IV
Paulu oli lähtenyt matkaan aamun sarastaessa. Moneen vuoteen hän ei ollut tehnyt muuta kuin näin matkustellut hankkimassa rahoja, niinkuin keskiajan ritarit aarteita etsimässä. Varmaankin virtasi vähän espanjalaisen ylimyksen verta tämän köyhtyneen sardinialaisen aatelismiehen suonissa. Mutta ajat olivat muuttuneet. Vuorista ei enää löytynyt aarteita, eivätkä ihmiset olleet auliita hellittämään kukkaronsa nauhoja. Ja kuitenkin Paulu Decherchi matkusteli ja toivoi lopultakin osuvansa paikkaan, jossa asuisi ihmisiä, jotka eivät olleet niin saastaisen kitsaita kuin ne koronkiskurit, joiden kanssa hän siihen asti oli ollut tekemisissä.
Hän toivoi, jopa uskoi varmasti, että onni olisi viimeinkin hänelle suosiollinen. "Kirkkoherran sisar on rehellinen ihminen", hän tuumi. "Hän lainaa minulle rahat kohtuullisella korolla. Näin saatamme maksaa velan pankkiin; ja kuolee kai setä Zuakin kerran, jolloin on helppo järjestää asiamme".
Hän ratsasti edelleen. Hänen pieni raudikkonsa, jonka satulasta riippui valko- ja punakukkainen pussi, niin että sen kangas näytti seinäverhosta leikatulta, pysähtyi äkkiä nostaen kaunista, viisasta päätään. Pölyisestä ja huonosti hoidetusta maantiestä oikeaan, muurin takana, häämötti polun suu, jonka melkein peittivät näkyvistä tuuheat, marjoja täynnä olevat sinivatukkapensaat.
— Olet oikeassa, Paulu sanoi ääneensä taputtaen älykkään eläimen päätä. Parempi on poiketa tuonne polulle. Se on kapea ja hankala, mutta sillä on vähemmän pölyä ja enemmän siimestä.
Hän antoi eläimen noudattaa vaistoaan, ja se pujottautui varovasti pensaiden välitse.
Polku mutkitteli ja polveili syvän laakson kaltaalla. Aamun ruusuinen hohde valaisi himmeästi maisemaa, jossa vielä melkein oli alkuperäinen koskemattomuuden leima. Näytti siltä, kuin ei ihmisjalka olisi vielä koskaan tallannut tätä seutua. Laakson seininä kohosivat harmaakivikalliot. Kuivunut joen uoma, jonka pohja oli hyvin vaaleaa graniittia, uursi laakson vihreään pohjaan harmaanvalkean vakonsa, ja kukkivat oleanderit, joita kasvoi kivien lomissa pitkin joen vartta, näyttivät aivan kuin kyklooppien kivimaljakkoihin istutetuilta. Kiiltävälehtinen laakeri, mustamarjainen myrtti, vielä kukkivat pionipensaat ja monet Sardinian kasviston harvinaisemmatkin pensaat ja kukat koristivat laaksoa ja kallioita kiiveten niiden huipuille asti. Valkoisina hohtavat ja sinisinä siintävät vuoret, joista muutamat vielä olivat leijuvien huurujen peitossa ja joihin aamuruskon heijastus valoi punaansa, rajoittivat näköalaa. Etäällä, metsärinteisen vuoren juurella, siellä josta laakso alkoi, näkyi vielä kotikylä, ja kauempana, harmaassa kalliosyvennyksessä, pilkottivat toisen pienen kylän rauniot, jonka kaikki asukkaat olivat kansantarun mukaan ammoisina aikoina kuolleet salaperäiseen ruttotautiin; toinen tarina taas tiesi kertoa, että heidät oli yhtenä ainoana yönä surmannut sukupuuttoon naapurikylän väestö, joka halusi laajentaa aluettaan.
Paulu joutui aamun runouden ja seudun kauneuden lumoihin. Hän ei ollut pitkiin aikoihin tuntenut itseään näin iloiseksi ja onnelliseksi. Hän näytti tulleen nuorukaiseksi jälleen ja siirtyneen takaisin siihen aikaan, jolloin hän lähti kotoa hilpeänä ja huolettomana kuin lintu etsimään vain huveja ja hauskuutta huolimatta huomisesta. Väliin hän laulahti:
Linnut, siipi ilmaan luokaa,
Mulle lemmen viesti tuokaa…
Ja hänen äänensä, joka oli sointuvan heleä kuin naisen ääni, kajahti tyynessä aamuilmassa. Hevonen höristi korviaan, ikäänkuin isännän tavaton hilpeys olisi häirinnyt sitä. Mutta Paulu jatkoi laulamistaan ja kannusti ratsuaan. Niin, hän oli iloinen. Annesan muisteleminen, rahan saannin toivo, aamun ihanuus saivat hänen mielensä virkeäksi. Hiiteen kaikki synkät muistot ja ikävät ihmiset, varsinkin setä Zua ja kyläkuuluttaja julistuksineen!
Ja ratsu kantaa häntä yhä etemmäksi. Milloin polku kiipeää laakson rinnettä ylös, milloin laskeutuu sen pohjaan. Pienen ylätasangon poikki hän saapui pieneen ravintolaan, johon poikkesi syöttämään hevostaan. Hän aikoi oitis taas jatkaa matkaansa, mutta muuan nainen tunsi hänet ja kiiruhti kertomaan Pietro eli Peu Corbulle, rikkaalle tilanomistajalle, että Paulu Decherchi oli poikennut korpraalinlesken, Zanan, kapakkaan. Don Peu Corbu riensi heti Zana lesken ravintolaan ja alkoi oitis Paulun nähtyään moittia tätä, kun ei hän ollut tullut suoraa päätä tervehtimään ystäväänsä.
— Pelkäätkö, että meillä on rutto talossa? Milloin Paulu Decherchi on ruvennut poikkeamaan kievareihin, sensijaan että tulisi ystäviensä luo?
