Muratti

by Grazia Deledda

V

Joka vuosi donna Rachele kutsui taloon jonkun seudun naisen auttamaan Annesaa köyhien aterian valmistamisessa. Mutta tällä kertaa Annesa selitti, ettei hän huolinut vieraasta avusta. Päivällinen tuli jo muutenkin liian kalliiksi, "kolmekymmentä liiraa koirille ja variksille", niinkuin hän sanoi.

Paulukin oli aina tuumaa vastaan eikä koskaan ollut kotona sinä päivänä. Hän ei tahtonut hermostua nähdessään äitinsä vaivautuvan ja palvelevan kuutta kurjaa kerjäläistä.

Mutta hurskaan kärsivällinen donna Rachele antoi "lasten" puhua ja odotti melkein kaihoten tätä hänen mielestään siunattua päivää. Hän ajatteli:

— Vapahtajamme pesi köyhien jalat. Minä tahtoisin tehdä samoin niille köyhille, jotka istuvat pöydässäni!

Monen monina vuosina, ehkäpä vuosisatoinakin Decherchin perheen naisjäsenet olivat täyttäneet pyhän velvollisuuden, omin käsin palvelleet "kuutta kainoa köyhää, jotka ehkä toivoivat voivansa pitää köyhyytensä salassa".

Donna Rachele oli aina vastustanut sen karjatarhan myömistä, johon tämä velvoitus liittyi, luultavasti sentähden, että se hänestä oli pyhä ja rakas.

Siten se karjatarha oli jäänyt viimeiseksi, mutta nyt täytyi taipua välttämättömyyteen. Paulu ei vain ollut vielä palannut, ja häneen donna Rachele ja molemmat vanhukset kohdistivat viimeisen toivonsa.

— No niin, ensi vuonna ehkä olen kuollut. Tänä vuonna ainakin meidän täytyy tunnollisesti täyttää velvollisuutemme, hurskas nainen sanoi levottomalle ja hermostuneelle Annesalle.

Nuo kuusi "kainoa köyhää", jotka salaa kokoontuivat aterialle, olivat melkein joka vuosi samat. Ja huolimatta heitä ympäröivästä salaperäisyydestä useimmat Barunein asukkaat tiesivät, että sinä päivänä, määrättynä aikana nuo kuusi söivät hopeahaarukoilla ja että hieno nainen tarjoili heille. Kyläkuuluttaja, joka oli puolihöperö, huvittelihe joka vuosi köyhien päivän iltana kulkemalla noiden kuuden köyhän asuntojen ohi, huutaen heidän nimiänsä ja kohdistaen heihin nöyryyttävän pilantekonsa.

— Chircu Pira, tulehan ulos! Sanohan, aiotko sinäkin tänä iltana syödä hopeahaarukalla?

— Matteu Bette! Mitä arvelet, maistuuko keitto paremmalta hopealusikasta kuin puulusikasta?

— Jaha, vieläkö nuoleskelet sormiasi, Miale Caschitta?

Ennen köyhäin ateriapäivää täti Anna, donna Rachelen vanha serkku, tarjoutui auttamaan Annesaa.

— Voinhan silloin valita itselleni sulhasen rikkaista vieraistanne, hän sanoi leikkisästi.

— Tule vain, leski vastasi. Mutta muista, että minä yksin hoidan tarjoilua pöydässä.

— Silloinhan en saa nähdä vieraitasi, Anna huomautti.

Varhain seuraavana aamuna hän palasi ja alkoi taas laskea leikkiä. Hän kertoi, että yksi vieraista, Matteu Corbu, liikanimeltään "Leijonan vatsa", kerran oli kosinut häntä.

— En välittänyt hänestä, hän kun oli suursyömäri. Onhan hän syönyt kaiken, minkä omisti, ja lopulta hän kai olisi syönyt vaimonsakin.

Annesa ei huolinut Annan avusta. Hän valmisti ruoan ja ajatteli mieli ahdistuksen vallassa Paulua, joka jo oli ollut poissa kolme päivää. Missä hän oli? Miksi häntä ei kuulunut takaisin? Hänen jäähyväissanansa tuntuivat Annesasta yhä kaameammilta ja uhkaavammilta:

— Tämä on viimeinen matka. Joko hankin rahoja, tai… en ollenkaan palaa.

