristettu takki, astui hymyillen esiin ja tarjosi Annesalle höyryävällä lihalla täytetyn lautasen.
— Kaunis neito, hän sanoi kohteliaasti, tässä on sinulle.
— Pyhä Basilio! Annesa huudahti levittäen kätensä ja peräytyen säikähtyneenä. Tuoko kaikki! Mitä minä noin paljolla…?
— Syöt suuhusi, toinen vastasi totisena.
Annesa oivalsi, että hän olisi loukannut nuorta miestä, jollei olisi ottanut lihaa, ja sanoi kohteliaasti:
— No niin, kääri se nenäliinaan, niin vien kotiin.
— Kenelle? Gantinellesiko?
— Hänen Gantinelleenko? Tuossa hän onkin.
Nuori renki tuli samassa todella huoneeseen juhlatamineissaan, yllään punainen sininauhoilla päärmätty takki, parta ajeltuna, sileät, kiiltävät hiukset kammattuina korvien yli kuin musta silkkimyssy. Gantine oli tavallistakin pulskempi, ja Annesa katseli häntä melkein äidillisen hellästi.
— Tiesin, että olit täällä, poika sanoi onnistumatta salaamaan mustasukkaisuuttaan. Lähdetään pois täältä. Donna Rachele odottaa sinua; hän tarvitsee sinua.
Sanat olivat aivan tavalliset, mutta äänenpaino oli tavattoman katkera. Mikä Gantinea vaivasi? Hän näytti synkältä ja epäluuloiselta. Annesa joutui hämilleen, mutta osasi teeskennellä, niinkuin aina, jopa näytellä loukkautunutta.
— Donna Rachele tietää kyllä, milloin palaan kotiin. Lähden täältä sitten kun minua huvittaa.
— Sinun täytyy heti lähteä minun mukaani! Gantine valahti kalpeaksi.
Setä Castigu, sanokaa tekin se hänelle.
— Gantine on mustasukkainen! huudahti ivallisesti nuori paimen, joka oli tarjonnut Annesalle lihalautasta. Mene, kaunis tyttö, mene! Hän ostaa sinulle mantelikakkua. Olet muutoin väärässä, Gantine! Täällä me kaikki olemme veljiä, eikä kukaan yritä riistää sinulta kyyhkyäsi.
— Veljiä! Pahus vieköön sinut ja sukusi, Gantine ärähti, mutta näytti samassa katuvan sanojaan ja naurahti väkinäisesti.
Annesa säpsähti, mutta ei ollut kuulevinaankaan sulhasensa sanoja.
— Tule, Rosa, anna minulle kätesi. Setä Castigu, jos don Paulu kysyy
Rosaa, sano hänelle, että lähdimme pois.
Annesa poistui leipähuoneen takaovesta, nuori renki perässä. Sillä taholla oli ulkona melkein tyhjää. Vain muutamia kerjäläisiä istui kyyryssä kivien ja pensaiden välissä ahmien lihaa ja leipää, joita priori oli käskenyt jakaa heille. Juuri siinä kohdassa, mistä vuoripolku alkoi, oli kuollut se sokea ukko, joka oli tullut kylään Annesa mukanaan. Annesa ei ollenkaan muistanut tuota salaperäistä tapausta, mutta joka kerran kun hänen oli kuljettava paikan ohi, hän kuvitteli näkevänsä kuolleen vanhan kerjäläisen. Hän tunsi sisimmässään levottomuutta ja nöyryytystä ja ajatteli:
"Hän toi minut tänne ja jätti minut tänne, vaikka olisi yhtä hyvin voinut viedä minut muuallekin. Olisin silloin ollut mierolainen, oikea palvelijatar, mutta minun ei olisi tarvinnut kärsiä niin paljon. No niin, mutta kuitenkaan…"
Kuitenkaan hän ei voinut ajatella elämää toisenlaiseksi, ilman Paulua, ilman surua, ilman kärsimystä.
"Sitä varten kai olen syntynytkin…"
Kulkiessaan tänä päivänä Rosan kanssa sen paikan ohi, jossa vanhus oli kuollut, hän tunsi itsensä surullisemmaksi ja nöyryytetymmäksi kuin koskaan ennen. Hän joudutti askeliaan ja tuijotti etäisyyteen, silmät himmeinä ja kasvot tavanomaisen synkän ja ylenkatseellisen naamion peitossa.