Paulu oli aikaisemmin pyytänyt rahoja lainaksi don Peulta, joka oli evännyt pyynnön. Lainailihan Paulu rahoja kaikilta tuttaviltaan, mutta ei koskaan toistanut pyyntöään, jos se kerran oli hylätty, vaan kantoi sitten kaunaa noille nurjamielisille henkilöille. Hän oli kuitenkin tulevinaan iloiseksi don Peun näkemisestä, lausui hänelle kohteliaisuuksia, mutta kieltäytyi lähtemästä hänen mukaansa.
— Minulla on kiire, hän selitteli. Puhallutan vain hetkisen hevostani.
Olen matkalla Pyhän Isidoron juhlaan.
— Se on vasta ylihuomenna. Sinä jäät kauniisti tänne koko täksi päiväksi, niin totta kuin nimeni on Peu Corbu.
— Älä vanno! En minä kuitenkaan jää, Paulu vastasi. Mutta hän jäi sentään. Don Peu oli noita sardinialaisia aatelismiehiä, jotka eivät karta maatöitä, kun niikseen on, mutta jotka enimmäkseen vetelehtivät toimettomina odottaen ystäviä ja vieraita, joiden kanssa voivat vähän ryypiskellä ja jutella kaiken maailman asioista pitkin ja poikin.
Hän otti Paulun huostaansa kuin ainakin tavoittamansa saaliin ja laahasi häntä ympäri kylää kapakasta toiseen. He joivat yhdessä aika tanakasti; Paulu oli edelleen iloista poikaa ja alkoi lasketella hullutuksia. Hän kehui, ettei hänen raha-asioitaan vaivannut mikään ja että hengenahdistusta poteva ukko oli lahjoittanut hänelle arvopaperinsa mielin määrin käytettäviksi.
— Katsopas, hän virkkoi osoittaen takkiaan, joka oli mitä hienointa englantilaista kangasta, mutta huonosti tehty, tämän setä Zua lahjoitti minulle; toisin sanoen pisti minulle käteen sata liiraa ja käski ostaa uuden puvun.
— Teittepä viisaasti, kun otitte sen ukkorahjuksen luoksenne, don Peu vastasi hypistellen takin kangasta. Mutta kyllä te olettekin hänelle hyviä. Jos hän olisi joutunut toisenlaisten ihmisten pariin, he olisivat ottaneet hengen hänestä. Zana, sinä kaunosilmä, tuohan meille pullo lisää tätä kirottua muskat-viiniä!
Zana, kaunis leski, jolla oli suuret, sysimustat silmät, nousi pöytänsä äärestä ja tuli myymälästään, josta sai mitä erilaisimpia tavaroita, pieneen perähuoneeseen, jonne jalosukuiset ystävykset olivat vetäytyneet. Tätä huonetta, johon valo tuli ruokokattoon tehdystä pienestä ikkunasta, käytettiin ruokailupaikkanakin. Siellä oli katettuna pöytä, jossa oli kori täynnä kivikovia, "nuottipaperiksi" sanottuja sardinialaisia leipiä; korin rei'istä kurkisteli pieniä valkoisia, erittäin pirteän ja vilkkaan näköisiä matoja. Punaisilla papereilla verhotuilta seiniltä ei puuttunut almanakkoja eikä pyhäinkuvia. Suurennetusta valokuvasta katseli huoneeseen lihava, sävyisän näköinen karabinieeri, joka näytti korpraaliksi naamioidulta papilta.
— Zana, tähtisilmä, don Peu puheli jäykkänä ja vakavana viiniä laseihin kaatavalle leskelle, tämä jalosukuinen herra, tämä ratsumies ja ritari on leskimies ja hakee lohdutusta. Sinä taidat myös hakea lohdutusta. Ettekö voisi lohduttaa toinen toistanne?
— Joko te taas hulluttelette, don Peu! leski vastasi arvokkaasti. Jollen kunnioittaisi vierastanne, vastaisin teille, niin kuin ansaitsisitte!
— Antakaa hänen loruilla! Paulu sanoi lepytellen.
Mutta leski katseli nuorta leskimiestä, ja tämäkin jo oli puolestaan kiinnittänyt huomionsa häneen. Molemmilla oli kauniit silmät; ja kauniit silmät ovat olemassa sitä varten, että niitä katseltaisiin, vaikka ne jo olisivatkin vuodattaneet kyyneliä rakkaiden vainajien haudalla.
Zana jäi vielä hetkeksi asiakkaittensa seuraan, mutta poistui sitten myymälään, jonne oli tullut pikkupoika ostamaan soldolla [soldo = 5 centesimoa] lampunsydäntä.
Paulu oli käynyt alakuloiseksi, mistä syystä, sitä hän ei itsekään tiennyt. Tähän asti hän oli saanut pidetyksi hyvää tuultaan yllä kerskailuillaan pettäen itseään harhakuvitelmalla, että hänen raha-asiansa todella olivat hyvällä kannalla ja ettei hänen taskussaan olevia sataa liiraa oltu lainattu pastori Virdikseltä. Mutta pienen punaisen myymäläkamarin hämärässä hän luuli kuin unessa näkevänsä epämiellyttäviä hahmoja: kyläkuuluttajan tummanpuhuvat karskit kasvot hengenahdistusta potevan ukon luisevan, laihan haamun takana.
— Hän on vielä kaunis nainen, don Peu sanoi puhuen yhä leskestä, ja hänellä kuuluu olevan kolikoitakin arkun pohjalla. Hokevat myös… minä puolestani en väitä mitään… mutta hoetaan — no, juo toki, Paulu Decherchi! Mitä sinä taas aprikoitset?
— En tahdo juoda enää. Mitä sitten hoetaan?
— Sinun täytyy juoda, niin totta kuin nimeni on Peu! Vai tahdot sinä tietää, mitä ihmiset sanovat? Sitä ei voi kertoa täällä… korpraali kuulee puheemme, ha, ha, haa! Terve!