Toisinaan, kun hevonen kuului laukkaavan tiellä, Annesa säpsähti. Mutta tuo ei ollut Paulun raudikon kavioiden kapsetta. Toivo haihtui, levottomuus kasvoi. Annesa oli siististi pukeutunut ja kampautunut niinkuin tavallisesti, mutta donna Rachele, joka alinomaa kulki huoneen, keittiön ja pihalla olevan vajan väliä, jonne oli sytytetty tuli makaronien ja lihan paistamista varten, pani merkille, ettei hän ollut ennallaan.

— Välistä olet kalpea, välistä taas tulipunainen, hän sanoi pyyhkäisten kädellään hänen otsaansa. Mikä sinun on? Oletko väsynyt tai sairas?

Täti Annakin katseli häntä ja herkesi laskemasta pilaa. Annesan lempeistä ja surullisista silmistä oli tavanomainen levollisuus kadonnut. Milloin niistä välkähti hurja leimu, milloin ne taas tuijottivat jäykkinä ja hajamielisinä kuin hurmiossa.

— Tyttö on huonolla tuulella tänään; jätetään hänet rauhaan. Hän on suutuksissaan, kun ei tahtonut, että tarjoisimme köyhäin ateriaa tänä vuonna, donna Rachele sanoi kahden kesken serkulleen.

Täti Anna oli sitä mieltä, että Annesa todella oli oikeassa. Kun tuo karjatarha kuitenkin täytyi myödä muutaman päivän kuluttua, oli mieletöntä täyttää vanhaa lupausta. Mutta hän ei sanonut mitään, käänteli vain paistinvarrasta hiilloksen yläpuolella.

Hengenahdistusta potevan ukon huoneessa oli pöytä jo katettu. Kellastuneella pöytäliinalla koreilivat hopealusikka ja -haarukka sekä hopeinen veitsenpää jokaisen valkoisen, punakukkakuvioisen lautasen kohdalla.

Kaksi kutsuvieraista, vanhat veljekset Chircu ja Predu Pira olivat jo saapuneet, ja he istuivat sairaan vuoteen ääressä. Nämä onnettomat vanhukset olivat hyvästä perheestä, joka aina oli yrittänyt jotakin liikettä tai muuta, mutta aina epäonnistunut. He olivat siistissä puvussa kuin herrasmiehet. Heidän kelmeät, väsyneet kasvonsa, laihat kätensä ja alakuloiset silmänsä saattoivat kertoa pitkän tarinan suruista ja ponnistuksista. He olivat todella kaksi "kainoa köyhää", joiden köyhyys kuitenkin oli yleisesti tunnettu, ja donna Rachele oli pyytänyt heitä tulemaan ilahduttaakseen ukko Zuaa, jonka uskottu ystävä nuorempi veli Chircu ennen oli ollut. Toisia vieraita odotettaessa ukko Zua käytti tilaisuutta hyväkseen, donna Rachelen poistuessa pihalle, panetellakseen sukulaisiaan. Ukon matala, kähisevä ääni täytti synkän huoneen voivotuksellaan.

Zua puhui pahaa kaikista, Rosastakin, "möhkälekallosta".

— Cosimu Damianu lähti tänään maatöihin. Hänen tekee mieli raataa, tuon tyhjäntoimittajan, nyt, kun jo seisoo haudan partaalla! Hän muka rupeaa tekemään työtä elettyään toisten armoilla koko ikänsä. Ja don Simone on kävelyllä; täytyyhän hänen saada liikuntoa, vanhan ylimyksen, jotta ruokahalu olisi parempi. Kävele vain, ystäväni! Ensi vuonna olet köyhien päivällisillä entisen talosi uuden omistajan vieraana!

Molemmat vieraiksi pyydetyt vanhukset hymyilivät surumielisesti. Mutta vanhempi, joka ei koskaan ollut voinut kärsiä Zuaa, sanoi ärsyttääkseen häntä:

— Paulu palaa tänään ja tuo mukanaan paljon rahoja. Hänen sanotaan olleen Nuorossa, jossa…

— Suusi kiinni! ukko Zua ärjäisi yrittäen kohota istualleen, kiukustuen kuullessaan mainittavan Paulun nimeä. Hän palaa kotiin nenä pitkänä, senkin irtolainen, maankiertäjä! Kuka enää antaisi hänelle luottoa? Kaikki nauravat hänelle… kaikki… kaikki… voi voi!

Viha oli vähällä tukehduttaa hänet. Vanha Pira nousi kohentelemaan pieluksia hänen selkänsä taakse.