— Annesa! poika aloitti melkein rukoilevasti, älä ole noin suutuksissasi! Anna minulle anteeksi, teinhän sen vain sinun hyväksesi. Tiedäthän, ettei naisten ole tapana käydä sellaisissa paikoissa, missä on pelkkiä miehiä, tai käydä siellä korkeintaan miehensä tai veljiensä seurassa.
— Olinhan don Paulun kanssa.
— Niin, mutta hän ei ole miehesi eikä veljesi, nuori mies huomautti huoaten. Tuttavani ovat nähneet teidät yhdessä ja alkaneet vihjailla. Ihmiset ovat niin ilkeitä, Annesa!
— Tuo on kai suuri uutinen, Annesa virkahti pilkallisesti. Ja hän joudutti taas askeliaan ja laahasi jäljessään hidasta tyttölasta. Kuljettuaan tienmutkan ohi he joutuivat mantelikakkujen kaupustelijan kojulle. Tuonnempana oli eilinen köyhä vieras asettanut ohjaksensa ja kannuksensa näytteille säkille, jonka oli maton tavoin levittänyt maahan. Nähdessään Gantinen hän hymyili ja tervehti kädenliikkeellä.
— Kuulehan! nuori mies sanoi lähestyessään tätä, onko sinulla sellaisia ohjaksia, joilla voi hillitä raisua tammavarsaa?
Molemmat miehet katsoivat Annesaan ja nauroivat.
— Annesa! Gantine sitten sanoi, ääni rukoilevana, saanko tarjota sinulle naulan mantelikakkua?
— Tammavarsat eivät syö mantelikakkua, Annesa vastasi aivan tyynesti.
Gantine sanoi vielä jotakin, mutta hänen äänensä hukkui kokonaan rummun pärinään, joka kuulosti melkein kammottavalta kansanjoukon äkillisessä äänettömyydessä.
Kuuluttaja teki tiettäväksi kimakalla saarnanuotillaan, että kilpa-ajot alkavat kello viisi iltapäivällä:
— Ensimmäinen palkinto: kaksikymmentä hopealiiraa ja hieno, kultakuteinen huivi; toinen palkinto: kymmenen hopealiiraa ja silkkihuivi…
Kokonainen liuta poikanulikoita oli piirittänyt kuuluttajan kiusoitellen tätä. Yksi heistä oli niin julkea, että näpähdytti rumpua patukallaan.
— Kolmas palkinto: hopeataaleri ja uuden uutukainen sardinialaislakki! Pois tieltä, nulikat, taikka potkaisen teitä niin, että lennätte ilmaan joka sorkka!
* * * * *
Kun Annesa kello kolmen ajoissa iltapäivällä kulki käytävässä, hän näki portin raosta pastori Virdiksen ison vatsan. Kevein, hiljaisin askelin Annesa kiiruhti vanhaa sielunpaimenta vastaan, ja avatessaan porttia hän hymyili tälle ystävällisemmin kuin koskaan ennen.
Aurinko, joka paahtoi vanhan talon julkisivua ja kirkasti koko aution tien, tunki sisälle käytävään ja kultasi Annesan kalpeat kasvot. Pappi tarkasti häntä tutkivasti, huiskahdutti häntä käsivarrelle puna- ja siniruutuisella nenäliinallaan, joka hänellä aina oli kädessä, ja kysyi:
— No? mitäs nyt tuumitaan? Näytät kovin kalpealta, tyttöseni. Oletko sairas?
— Minäkö? En koskaan ole ollut terveempi, herra pastori. Käykää sisälle.
Annesa riensi avaamaan sairaan huoneen ovea. Pappi lähti ähkien liikkeelle, astui sisään ja katseli ympärilleen.
Ukko Zua näytti nukkuvan, mutta huomatessaan papin hän elostui ja alkoi liikehtiä.
— Missä toiset ovat? Kuinka hurisee, veli Zua?
— Don Simone on kävelyllä, setä Cosimu ja donna Rachele ovat puutarhassa. Kutsunko heidät sisälle, arvoisa kirkkoherra? Annesa kysyi toimessaan. Mutta äkkiä hän huomasi, että ukko Zua oli käynyt levottomaksi papin tulon johdosta, ja katui, että oli pyytänyt häntä tulemaan.