Don Peu joi seinällä riippuvan valokuvan maljan, ja Paulukin ryyppäsi.
Korpraalinlesken muskat-viini sai kyläkuuluttajan naaman häipymään.
— Mitä sitten sanotaan, Peu?
Don Peu hiljensi ääntään ja kertoi koko joukon juoruja Zanasta. Tämäntästä hän kohotti katseensa ja silmäili veitikkamaisesti korpraalivainajan säyseitä kasvoja, joka hämärässä näytti katsovan kaukaisesta maailmastaan, suvaitsevasti kuunnellen kertomuksia oman leskensä seikkailuista. Paulukin katseli kuvaa ja naurahti. Hän unohti, että Maatalouspankki viikon kuluttua säälimättä myöttäisi huutokaupalla Decherchien vanhan sukukartanon ja heidän viimeiset maatilkkunsa.
* * * * *
Seuraavana päivänä jo aamun koitteessa Paulu jatkoi matkaansa Balloren kotikylää kohti. Ilma oli äkkiä muuttunut koleaksi, se tuntui aivan syksyiseltä. Paulu ei enää ollut iloinen, niinkuin edellisenä päivänä. Humalasta oli hänen suuhunsa jäänyt karvas maku, ja kurkku tuntui kuivalta. Hän muisteli niitä kahta tuntia, jotka oli viettänyt lesken myymälän takahuoneessa, ja tuo muisto tuntui kiihoittavalta unelta. Viini, tuttavan jutut, Zana, joka alinomaa pistäytyi sisälle ja jollakin verukkeella jäi seisomaan pöydän ääreen, oli saanut hänet hulivilituulelle ja huolettomaksi, aivan kuin ennen nuorukaisvuosina. Huolimatta don Peun vastustelusta Paulu oli tahtonut maksaa yhden viinipullon, ja kun hän oli ottanut taskustaan marengon, kahdenkymmenen liiran kultarahan, eikä leskellä ollut pientä rahaa, Paulu oli sanonut:
— Voitte antaa minulle takaisin, kun palaan kolmen päivän päästä.
Zana oli tahtonut uskoa hänelle velaksi, don Peu oli tarjoutunut lainaamaan hänelle pientä rahaa, mutta Paulu oli ollut suuttuvinaan. Peu oli ajatellut Paulun tahtovan näytellä mahtavaa miestä miellyttääkseen Zanaa, ja katsellut nauraen valokuvaa.
Ratsastaessaan Paulu muisteli lesken kookasta, kaunista vartaloa, hänen ruusuisia poskiaan ja uhkuvia, hekumallisia huuliaan. Mutta samalla hän ajatteli pikku Annesaa, sitkeää ja uskollista murattia, jonka kietovan syleilyn hän yksin tunsi ja josta hän ei tuntenut enää koskaan voivansa erota.
— Zana on kaunis. Mutta vaikka hän olisikin kunniallinen nainen, ei häntä voisi rakastaa kauan, Paulu tuumi itsekseen. Annesa on salainen, tyhjentymätön aarre. Hänen jokainen suudelmansa tuntuu minusta ensimmäiseltä.
Paulu ei tahtonut tunnustaa itselleen, että Annesan rakkauden voiman salaisuus piili kokonaan siinä järkyttävässä intohimossa, jonka hän, Paulu, tytössä oli herättänyt. Hän ei tunnustanut sitä itselleen, mutta tunsi sen sisimmässään ja salli tämän intohimon täydelleen vallata ja kiehtoa olemuksensa, niinkuin muratti kietoutuu puunrungon ympärille. Hän rakasti vähemmän kuin antoi rakastaa itseään, ja olematta tahallisesti uskoton hän katseli ja halusi toisia naisia antautuen mielihyvin heidän helliteltäväkseen.
Näin hän unohtamatta Annesaa, mutta ajatellen kaunista leskeä, saapui kylään, matkansa päämäärään. Suuret ruusunpunaiset pilvet peittivät auringon, lempeä hohde välkkyi sänkipeltojen peittämillä kukkuloilla, joiden takana kohosi vaaleanpunaiselta marmorilta näyttävä kalkkivuori. Pienet, mustat lehmät joivat kapeasta ojasta, piirtyivät kukkulan keltaista taustaa vasten. Mutta kun hän ehti lähemmäksi kylää, kaikki näytti kolkolta, tie pölyiseltä, ja löyhkäävää ilmaa oli vaikea hengittää. Pieni kirkko kohosi sadan metrin päässä kylästä karulla kentällä, joka oli kartion ja pyramidin muotoisten suurten paasien ja kivilohkareiden peitossa. Näytti siltä, kuin jokin muinaisajan kansa olisi samoillut tämän kentän yli ja yrittänyt pystyttää rakennuksia, jotka olivat jääneet keskeneräisiksi. Kaikki oli täällä hiljaista ja autiota.
Hevosen kaviot vajosivat syvälle tomuun ja likaan. Kivihökkeleitä, jotka oli rakennettu kalliopohjalle, oli rykelmissä harvojen uudisrakennusten ympärillä. Myssypäisiä, avojalkaisia naisia, repaleisia lapsia, puolialastomia poikasia, melkein koko kylän väestö vilisi tomuisella tiellä. Kaikki alkoivat kuiskailla nähdessään Paulu Decherchin, joka tervehti oikeaan ja vasempaan hevosen selästä.
Ratsastaessaan vanhan talon ohi, joka näytti muita varakkaammalta, hän oikaisi ryhtinsä, käänsi hevosensa ja katseli rautaristikkoikkunoita. Siinä talossa asui kirkkoherran sisar, rikas vanha nainen, jolta Paulu, köyhtynyt aatelismies, toivoi saavansa lainaksi rahoja. Ikkunoissa ei näkynyt elävää sielua, ja Paulu ratsasti eteenpäin. Hänen tuttavansa Ballore asui kauempana, syrjätien varrella, talossa, joka oli rakennettu korkealle kalliolle ja jossa oli avoin pihamaa edessä.