— Älä noin kiivastu, Zua, se on sinulle kovin vaarallista.

— Suutun niin, että pakahdun, kun kaikki luulevat hänen olevan matkoilla järjestämässä raha-asioitaan… mutta sensijaan hän…

— Sensijaan hän renttuilee ja huvittelee, sen hyvin tiedämme, Chircu
Pira sanoi koettaen rauhoittaa vanhaa ystäväänsä.

— Niin, vanhat ystäväni. Hän lähti Pyhän Isidoron juhlaan, ja sitä varten hän otti lainaksi rahoja. Hän ei ajattele, että viiden päivän kuluttua tämä talo ja karjatarha joutuvat vasaran alle. Sitä hän ei ajattele sen enempää kuin kukaan muukaan tässä talossa. Kaikki ovat noin iloisia ja antavat palttua kaikelle. Ajatelkaa don Simonea! Hän saapastelee maantiellä saadakseen ruokahalua. He kaiketi toivovat, että minä näiden viiden päivän kuluessa kuolen. Mutta nahkani on paksu, ja sen sisällä on seitsemän henkeä kuin kissalla! En minä hevin kuole, hyvät ystävät, ja jos kuolen, niin saavatpa totisesti nähdä… voi voi voi voi.

— Älä kiihoitu noin, Zua! vanha ystävä varoitti. Se on sinulle ylen vaarallista.

Mutta toinen veli tiedusteli:

— Mitä he saavat nähdä?

Mutta sairas oli jo katunut sanojaan eikä puhunut asiasta sen enempää.

— Niin paljon kärpäsiä! hän valitti huitoen kädellään, jonka ranteesta riippui rukousnauha. Kuinka vaikea päivä! Kun on näin tukahduttavan kuuma, kärsin sanomattomasti. Viime yönä luulin varmasti tukehtuvani. Ja tuo Annesa, senkin lutka! Piru hänet periköön! Hän mulkoili minuun kuin olisi tahtonut… kas, tuossa he tulevat.

Tulijoiden askeleet kuuluivat ulkoa. Rosan nauru kaikui käytävässä, ja ovessa näkyi jo tytön iso pää, hänen pirteät silmänsä ja sinisillä nauhoilla koristettu punainen hameensa, ja hänen takanaan don Simonen musta puku, sauva ja sardinialainen lakki.

Vanha aatelismies näytti tavallistaan iloisemmalta, laski leikkiä lapselle nykien hänen päähuivinsa kulmia ja sanoi lapsellisella äänellä:

— No, pikku tammavarsa, loikkaa nyt!

Ukko Zua katseli häntä halveksivasti.

Sitten saapuivat muut vieraat. Heistä oli vain yksi nuori, varhaisesta lapsuudestaan asti sokea. Don Simone istuutui pöytään köyhien kanssa, mitä ei koskaan ennen ollut tapahtunut, ja otti Rosan viereensä.

— Donna Rachele! hän huusi leikkisästi, nyt olemme valmiit. Mutta tänä vuonna olette laskenut väärin vieraiden luvun. Kuuden köyhän asemesta olette kutsunut seitsemän, jopa seitsemän ja puoli.

Jäykkänä ja kalpeana mustassa puvussaan donna Rachele tuli sisään kantaen kukkurapäistä, isoa makaronivatia. Hän hymyili, mutta nähdessään vanhan sukulaisensa istuvan pöydässä köyhien parissa hän säpsähti, ja katkerat kyyneleet kostuttivat hänen poskiaan. Mutta ukko katseli häntä hymyillen, silmät hilpeinä kiiluen, ja donna Rachele ajatteli:

— Hänellä näyttää olevan minulle jotakin kerrottavaa. Mitähän Paulu lienee kirjoittanut hänelle?

Aterian aikana don Simone laski leikkiä, mutta hänen läsnäolonsa tuntui hiukan häiritsevän vieraita. Hän alkoi hyvänsävyisesti kiusoitella heitä:

— Kuules, Matteu "Leijonan vatsa", sinä olet kuin valas, kun se on syönyt itsensä kylläiseksi. Nähkääs, hän syökin kaksi päivällistä ja illastaa vahvasti päälle päätteeksi.

Matteu Corbu, suursyömäri, itsekin kerskaili hyvästä ruokahalustaan ja oli kerran kertonut syöneensä kokonaisen lampaan.