— Lähden kutsumaan heitä. Olkaa hyvä ja istuutukaa.
— Annesa, kohota tätä pielusta! potilas komensi käskevällä äänellä.
Annesa järjesti pielukset, ja pappi istuutui vuoteen ääreen pyyhkien kasvoistaan hikeä ruudukkaisella nenäliinallaan.
— Huhhuh! Olen kuoleman väsynyt. Onko teillä vieraita, Annesa? pappi kysyi.
— On, kaksi: rikas maatilanomistaja, ja ohjaskauppias. Ovatko pielukset mukavasti näin, setä Zua?
— Ovat. Mene tiehesi! sairas ärähti vihaisesti.
Annesa poistui, ja pappi huomasi, että ukko Zuan kasvot olivat käyneet entistään synkemmiksi, epäluuloisemmiksi ja rumemmiksi.
— Huhhuh! Onpas täällä kärpäsiä! Annesa, miksi et pane ikkunaa kiinni?
Annesa veti ikkunan raolleen, poistui huoneesta ja jäi seisomaan oven taakse. Mutta hetken aikaan hän ei kuullut muuta kuin papin ähkinää ja sairaan huohotusta. Paha merkki, että ukko Zua puhkui noin tavattomasti. Sen pappi Virdis tiesi, ja hänkin ähki tavallista ankarammin.
Lopulta hengenahdistusta poteva vanhus kysyi:
— Miksi tulitte juuri tänään? Oliko juhla onnistunut, veli Virdis?
— Juhla ei ole vielä lopussa, veli Zua. Kulkue, kilpa-ajot ja siunaus ovat vielä pitämättä.
— Voi! vanhus huokasi surumielisesti, kuka olisi uskonut pari kolme vuotta sitten, etten enää koskaan voi olla mukana juhlassa? En ole elävä, enkä kuollutkaan. Kaikki on minulta mennyttä.
Hän huokaili yhä painaen luisevia kasvojaan pielukseen. Kaksi kyyneltä tunki esiin silmiä ympäröiviin ryppyihin kuin kastepisarat lakastuneen lehden poimuihin.
— Ei! sanoi vakava ja lempeä ääni, jota Annesa ei olisi hevin tuntenut papin ääneksi. Ei mikään ole mennyttä, veli Zua. Päinvastoin, kaikki vasta alkaa…
— Olen mennyttä miestä, veli Virdis!
— Mitä on elämämme verrattuna iäisyyteen, veli Zua? Hietajyvä meressä, höyhen äärettömässä avaruudessa. Ja kovimmatkin kärsimyksemme, koko olemassaolomme, sen intohimot ja hairahdukset, ovat vain tuulen henkäys. Tänään elämme, huomenna olemme kuolleet, ja vasta silloin saamme sanoa: kaikki alkaa, ei millään ole loppua…
Sairas huokasi taas.
— Tapahtukoon Jumalan tahto, veli Virdis! Ottipa Hän minut luokseen, tai jätti minut tänne, se on minulle nyttemmin yhdentekevää. Mutta sellaisten ihmisten, kuin minä, pitäisi pikemminkin kuolla. Mitä minä teen täällä maailmassa? Olen vastuksena itselleni ja muille. Sen eräät ovatkin varsin hyvin käsittäneet, ja he tahtovat lakaista minut pois, samoin kuin lakaistaan rikat lattialta tai tieltä…
Annesa säpsähti seisoessaan oven takana; hän painoi kättään otsalle ja pidätti henkeään paremmin kuullakseen. Nyt Virdiksen ääni taas kaikui karkeana ja käheänä:
— Hyi, hyi, mitä puheita nuo ovat, veli Zua? Miksi laskettelette tuollaisia loruja? Ajatelkaa vain, jos he kuulisivat!
— Ettekö luule, että joku höristää korviaan kuunnellen minua? Joka ovella ja raossa, joka ikkunan takana täällä on korva, joka kuuntelee minua, ja joka käsi on valmis lyömään minua. Niin, kuulkoot vain, mitä sanon. Enkö ehkä puhu julkisesti, kaikkien kuullen? Iäisyys, ukko sitten sanoi yhä pahemmin ähisten ja kiihoittuen. Puhutte iäisyydestä, veli Virdis? Iäisyys on olemassa tässä maailmassa sillä, joka kärsii. Joka tunti on vuosi, joka päivä kuolonkamppauksen täyttämä vuosisata. Mutta riittäköön. Tapahtukoon Jumalan tahto!