Ballore Spanu itse ei ollut kotona, mutta hänen omaisensa, äiti ja seitsemän naimatonta tytärtä, joista nuorin oli täyttänyt kolmekymmentä, ottivat vastaan vieraan ilmeisesti mielissään.
— Ballore on ulkoisalla, sanoi äiti, pieni lihava eukko, jonka kellervät kasvot olivat melkein kokonaan mustan päähineen peitossa. Lähellä meidän laidunmaitamme on tulipalo, ja Ballore lähti avustamaan sammutustyössä. Mutta hän palaa kyllä illan suussa. Miten voivat omaisenne, don Paulu? Entä kuinka donna Rachele jaksaa? Muistan vielä, kun hän kävi tämän kylän juhlassa; hän oli silloin kihloissa ja kaunis kuin neilikan kukka.
Kaikki seitsemän neitosta häärivät Paulun ympärillä; mikä toi pesumaljaa, mikä taas tarjosi kahvia, j.n.e. He olivat hämmästyttävästi toistensa näköisiä, pieniä ja pyyleviä; kaikilla oli isot, kellervät kasvot, ja tiheät, mustat kulmakarvat yhtyivät kotkannenän yläpuolella.
Isot mustat ja punaruskeat, vanhanaikaisilla kaiverruksilla koristetut arkut, vuode, jonka yllä kohosi vaatekatos, ja vanha, musta penkki olivat huoneen kalustona. Valo tuli ovesta. Kanat tepastelivat vapaasti sisälle ja ulos.
Paulu joi kahvia, pesi kasvonsa ja kätensä ja kuunteli puheliaan muorin lörpötystä. Tämä kertoi jo seitsemän vuotta käräjöineensä naapurinsa kanssa oikeudesta kulkea laidunmaalleen hänen tiluksiensa poikki.
— Seitsemän vuotta, poikaseni! Yksistään asianajajat jo ovat nylkeneet minulta yli kaksituhattakolmekymmentä skudoa. Tämä tietysti on vain kunnianasia, ymmärrättehän. Voittaakseni jutun olisin valmis vaikka tarttumaan kerjuusauvaan.
Illan suussa Paulu lähti kävelemään. Muorin lorut, Balloren poissaolo ja seitsemän vanhaa piikaa, jotka tuuheiden kulmakarvojensa alta tähystelivät häntä, olivat saaneet hänet ylen huonolle tuulelle. Hän kuljeksi ympäri kylää epäröiden, menisikö kirkkoherran luo, jota ei vielä tuntenut. Taivas peittyi pilviin. Tämä pikku kylä, johon verrattuna Paulun kotikylä Barunei tuntui somalta pikkukaupungilta, näytti kolkolta kerjäläispesältä synkän taivaan alla.
Miehet palasivat pelloilta ja laidunmailta, toiset jalkaisin, toiset ratsastaen pienillä valkoisilla tai mustilla hevosilla. He näyttivät tulevan kaukaa, äänettöminä ja väsyneinä kuin kuljeskelevat ritarit.
Äkkiä kietoi epätoivo Paulun sydämen jäisen kylmään vaippaansa.
— Mistä olenkaan tullut etsimään onnea? Likaisesta sopesta! hän ajatteli itsekseen suunnatessaan askelensa kirkolle. Voisiko olla mahdollista, että saan rahoja täältä, niin, juuri täältä?
Paljon väkeä riensi kirkkoon, jossa kirkkoherra toimitti iltamessua. Paulu pysähtyi katselemaan naisia, joista monet olivat erittäin kauniita huolimatta yksinkertaisista ja hullunkurisen näköisistä puvuistaan. Sitten hänkin meni kirkkoon ja asettui omituisen taideteoksen luo. Se oli kuvapatsas, joka esitti pilvillä istuvaa Pyhää Neitsyttä. Pilvet olivat mustaa puuta ja pyöreät kuin pallot. Itse madonna, jolla oli päässä myssy ja vyötäryksellä esiliina, oli muodoton hirviö ja muistutti luonnonkansojen epäjumalankuvia. Paulu tunsi sardinialaisten maalaiskirkkojen pyhimyskuvat, joten tämä ei häntä ihmetyttänyt. Mutta se palautti hänen mieleensä äkkiä pyhimyskuvat Zana lesken peräkamarissa, ja hänen päähänsä pälkähti hurja ajatus. Mutta samassa hän hylkäsi sen inhoten. Ei, hän saattoi alentua mihin tahansa, nöyrtyä kurjimpien koronkiskurien edessä, jopa katsella, kun talo myötiin ja vanhukset, donna Rachele parka ja viaton Rosa ajettiin pois vanhasta kodista kuin elukat navetasta… mutta pyytää rahoja huonomaineiselta naiselta, ei ikinä!
— Parempi kuolla, hän ajatteli painaen päänsä alas. Itsemurhan ajatus ei peloittanut. Jos otan itseni hengiltä, ukko Zua pelastaa perheen. Hän vihaa minua, ja tehdäkseen minulle kiusaa hän ei auta meitä, mutta jos minä kuolen…
Annesan hahmo ilmestyi hänen sielunsa silmien eteen kirkon hämärässä, ja enemmän kuin vanhusten ja äitinsä surua hän ajatteli Annesan epätoivoa ja päätti ilmoittaa hänelle kaamean päätöksensä.
— Silloin se ei tule hänelle odottamatta. Sitten jäljestäpäin hän ei ilmaise tunteitaan, vaan salaa muilta, että rakastimme toisiamme, ja voi mennä naimisiin Gantinen kanssa. Ei! En tahdo musertaa häntä, Annesa parkaa, pientä sydänkäpyäni.