Don Simonen pila houkutteli muut vieraat nauramaan. Tehdäkseen mieliksi isännälle muutamat alkoivat ahdistella vanhaa Matteuta pilapuheillaan.

— Millainen olikaan lempilaulusi nuoruudessasi, Matteu? kysyi ukko
Chiru. Koetapas muistella!

Mutta tuo pikku äijä, joka oli kuin pieni Pyhä Pietari, hänellä kun oli kalju, ja niskassa pitkä hiustöyhtö, söi aivan rauhallisesti vastaamatta mitään.

Hänen vieressään istuva sokea nuorukainen, Niculinu, hypisteli pöytäliinaa ja sanoi hymyillen:

— Et näy muistavan, Matteu. Oletko kuuro? Mutta minä muistan sinun laulunpätkäsi:

Jos makaroneja oisivat vuoret,
ja laaksot juustoja täynnä…

Rosa kuunteli tarkkaavasti. Äkkiä hän purskahti nauruun ja tahtoi kuiskata jotakin don Simonen korvaan.

— Mitä sanot? En kuule!

Rosa laskeutui kömpelösti tuolista lattialle ja nykäisi vanhuksen takin lievettä. Ukko nousi ja meni tytön mukana keittiöön.

— Pyytäkää heitä lukemaan uudelleen se laulu makaroneista!

— Voi sinua pikku veitikkaa! Tätäkö varten kutsuit minut tänne?

Tyttö livisti pakoon, ja vanhus riensi hänen jälkeensä pihalle. Anna täti oli keittiössä, Annesa oli mennyt antamaan sairaalle ruokaa. Donna Rachele hääri vajassa nostaen paistinvarrasta tulelta. Don Simone meni hänen luokseen ja sanoi kiireisesti:

— Pappi Virdis uskoi minulle erään asian, mutta mitä suurimmassa salaisuudessa. Hän on saanut Zuan ostamaan tämän talon ja karjatarhan; siten kaikki järjestyy hyvin. Mutta älä Jumalan nimessä puhu siitä kenellekään, älä edes Annesalle!

— Nyt mennään sisään, Rosa, ja pyydetään heitä lukemaan se runopätkä uudelleen.

Kun leski ilmestyi huoneeseen tuomaan paistia, kaikki saattoivat huomata, että hänen kasvoissaan oli aivan toisenlainen ilme. Melkein kuumeinen ilo elostutti hänen katsettaan, ja lempeitä, rakkautta uhkuvia sanoja kuului hänen huuliltaan, joihin oli tullut vähän väriä. Annesakin huomasi donna Rachelen muuttuneen mielialan, mutta selitti sen johtuneeksi siitä melkein haltioituneesta nautinnosta, jota köyhien ruokkiminen tuotti tuolle hurskaalle sielulle, ja hänen synkkä kiihoittuneisuutensa vain yltyi. Toisinaan Annesallakin oli pahoja ajatuksia hyväntekijöistään samoin kuin sairaalla vanhuksella. Hän oli todella raivostua nähdessään heidät noin huolettomina ja iloisina vähää ennen täydellistä häviötä. Eikä Pauluakaan kuulunut kotiin! Missä hän oli? Annesan ajatus etsi häntä, seurasi häntä aavoilla, autioilta laidunmailla, kolkoilla poluilla, tuon pimeän ja uhkaavan taivaan alla, joka kaareutui hänen surevan päänsä yli kuin raskas kiviholvi.

Pöytävieraat puhuivat sokeasta Niculinusta.

— Hän sanoo toisinaan tähän aikaan näkevänsä kuin etäisen valkenemisen. Kolmivuotiaaksi asti hän näki, mutta menetti näkönsä ankaran taudin jälkeen. Hän oli äskettäin Vapahtajan juhlassa Nuorossa ja luulee vähitellen saavansa näkönsä takaisin. Eikö niin, Niculinu?

Sokea vastasi vain tekemällä ristimerkin.

— Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen! donna Rachele huudahti ja risti hänkin silmänsä. Jumala on kaikkivaltias ja voi tehdä kaiken; kiitetty olkoon aina Hänen nimensä!