— Te houritte, pappi virkkoi. Olen jo tuhat kertaa sanonut teille: teitä vaivaa vainoamishulluus. Kuka on aikonut tehdä teille pahaa? Mitä varten? Ja jos teillä on sellaisia ajatuksia, niin miksi yhä asutte täällä?
— Minne minun sitten pitäisi lähteä? vanhus kysyi itkien. Minulla ei ole kotia, ei sisaruksia, ei ystäviä. Ei kukaan pidä minusta. Minne lähdenkään, aina on niitä, jotka tahtovat varastaa rahani. Kaikki vihaavat minua, kun minulla on muutamia kolikoita. Ilmakin on minulle vihamielinen, kun ei anna minun hengittää.
— Veli Zua, päästäkää sitten kolikot kierimään tai lahjoittakaa ne hyväntekeväisyystarkoituksiin. Kun teillä ei enää ole mitään…
— Kun minulla ei enää ole mitään, minun käy vielä huonommin. Silloin he pitävät minua vanhana koirana, vanhana hevosluuskana…
— He muka joka tapauksessa ottavat teidät hengiltä! pappi huudahti suuttuneena. Zua! Zua! Teidän tautinne on todella parantumaton. Teissä ei ole jumalanpelkoa! Te ette pidä kenestäkään, ettekä ole koskaan pitänyt.
— Minäkö?
— Niin, juuri te, veli Zua! Ketä olette koskaan rakastanut? Ainoastaan rahojanne. Kuinka monesti olenkaan sanonut teille jo monena Herran vuotena: "Veli, hankkikaa itsellenne perhe, täyttäkää Jumalan käsky…"
— Ei kukaan ole noudattanut Jumalan käskyjä paremmin kuin minä. En ole koskaan tehnyt syntiä, en ole varastanut, en tappanut, en sanonut väärää todistusta, en himoinnut lähimmäiseni vaimoa. Mutta Jumala on väärämielinen…
— Tätä nyt vielä puuttui, pyhät enkelit! pappi huudahti lyödä läiskäyttäen kätensä yhteen ja käyden yhä katkerammaksi. Tähän maailman aikaan muka on olemassa vain häijy ja vääryyttä tekevä Jumala. Vanhat ja nuoret, miehet ja naiset, kaikki syyttävät Jumalaa. On hyvin mukava syyttää Jumalaa kaikesta pahasta, jota itse teemme. Ja tekin, veli Zua, vanha typerä aasi! Antakaa minun puhua, muuten pakahdun: En pane pahakseni, vaikka loukkaisitte minua, panettelisitte minua tai vaikka annatte minulle selkäsaunan, mutta en voi kärsiä, että rienaatte Jumalaa! Tämä on kaunista! Onko Jumala käskenyt, ettei teidän pidä auttaa lähimmäistänne, ei rakastaa häntä, onko Hän käskenyt teitä tekemään pahaa, jota ette tahdo muiden tekevän teille? Jumalako on neuvonut teitä aina pysyttelemään yksin elämässä, voidaksenne välttää vaikeuksia, koota rahoja ja olla vapaa vastuusta? Pitäkää nyt hyvänänne! Nyt olette yksin koko elämänne ajan, yksin kuin vanha koira!
Ukko Zua huokaili ja voihki, mutta ei enää rohjennut vastustella. Hänen täytyi myöntää mielessään, että hänen vanha ystävänsä oli oikeassa. Tämä jatkoi:
— Jumala kai saarnaa teille saituutta ja sanoo. "Piilota roposi, Zua, piilota ne ja rakasta niitä enemmän kuin mitään muuta, enemmän kuin itseäsikin. Älä auta sitä, joka on haaksirikkoon joutumaisillaan ja epätoivoissaan kurottaa käsiään sinua kohti…"
— Ymmärrän! ukko sanoi kavahtaen istualleen vuoteessaan. Kyllä ymmärrän!