Vilpittömät kyyneleet valuivat hänen poskilleen; salatakseen niitä hän laskeutui polvilleen, laski hatun permannolle, nojasi kyynäspäänsä toiseen käteen ja pyyhkäisi toisella kädellä otsaansa.
Harvinaisen synkkä kuoro kajahti kirkossa; se oli kuin etäistä ukkosen jylinää, johon sekoittui kellojen soittoa ja lasten valitushuutoja ja nyyhkytyksiä. Miehet, jotka olivat polvillaan alttarin ääressä, olivat aloittaneet hillityllä, rukoilevalla äänellä kaihoisan, valittavan virren, joka tuntui tulevan hyvin kaukaa. Naiset istuivat permannolla kirkon perällä ja vastasivat terävällä, korvia viiltävällä äänellä. Varsinkin kuoron johtajattaren ääni kaikui kimakkana ja metallinsävyisenä kuin kirkonkellot.
Hämärä sakeni. Alttarilla palavat vahakynttilät valaisivat heikosti miesten ryhmää. Paulu ei voinut unohtaa tätä elämänsä järkyttävää hetkeä, alkeellinen, synkkä laulu palautti hänen mieleensä koko hänen surullisen ja hurjan nuorukaisikänsä. Unohtuneet kuvat sukelsivat esiin hänen muististaan, outoja hahmoja kohosi hänen eteensä kirkon hämärästä ahdistaen ja raastaen häntä ja huutaen outoja sanoja. Noiden haamujen joukossa oli eräitä hänen kotinsa monivuotisia palvelijoita, ja hän oli kuulevinaan lapsentytön, tämän sukiessa pikku Annesan tukkaa hyräilevän typerää laulua:
Kampaa, kampaa kaunotukkaa, kultaista kuin silkkisukkaa.
* * * * *
Sitten ääni taukosi, tyttö katosi, ja lihava pappi Virdis istui hänen paikallaan nenäliina kädessä, ja Rosa kulki hitaasti pihan poikki. Donna Kallina, hänen vaimovainajansa, istui vahankelmeänä ja läpikuultavana kuin aave päivänpaisteessa koettaen turhaan lämmetä.
Kirkossa, joka kävi yhä kolkommaksi, lauloi seurakunta edelleen surullista virttään. Tuntui siltä, kuin jokin paimentolaiskansa olisi kulkenut ohi kaiuttaen kaihomielistä laulua jäähyväisiksi menetetylle kotiseudulle.
Paulu tunsi sisimmässään tuota salaista kaihoa, joka piilee Sardinian kansan sydämen pohjalla. Huvitteluhalu, nautinnonhimo, seikkailut olivat lapsuudesta alkaen houkutelleet hänet tielle, joka ei ollut hänen oikea tiensä. Hänkin oli alati uneksinut etäisestä isänmaasta, ilon ja tyydytyksen tyyssijasta, jonne ei koskaan pääsisi — sen hän tiesi nyt.
* * * * *
Paulun käyttäytyminen kirkossa oli tehnyt syvän vaikutuksen Balloren seitsemään sisareen. Mutta Ballore itse, joka oli palannut palopaikalta kädet kärventyneinä, uuvuksissa ja pahalla tuulella, tuijotti Pauluun ja ajatteli nähdessään hänet niin alakuloisena:
— Epäilemättä hän on hirvittävässä pulassa. Eihän hän usko Jumalaan, ja kuitenkin hän on ollut rukoilevinaan miellyttääkseen kirkkoherran sisarta.
Ja hän ajatteli ehkä tehneensä tyhmästi pyytäessään Paulua tulemaan.
— Miten hän voi maksaa takaisin lainansa? hän tuumi. Eihän hänellä ole mitään. Joudunpa ikävään valoon kirkkoherran ja hänen sisarensa silmissä!
Ollessaan kahden kesken huoneessa, jossa oli katosvuode ja johon vieraalle oli katettu ateria, ystävykset katsoivat toisiaan suoraan silmiin.
— Tahdotko, että lähdemme kävelylle? Ballore kysyi. Mutta Paulu käsitti, että hänen ystävänsä oli väsynyt ja huonolla tuulella, joten hän sanoi:
— Minne sitten lähtisimme? Senkö henkilön luo, jolle olet luvannut esittää minut? Ehkä jo on liian myöhä. Tähän vuorokauden aikaan ei mennä lainaamaan rahoja.
— Miksi ei, jos se on välttämätöntä! Ballore virkkoi. Sitten hän huokasi: Voi, kuinka olen väsynyt, olin vähällä kärventyä koko mies. Mutta saimmepas tulen viimeinkin masennetuksi. Sekös lähti kiitämään pitkin maata, pahus, ja me perässä, kädessä haot ja kepit. Ajoimme sitä takaa, pieksimme sitä ja tallasimme sen jaloillamme kuoliaaksi kuin elukan. Onneksi se ei ehtinyt metsään asti, mutta näin se meitä poltti, katsohan!
Hän näytti punaisia käsivarsiaan ja kärventyneitä kämmeniään; myöskin hänen partansa, jopa tuuheat, yhteen kasvaneet kulmakarvatkin olivat kärventyneet. Hän tunsi, miten paljon oli erottamassa häntä, voimakasta, karkeaa raatajaa, joka oli valmis kaikkeen, otteluun tulenkin kanssa, Paulusta, jolla oli hienot, kalpeat kasvot ja alakuloiset, huolista raskaat lapsensilmät. Hän katseli vierastaan ja sääli tätä, mutta mitäpä hän saattoi tehdä? Ei, hän ei voinut auttaa. Ballorellahan oli niin paljon vihamiehiä, niin monta käräjäjuttua ja niin monta asianajajaa maksettavana. Ystävien täytyi tyytyä hyviin sanoihin. Ja Paulu saikin kuulla hyviä sanoja niin runsaasti, että heltyi ja oli yhtä nöyrä ja epävarma Balloren parissa kuin oli ollut kerskaileva Peun seurassa.