Ja hän taputti Niculinua olalle, ikäänkuin olisi tahtonut ilmaista tälle, että hänkin, samoin kuin nuori mies, oli ollut sokea siihen hetkeen asti, mutta että nyt alkoi nähdä kaukaisen valonhohteen. Niin, hän alkoi toivoa ihmisten hyvyyttä, ja tämä toivo aiheutti hänen ilonsa. Tekipä hänen mielensä mennä sairaan vanhuksen vuoteen ääreen ja sanoa: "Setä Zua, kiitän sinua; en siksi, että pelastat meille talon ja viimeisen maatilkun, vaan senvuoksi, että osoittaudut siten hyväksi ihmiseksi, me kun olemme luulleet sinua häijyksi". Mutta don Simone loi häneen terävän katseen, ja hän oivalsi, että tuo salaisuus täytyi visusti säilyttää.

Niin hän tekikin. Mutta iltapäivän kuluessa hän tuhlaamalla tuhlaili huolenpitoaan ja huomaavaisuuttaan sairaalle vanhukselle, joka aavisti, mistä tämä johtui, ja kävi siitä entistään äreämmäksi. Tämä vain yhä enemmän kiihoitti ja katkeroitti Annesaa.

Päivä kävi yhä pimeämmäksi ja kolkommaksi. Ukkosen jyrinää kuului etäältä tummansinisen vuoren takaa. Ilmassa oli jotakin painostavaa ja mieltä ahdistavaa.

Aterian loputtua köyhät vieraat lähtivät pois, ja talo vaipui jälleen tavalliseen järjestykseensä ja painostavaan hiljaisuuteensa. Vain silloin tällöin ukko Zua voivotteli, ja kun Annesa kulki huoneen läpi, hänen valituksensa sai uhkaavan sävyn.

Annesa askarteli ääneti, asetti kaappiin pöytäliinan ja -astiat, lakaisi pihan, meni sitten vesikiulu pään päällä lähteelle ja viipyi kauan muurin ääressä katsoen kauas laaksoon. Melkein mustien pilvien peittämän taivaan alla näytti kaikki synkältä. Laakso levisi katseiden edessä kuin ääretön kuilu, kalliot näyttivät olevan romahtamaisillaan toistensa yli, ja musta, liikkumaton metsä vuoren huipulla tuskin erottautui pilvistä, jotka kulkivat yhä alempana.

Eikä Paulua kuulunut. Annesan päätä särki kauheasti. Häntä pyörrytti ja hänestä tuntui, kuin vesiastia olisi ollut yksi noista kallioista, jotka hänestä näyttivät horjuvan ja järkkyvän paikoiltaan. Oli aivan kuin ukkonen olisi jyrissyt hänen päänsä sisässä. Hän aikoi juuri palata taloon, kun huomasi Santus paimenen, kolmen miehen ja pojan ilmestyvän tielle. Houriko hän, eikö tuo poika ollut Santuksen karannut poika? Uteliaisuus haihdutti hetkeksi hänen oman levottomuutensa. Hän nosti vesiastian päänsä päältä, asetti sen kivimuurille ja jäi odottamaan. Ryhmä lähestyi, ja Santus paimenen kova ja iloinen ääni kuului hetki hetkeltä selvempänä yksinäisen tien hiljaisuudessa.

— Hitto vieköön! Nyt lähden heti poliisin luo pojan kanssa. Jos hän sitten vielä tahtoo karata, niin karatkoon ja menköön vaikka hornan tuuttiin!

Poika oli ääneti. Annesa katseli eikä enää hämmästynyt, kun Santus huusi:

— Annesa hoi! Tässä se karannut lintu nyt on! Katsele häntä tarkoin!
Sinäkin voit todistaa, että se on hän.

— Missä olet ollut koko tämän ajan? Annesa kysyi, kun he olivat tulleet lähemmäksi.

Poika loi häneen katseen ilkeistä, sinisistä silmistään, mutta ei vastannut sanaakaan.

— Tapasimme don Pauhun, paimen jatkoi. Hän ei tule vielä tänä yönä kotiin; älkää siis odottako.

Annesa, joka taas oli nostanut vesikiulun päälaelleen, vapisi kiireestä kantapäähän. Peittääkseen kiihoittuneisuuttaan hän antoi miesten mennä ohi. Mutta Santus näytti pysähtyvän ja ikäänkuin jäävän odottamaan.

"Varmaankin hänellä on minulle jotakin sanottavaa", Annesa ajatteli ja meni hänen luokseen.

Toiset kulkivat edelleen muutaman askelen päähän

— Missä tapasit don Paulun? Annesa kysyi puoli ääneen.