— Ettepähän! Ette ole ymmärtänyt mitään.
— Ymmärrän, ymmärrän, sairas hoki haluten vaihtaa puheenaihetta. Kaiken pahan me ihmiset muka teemme itsellemme. Minäkin kaiketi itse olen ampunut poikki jalkani…
— Jumalako sen kenties ampui? Jollette olisi lähtenyt sotaan, niin…
Mutta pappi Virdis hillitsi mielensä. Hän älysi, että hänen käyntiään täytyi pitää hyödyttömänä, jopa vahingollisenakin.
— Sotaan, sotaan! sairas huusi, reuhtoillen ja läähättäen, koko ruumis vapisten, aivan suunniltaan. Hah hah haa! Kaikki muut solvaukset voin sietää, tätä vain en. Sotaan, sotaan tietystikin… lähdin sotaan, kun kuningas minut sinne lähetti… sentähden, että kaikki terveet miehet, kaikki miehet, joilla on omaatuntoa, lähtevät sotaan. Ja minäkin lähdin, ja tekisin niin uudelleenkin, ja La Marmora… ja Balaklava… ja mitali, peilailkaa tässä mitalissa… niin, peilailkaa…
Hänen vihaa uhkuva äänensä sortui muuttuen korinaksi.
"Kaikki on mennyttä! Pastori Virdis ei totisesti saata kehua oveluuttaan", Annesa ajatteli oven takana. Alunpitäen hän oli älynnyt, että ukko Zua johti keskustelun toiselle tolalle ärsyttäen pappia, niin ettei tämä päässyt käyntinsä todelliseen aiheeseen. Virdis oli mennyt aivan liian pitkälle ja koskenut vanhan ystävänsä kaikkein arimpaan kohtaan. Annesa kuuli nyt papin vääntelehtivän ja puhkuvan, kun hän ei kyennyt korjaamaan kömpelyyttään, ja Annesa kiristeli hampaitaan enemmän kiukuissaan papille kuin ukko Zualle.
Sinä yönä vanhuksella oli ankara hengenahdistuskohtaus. Annesa jo luuli, että hän kuolisi, ja tunsi omituista, kauhunsekaista iloa.
Jospa ukko kuolisi! Hänen kuolemansa selvittäisi kaiken. Mutta kuolema on kuitenkin aina salaperäinen, hirvittävä tapaus, ja huolimatta mielenlujuudestaan ja julmasta toivostaan Annesa kahistui ajatusta, että vanhus saattaisi kuolla hänen silmiensä edessä minä hetkenä tahansa. Hän avasi keittiön oven ja kutsui Gantinea. Köyhä vieras ei vielä ollut palannut. Renki nukkui raskaasti ja kuorsasi kuin ukkorahjus, mikä ei ollenkaan miellyttänyt hänen morsiantaan.
Annesan täytyi kutsua poikaa toistamiseen. Tämä kavahti unestaan oikein ymmärtämättä, mitä Annesa sanoi. Sitten hän meni sairaan huoneeseen ja lähestyi vuodetta; mutta hän ei ruvennutkaan huolehtimaan vanhasta potilaasta, vaan alkoi hyväillä morsiantaan, niin että tämä kävi kärsimättömäksi.
— Mitä tyhmyyksiä sinä, Gantine! Tätäkö varten minä kutsuin sinua?
— Minkäs tähden sitten? nuorukainen mutisi huoaten. Etkö näe, että ukko Zua on paremmassa kunnossa kuin minä? Eihän hän muuta kuin hengittää raskaasti. Se menee pian ohi, saat nähdä. Setä Zua! hän huudahti kumartuen vuoteen yli. Kuinka voitte? Lähdenkö noutamaan lääkäriä?
Ukko avasi silmänsä selälleen ja huitoi käsillään, kuin olisi tahtonut leyhyttää ilmaa keuhkoihinsa. Mutta hetken kuluttua hän rauhoittui, ja hänen kasvonsa, joihin veri oli pakkautunut, saivat jälleen tavallisen kellertävän värinsä.
— Veli Virdis!… hän kuului mutisevan.
— Tahdotteko, että lähetämme noutamaan häntä? Annesa kysyi auliisti.
Vanhus katseli häntä, mutta ei vastannut.