— Johan sen sanoin sinulle, Ballò. Olen täydellisen häviön partaalla. Jollet sinä auta minua, en tiedä, miten minun käy. Parasta, että teen itsestäni lopun. Ehkä minun kuoltuani meikäläisten asema paranee. Minä, näetkös, olen talon turmiontuoja. Minun syntymäni jälkeen rappeutuminen alkoi, ja asiani ovat huononemistaan huonontuneet.
— Älä puhu noin, Ballore sanoi. Sinä olet terve ja voimakas. Voithan tehdä edullisen naimakaupan, jollet muuta. Ihmettelen suorastaan, ettet ole ajatellut sellaista. Donna Kallina vainaja oli pyhimys, ja luulen, että hänen hurskas sielunsa iloitsisi, jos sinä…
— Ole vaiti! Paulu sanoi, jottei hän kuule, mitä joutavia puhut. En koskaan mene uusiin naimisiin.
— Ja se on ehkä kuitenkin ainoa pelastus.
Paulu ajatteli Balloren puhuvan näin tyrkyttääkseen hänelle jotakuta sisaristaan. Se oli kuin kylmää vettä niskaan. Hän piti naisista, vaikka nämä olisivat olleet rumiakin, kunhan he muuten olivat miellyttäviä, mutta nuo seitsemän vanhaa impeä uhkaavine kulmakarvoineen tuntuivat hänestä sekasikiöiltä, puoleksi naisilta, puoleksi linnuilta, ja herättivät hänessä vastustamatonta inhoa.
— Ballore, hän sanoi ajatellen Annesaa, olemme molemmat miehiä. Sinun täytyy ymmärtää minua. Minun on ilmaistava sinulle jotakin. Minulla on salainen suhde. En ole heittiö; olen onneton, mutta en epärehellinen. En ehkä koskaan ota vaimokseni tuota naista, mutta en koskaan hylkääkään häntä.
— Miksi et voi naida häntä? Onko hän köyhä?
— Hän on naimisissa, Paulu sanoi, kääntääkseen ystävänsä epäluulon pois Annesasta. Olen pitänyt hänestä jo pienestä pojasta, mutta kohtalo on aina erottanut meidät toisistamme. Menin sitten naimisiin, ja jäätyäni leskeksi näin jälleen tuon naisen. Siihen aikaan minun oli pakko vainajaa surressani elää säännöllistä, siveää elämää. En voinut huvitella, en koskaan lähennellyt naisia. Kerran jouduin ystävättäreni kanssa kahden kauas metsään. Olin aina kunnioittanut häntä ja olin toivonut voivani hillitä intohimoani. Mutta halu sai minusta voiton, se sokaisi minut. Ja pahinta oli, että nainen odotti vain merkkiä täydellisesti antautuakseen minulle. Hänkin oli aina rakastanut minua. Hän tarrautui kiinni minuun kuin muratti puunrunkoon. En hylkää häntä ikinä elämässäni.
— Voi Paulu! Ballore sanoi huoaten. Sinun onnettomuutesi on se, että aina olet ollut heikko.
— Luuletko, etten tiedä sitä? Tiedän liiankin hyvin, Paulu jatkoi kiihtyneenä muistaessaan kirkossa vuodattamansa lapselliset kyynelet. Olen lapsi ja ymmärrän, että heikkouteni ja kelvottomuuteni on perheemme onnettomuuksien syy. Ja vielä enemmän kuin nämä onnettomuudet minua kiusaa se, että yhä edelleen olen heikko, olen lapsi. Olen joutunut eksyksiin, eikä kukaan voi neuvoa minua oikealle tielle. Jos olisin jatkanut lukujani, minusta olisi tullut jotakin, mutta vanhempani ja sukulaiseni erehtyivät suuresti pannessaan minut seminaariin. Minusta ei ollut häkkilinnuksi. He panivat oven kiinni, mutta minä lensin ulos ikkunasta. Sitten he lähettivät minut pois, ja silloin jouduin harhateille. Ei kukaan sanonut minulle, että minun piti tehdä työtä, ja niin lähdin maailmalle kuin kerjäläiset, jotka kulkevat almua anoen juhlasta juhlaan. Minäkin etsin juhlista jotakin, mitä en koskaan löytänyt. Mutta minä en ole paha. En koskaan ole tehnyt pahaa, mutta en liioin koskaan hyvääkään. Vain itselleni olen tehnyt pahaa. Monesti olen toivonut, että voisin tehdä edes pahaa, niinkuin monet muut osaavat viekkaasti, ja tarmokkaasti. Mutta siihenkään en pysty. Sanon sinulle vielä kerran: olen yhä edelleen lapsi. Älyni, sivistykseni, sanalla sanoen kaikki, kaikki minussa on pysähtynyt kesken kehityksensä. Olen hedelmän kaltainen, joka kuivettuu ennen tuleentumistaan.
Toinen kuunteli, mutta ei kyennyt käsittämään Paulun puheen hienoutta eikä epätoivoa. Yhden seikan hän vain ymmärsi: ettei Paulu koskaan voisi nousta siveellisestä ja taloudellisesta häviöstään, ja hän katui, että oli kutsunut hänet vieraakseen.
He keskustelivat vielä hetken ja menivät sitten nukkumaan.
Päivän valjetessa Paulu heräsi ja näki Balloren jo lähtevän ulos. Mutta noustuaan hän huomasi, että Ballore taas oli palannut ja joi lasista viinaa.
— Olenpa minä nukkunut, Ballore sanoi. Tuskin vieläkään olen oikein hereillä. Juo, mies!