— Voitteko jo paremmin? Noudammeko lääkärin? toisti Gantine, joka oli istuutunut vuoteen jalkopuoleen eikä näyttänyt aikovan hievahtaa paikaltaan.
— Lääkäriä, lääkäriä… milloin olette noutaneet lääkäriä minua varten? Antakaa edes vettä! ukko soperteli. Raikasta vettä.
— Kas tässä.
Annesa nosti lasin hänen huulilleen, mutta ukko otti sitä suuhunsa vain vähän, ja sylki senkin takaisin lasiin.
— Tämä on tulta, eikä vettä. Eikö enää ole vettä kaivossa? Tuokaa minulle toki vähän raikasta vettä.
Saadakseen raikasta vettä Annesa meni pihalle, köytti nuoran vesiruukun kaulaan ja upotti sen kaivoon, nosti astian taas ylös ja kaatoi vettä lasiin aikoen palata sisään. Silloin hän näki Gantinen tulevan häntä vastaan.
— Mitä tahdot? Annesa kysyi karskisti.
Gantine kietoi käsivartensa hänen ympärilleen ja suuteli häntä rajusti.
Annesalta läikkyi vesi lasista.
— Päästä minut! tyttö tiuskaisi suuttuen ja koetti irroittautua, mutta poika suuteli häntä toistamiseen ja painoi häntä lujemmin poveaan vasten.
— Oletko morsiameni vai etkö? poika kuiski huohottaen, intohimosta suunniltaan. Miksi aina kaihdat minua? Ennen et ollut tuollainen, Annesa? Et enää näy rakastavan minua.
— Päästä irti. Ukko odottaa.
— Odottakoon! Parasta olisi, jos lopultakin kuolisi. Jos hän kuolee, voi isäntäväki maksaa rahat, jotka he ovat minulle velkaa; silloin voimme mennä naimisiin. Jää nyt hetkeksi luokseni, Annesa! Juokset aina minua pakoon. Tuntuu siltä, kuin pelkäisit minua.
— Se on totta. Minä pelkään sinua, Annesa sanoi hiukan ivallisesti.
— Olet siveä tyttö, sen tiedän, ja se on mieleeni. Mutta joskus toki voisit olla minunkin seurassani.
— Päästä jo irti! Annesa toisti kiukkuisesti.
— Tule takaisin, Annesa, odotan sinua! poika pyyteli. Parin päivän perästä minun täytyy lähteä. Jollemme ole yhdessä tänä iltana, emme enää näe toisiamme. Tule nyt, Annesa!
— Päästä minut. Saammehan nähdä.
Gantine päästi hänet, mutta Annesa ei enää tullut ulos; vieläpä hän joutuin sulki oven vitjalla, eikä vastannut liioin vanhuksen pyyntöihin eikä sadatuksiin.
Seuraavana aamuna vieraat lähtivät varhain. Rengin taas täytyi lähteä vuoristoon viemään Paulun hevosta laitumelle.
Kun juhla oli ohi, elämä Decherchien talossa jatkui entiseen yksitoikkoiseen, synkkään tapaansa. Molemmat ukot kävivät messussa ja istuskelivat sen päätyttyä kauan kunnallistalon kiviportailla juttelemassa vanhojen tuttavien kanssa. Mutta illoin he istuivat kotitalon ulko-oven edessä, ja joskus pappi Virdis oli heidän seuranaan.
Paululla oli omat tuttavansa, asioittensa hoito ja omat puuhansa.
Ollessaan kylässä hän joutui kotiin ainoastaan päivälliseksi ja yöksi.
Naiset puuhasivat omissa askareissaan, donna Rachele rukoili alinomaa. Miehet kajosivat pöydässä harvoin talon raha-asioihin, mutta ne olivat surkeassa kunnossa. Kolme päivää juhlan jälkeen kyläkuuluttaja, joka samalla toimi oikeudenpalvelijana, tuli antamaan ensimmäisen varoituksen talon ja tiluksien myömisestä huutokaupalla.
Parin viikon kuluttua olisi kaikki mennyttä. Silti vanhukset ja donna Rachele eivät näyttäneet ylen levottomilta. Ehkä he odottivat, että Kaitselmus puuttuisi asiaan, tai toivoivat Paulun voivan hankkia rahoja. Paulukin toivoi vielä. Ballore Spanu oli sanonut hänelle ennen lähtöään:
— Olen vielä ikäänkuin perheen poika, niinkuin tiedät, eikä minulla ole centesimoakaan omaa rahaa. Mutta jos tulet kotikylääni, esitän sinut kirkkoherran sisarelle, rikkaalle muorille, joka varmaankin voi lainata sinulle muutamia tuhansia. Viikon kuluttua on meidän kylässämme pyhimysjuhlat; silloin sinun on sopivin tulla.
Paulu oli päättänyt uskaltaa yrityksen. Mutta jollei sekään onnistunut…
— En oikein tiedä, hän sanoi Annesalle lähtönsä edellisenä iltana, mutta olen varma siitä, että saan rahoja irti. Ilman rahoja en tule kotiin… ennemmin otan itseni hengiltä.
Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun hän uhkasi tehdä itsemurhan. Mutta niin kovasti ei uhkaus ollut koskaan ennen pelästyttänyt Annesaa.
Paulu matkusti. Gantinekin oli lähtenyt kotoa, ja hänen oli määrä jäädä
Lula-metsään kylvöaikaan asti.
Sairas ukko Zua tahtoi ripittäytyä. Pastori Virdis istui kauan hänen luonaan, ja kun hän vihdoin tuli ulos huoneesta ja istuutui oven eteen molempien vanhusten pariin, Annesa pani merkille, että hän näytti tavattoman iloiselta.
— Kirkkoherra on hyvällä tuulella, hän sanoi donna Rachelelle. Ehkä hän on saanut setä Zuan taivutetuksi auttamaan meitä.
— Jumala sen suokoon! donna Rachele huokasi. Silloin tekisin jalkaisin toivioretken Gonare-madonnan luo.
Mutta kuuntelipa Annesa kuinka tarkkaavasti tahansa, pappi ei ilmoittanut vanhuksille tuota ilosanomaa. Hän kutsui Rosan luokseen ja käski lapsen kertoa Kristuksen ristiinnaulitsemisesta ja pohti tytön kanssa laveasti yksityiskohtia. Sitten hän puhui ukko Cosimun ja don Simonen kanssa Santus paimenesta, jota syytettiin poikansa murhaamisesta, ja hänkin puolusti onnettoman isän viattomuutta.
— Isä on taas lähtenyt liikkeelle; hän on saanut tietää, että poika oleskelee lammastarhassa lähellä Ozieria.
— Olisipa oikein ja kohtuullista, jos hän hirttäisi koko nulikan, jos saa hänet kiinni! ukko Cosimu tuumi tavattoman jyrkästi.
Pappi Virdis pani tämän kovin pahakseen, alkoi huohottaa ja huitoi käsillään.
— Cosimu Damianu! Mitä sanotkaan? Onko tuo kristityn puhetta? Onko sinusta viime aikoina tullut villipeto?
Rosa alkoi nyt kertoa kamalaa unta, jota hän oli nähnyt edellisenä yönä:
— Oli hirmuisen iso susi, jolla oli pikkiriikkinen häntä. Se juoksi toisen pedon perässä erämaassa. Ei aikaakaan, kun tuli mies, jolla oli sauva ja keihäs…
— Huijui millainen uni! ukko Cosimu sanoi ollen säikähtävinään. Oikein minua peloittaa!
Rosa naurahti, mutta kävi sitten jälleen vakavaksi ja viittaili käsillään.
— Älkää pelätkö! Sehän oli vain unta!
— No, mitä mies teki keihäällä?
— Mies juoksi juoksemistaan. Sitten hän tuli toiseen erämaahan, ja sitten vielä toiseen.
— Olipa siinä erämaita enemmänkin, pappi huudahti.
— Kuulkaa nyt, kuulkaa tarkasti, Rosa sanoi kärsimättömästi.
Ja nuo kolme vanhusta kuuntelivat tarkkaavasti tytön haaveellista lörpötystä. Annesa ja donna Rachele istuivat sillä aikaa sisällä käytävässä ajatuksiinsa vaipuneina. Edellinen oli synkän odotuksen vallassa, mutta toivoi rauhaa ja onnistumista, jälkimmäinen huusi avukseen Jumalaa, joka ei heltynyt hänen rukouksistaan.