Sitten he menivät kirkolle. Pyhimysjuhla oli mitätön. Asukkaat, jotka
melkein kaikki olivat maanviljelijöitä ja nyt viettivät suojeluspyhänsä
Isidoron juhlaa, olivat sinä vuonna saaneet huonon sadon. Sen johdosta
Ballore alkoi valittaa:
— Tänä talvena varmaankin tämän kylän ihmisiä kuolee nälkään. Nälänhätä raivoaa taas kelpo lailla. Ajat ovat muuttuneet, Paulu hyvä. Tähän maailman aikaan meidän kaikkien toimeentulo on kurjaa. Mutta muistan, että kaikki elimme minun lapsuuteni aikana mainiosti. Silloin täälläkin oli perin rikasta väkeä. Kirkkoherralla ja hänen sisarellaan esimerkiksi oli säkeittäin rahoja, nii-in, ihan säkeittäin, kautta kunniani!
— Senpä vuoksi rosvot kävivätkin ryöstämässä, ellen väärin muista.
— Niin, se oli kuuluisa rosvous: neljäkymmentä aseellista miestä naamiot kasvoilla, ja väitettiin olleen joukossa monta sinun kotikyläläistäsikin — älä pane pahaksesi, Paulu! He hyökkäsivät kirkkoherran taloon, riisuivat vaatteet pappiparalta ja hänen sisareltaan, köyttivät heidät kiinni toisiinsa, paiskasivat vuoteeseen ja ryöstivät, mitä ikinä irti saivat. Kerrotaan heidän vieneen enemmän kuin kymmenentuhatta skudoa.
* * * * *
Kun Paulu ja hänen isäntänsä menivät kirkkoherran luo, alkoi sisar, pieni vanha nainen, jolla oli päässä kultakudemyssy, taas kertoa samaa rosvousjuttua. Luultavasti hän ei ollut neljäänkymmeneen vuoteen tehnyt muuta kuin selvittänyt tuota tapausta. Hänen ammottava suunsa ja pienet, tirkistelevät lasimaiset silmänsä näyttivät vielä olevan täynnä tuon hirvittävän hetken kauhua.
— Yksi niistä paholaisista oli pitkä ja musta mies, hartioilla pitkä turkki, joka valui nilkkoihin asti. Hän oli kuin takajaloilleen noussut lammas. Poikaseni, näen joka yö, aina vapisten kauhusta, sen mustan, karvaisen hirviön. Niin, he ryöstivät meidät putipuhtaiksi, tuskin jättivät edes tuhkaa pesään…
Sanalla sanoen, ei kirkkoherralla eikä muorilla ollut liikoja rahoja.
Paulu lähti talosta epätoivo sydämessään.
— Ballore varmaankin tänä aamuna kävi kieltämässä muoria lainaamasta minulle rahoja, hän ajatteli itsekseen.
Suru ja nöyryytys herätti hänen ylpeytensä, ja samoin kuin Peulle hän Ballorellekin teeskenteli huolettomuutta ja hilpeyttä. Hän jäi koko siksi päiväksi kylään, uhrasi loput sadasta liirastaan lahjoihin isäntäväelleen, ryyppäsi ja nauroi.
Seuraavana päivänä Paulu aamun sarastaessa lähti paluumatkalle. Hän ei tiennyt, mitä tehdä, mutta ei mitenkään tahtonut tulla kotiin ilman rahoja:
— Ennemmin paneudun puun juurelle ja kuolen nälkään.
Eteenpäin, eteenpäin! Taivas oli synkässä pilvessä, ja kuiva maa, pölyiset puut ja paljaat kalliot odottivat hartaasti sadetta. Lehti ei liikahtanut, ihmisääntä ei kuulunut; koko harmaankellertävässä maisemassa ei näkynyt elävää olentoa. Minne hänen kannatti suunnata kulkunsa, kun koko maailma oli hänelle tämän erämaan kaltainen? Kaikki oli mennyttä, auttamattomasti.
Mutta silti yhä vain eteenpäin! Nöyrä ja viisas hevonen juosta hölkytteli, ja kun se näki aukon laitumen aitauksessa, se epäröimättä poikkesi hakemaan oikotietä. Juuri kun Paulu ratsasti syrjätiellä don Peun pienen kylän lähettyvillä, hän kuuli kutsuvan äänen, joka hänestä tuntui tutulta. Ratsu seisattui. Kookas, roteva mies, jolla oli pitkä punertava parta ja seurassaan repaleinen, hurjan mustalaisen näköinen poika, tuli häntä vastaan.
Don Paulu! Don Paulu! mies huusi huohottaen ja väsyneenä.
Paulu huomasi, että mies oli Santus, paimen, jota yleisesti syytettiin poikansa murhasta. Nulikka oli hänen poikansa.
— Oletteko vihdoinkin löytänyt tuon vekkulin? Paulu kysyi.
Santus tarttui pojan hartioihin ja pudisti häntä rajusti.
— Olen kahteen kertaan kiertänyt jalkapatikassa koko Sardinian ympäri, ja tahdon kuolla vapaana epäluuloista. Tässä tämä hirtehinen nyt on. Vien hänet poliisin luo ja sanon kaikille: "Nyt näette, onko isä surmannut poikansa. Ja nyt silitkää siitä hornan tuuttiin joka sorkka!" Nyt pesen käteni, don Paulu.
Mies kiroili, mutta huolimatta väsymyksestä ja matkan rasituksista, jotka selvästi näkyivät hänen kasvoistaan, hän tuntui olevan hurjan ilon vallassa. Poika sitävastoin oli synkkä ja tuijotti kauas suurilla sinisillä silmillään kuin vanki, joka hautoo mielessään pakotuumia.
— Lähdettekö suoraa päätä kotiin? Paulu kysyi sen enempää välittämättä
Santuksen ja pojan kohtaloista.
— Heti paikalla. Voinko toimittaa puolestanne jonkin asian?
— Voitte kyllä, Paulu vastasi hitaasti, miettien, mitä sanoisi. Annan teille kirjelipun, jonka pyydän antamaan Annesalle, mutta ei kenellekään muulle kuin hänelle, ymmärrättehän? Suullisesti voitte sanoa hänelle, ettei pidä odottaa minua kotiin vielä tänään.
— Kyllä toimitetaan, don Paulu.
Paulu otti taskustaan muistikirjansa ja kirjoitti lehdelle lyijykynällä nämä sanat:
"Tulen O:sta, jään täksi yöksi don Peu Corbun luo. Turha matka. Huono onni, kaikki toivotonta. En tiedä, milloin palaan. Muista, mitä sanoin lähtiessäni. Älä pelästy".
Santus ei osannut lukea. Paulu taittoi paperilipun ja antoi sen hänelle. Santus pisti sen vyöstä riippuvaan konttiinsa ja lupasi toimittaa Annesan omiin käsiin. Sitten hän jatkoi vaellustaan työntäen edellään vaiteliasta poikaansa ja pysähdyttäen jokaisen vastaantulijan kertoakseen tarinansa. Hän ei osannut aavistaa laukussaan kantavansa sellaisen murhenäytelmän siementä, joka oli hänen omaa tarinaansa paljoa hirvittävämpi.
* * * * *
Huolimatta Peun juoruista Paulu jälleen poikkesi korpraalinlesken luo. Hänellä ei ollut mitään suunnitelmaa, mutta lähetettyään kirjelipun Annesalle hän oli tuntenut itsensä vielä alakuloisemmaksi ja levottomammaksi. Päätös, ettei hän palaisi kotiin, oli muuttunut piintyneeksi päähänpistoksi.
— Minulla on vielä viisi päivää aikaa, hän ajatteli. Vaikka minun olisi pakko harhailla ympäri maata samoin kuin tuo poloinen Santus, en aio palata kotiin tyhjin käsin. Tämä on nyt jo käynyt minulle kunnianasiaksi.
Mutta minne hän suuntaisi kulkunsa? Hänen mieleensä muistuivat Nuoron koronkiskurit ja niiden joukossa eräs nainen, joka kerran oli lainannut hänelle tuhat liiraa kolmellasadalla prosentilla.
— Mitä eroa on sellaisella koronkiskuriakalla ja naisella, jonka maine ei ole aivan puhdas? hän ajatteli.
Mutta hypähtäessään hevosen selästä Zanan pienen Muratti myymälän eteen ja nähdessään lesken juoksevan ovelle hymyillen tuttavallisesti, tämä häntä tympäisi. Ei! Ei! Tuolta naikkoselta hän ei tahtonut pyytää rahoja.
— Jaha, Zana sanoi tarttuen hevosen suitsiin, ette näy unohtaneen rahoja, jotka teidän piti saada takaisin.
Leski tempasi auki oven vieressä olevan pienen portin ja talutti hevosen pihaan. Paulu antoi hänen tehdä mielensä mukaan, mutta ei näyttänyt halukkaalta leikinlaskuun.
Zana sitävastoin oli iloinen. Hän ei enää ollut se arvokas ja totinen leski, joka möi lampunsydämiä pienessä kaupassaan ja moitteettomasti tarjoili vieraille perähuoneessa. Hän oli nuori, kaunis nainen, joka kolme päivää oli ajatellut don Peun aatelissukuisen tuttavan lempeitä silmiä ja kaihoisaa katsetta.
— Olen yksin kotona, leski sanoi sidottuaan hevosen kiinni. Palvelijatar meni pesemään vaatteita. Minulla ei ole valmista ruokaa, niin että teidän täytyy kärsivällisesti odottaa.
Oli jo melkein keskipäivä. Pilvisen sään kolkko hiljaisuus lepäsi raskaana kylän, pihan ja lesken talon yllä.
Paulu meni sisälle ja istuutui pöydän ääreen, missä toistaiseksi oli vain leipäkori. Punaiselta seinältä katseli korpraali entistään sävyisämpänä huoneen hämärään.
Ruoan tultua pöytään Paulu söi vain vähän, mutta joi paljon, ja kuta enemmän hän joi, sitä enemmän hänen mielensä, joka oli pilvessä niin kuin taivaskin, selkeni, ja monet ongelmat näyttivät helpoilta ratkaista.
— Mitä eroa oikeastaan on koronkiskuriakalla ja Zanan kaltaisella naisella? Ei mitään. Yhtä luuta pukinsarvi!
Zana kulki edestakaisin. Hän asetti vieraan eteen rasiallisen sardiineja, kaksi munaa ja lopuksi rasvassa paistettua lihaa.
— Ja sinä sanoit, ettei sinulla ollut ruokaa! Kunhan et vain jäljestäpäin antaisi minulle ylen suurta laskua.
Zana katseli häntä hymyillen.
— Tämä oli vain minun yksinkertainen aamiaiseni. Don Paulu, älkää tehkö minusta pilkkaa.
— Mitä? Paulu sanoi nousten. Sinun aamiaisesiko? Entä sinä itse, mitäs sinulle jää?
— Älkää huolehtiko minusta, don Paulu!
Mutta Paulu oli jo hiukan hiprakassa ja seisoi siinä hetken hullunkurisen onnettomana, kun oli syönyt Zanan aamiaisen. Sitten hän nauroi ja sanoi:
— Ajattelehan, että kotonani tänään tarjotaan päivällistä kuudelle köyhälle ja että äiti itse palvelee heitä. Pöydällä on meidän hienoin liinamme, ja siihen on kannettu hopeainen pöytäkalusto. Ja minä istun täällä ja syön lesken aamiaisen.
— Täytyykö äitinne tarjoilla? Onko se lupaus madonnalle? Zana kysyi lähestyen häntä.
— Ei, se on perinnäistapa, tai oikeammin jonkinlainen velvoitus, joka kuuluu erääseen karjatarhaamme.
Hän tuli ajatelleeksi, että tuo köyhien ateria ehkä oli viimeinen, jonka hänen jumalinen äitinsä saattoi tarjota, ja hän kävi jälleen synkäksi, melkein kalmankalpeaksi. Ja tuuma lainata rahoja leskeltä palasi entistään voimakkaampana hänen mieleensä.