— Magudas kylän mäessä… oli matkalla kylään. Hän antoi minulle kirjelipun toimitettavaksi sinulle… ehkä sinun on annettava se don Simonelle, sanoi paimen, joka oli hyväntahtoinen, mutta hiukan veitikkamainen mies. Hän kielsi antamasta sitä kenellekään muulle kuin sinulle. Tässä on!

Hän ojensi tytölle paperilipun, jonka oli siepannut repustaan.

Annesa rutisti paperia käsissään; hehkuva hiili ei olisi voinut pahemmin polttaa hänen sormiaan. Kului tuokio; paimen puhui, mutta Annesa ei kuunnellut. Hän kuuli vain ukkosen jyrinän kaukaa, ja hänestä tuntui, ettei hän puristanut kädessään paperia, vaan sykähtelevää sydäntä, sielua, joka värisi ja vaikeroi. Mitä oli tapahtunut? Paulu ei ollut koskaan ennen kirjoittanut hänelle. Miksi hän nyt kirjoitti? Hyviä vai huonoja uutisia? Vain hetken hän epäili. Sitten hänessä heräsi varmuus, että tämä sanoma oli huono. Ja häntä peloitti saada tietää se liian pian.

Nuori tyttö, joka ratsasti valkoisen hevosen selässä, näkyi tulevan tiellä. Ehdittyään pienen ryhmän kohdalle häneltä pääsi iloisen yllätyksen huuto hänen tuntiessaan Santus paimenen pojan.

— Tuossahan hän nyt on! Kuinka iloinen olenkaan! Eihän voi ajatellakaan, että kukaan Barunein asukkaista tappaisi oman poikansa! Silloin koko Baruneimme olisi tullut surullisen kuuluisaksi kuljeskelevien laulajienkin viisuissa.

— Suu kiinni, Anna Pica! Santus huusi. Onpa sinulla kieli, terävä kuin veitsi!

Annesa kuuli vain ukkosen jyrinän ja tunsi kädessään olevan kohtalokkaan paperilipun. Hänen tajuntaansa ei mahtunut mitään muuta.

Toiset lähtivät liikkeelle kulkien läpi kylän. Vaistomaisesti Annesa seurasi heitä ja joutui keskelle väkijoukkoa, joka vähitellen oli keräytynyt paimenen ympärille kuunnellen häntä hymysuin. Äkkiä välähti salamaa, ukkonen jyrähti voimakkaasti, ja alkoi tipahdella sadepisaroita. Ihmiset hajautuivat säikähtyneinä eri tahoille. Annesa oli lopuksi yksin tiellä, lähellä hyväntekijöittensä taloa. Hän alkoi juosta.

Donna Rachele ja Rosa olivat menneet iltamessuun. Vain sairas vanhus, joka sinä päivänä oli tavallistaankin synkempi ja levottomampi, täytti hiljaisen talon vaikeroimisellaan. Salamoiden metallivälke valaisi tämäntästä pimeää huonetta ja kolkkoa käytävää.

Annesa laski vesiastiansa maahan yhä puristaen kädessään kirjelippua. Sitten hän meni pihalle ja sai vaivoin luetuksi surullisen sanoman: "… muista, mitä sanoin sinulle ennen lähtöäni".

Häikäisevä salama ja hirvittävä jylinä täyttivät koko taivaan kauhulla. Annesa luuli, että ukonnuoli oli iskenyt häneen, ja alkoi vaikeroida samoin kuin sairas vanhus.

— Hän ei ole saanut rahoja. Hän ottaa itsensä hengiltä. Tällä kertaa se todella tapahtuu. Parin, kolmen päivän kuluttua, kun ei enää ole vähintäkään toivoa, hän kuolee. Niin on asia.

Uusi kamala jyrähdys, punasinervä salama, ja taaskin jyrähdys täytti pihan valolla ja kauhistuksella. Sade valui virtanaan. Annesa meni keittiöön, nojasi päätään suljettuun oveen ja ajatteli, että jos Paulu par'aikaa oli ulkoisalla, hän kastui läpimäräksi. Hetken ajan tämä ajatus sai hänet levottomammaksi kuin kovanonnen kirjelippu. Koko hänen ruumiinsa värähteli hermostuneesti. Hän kuvitteli, että sade valui pitkin selkää jalkoihin asti.

Eikä hän voinut huutaa eikä itkeä. Hänen kurkkunsa puristui hysteerisesti kokoon, ikäänkuin siihen olisi tullut solmu. Ulkona ukkosilman raivo kiihtyi, sade pieksi ovea, jyrähdykset jylisivät uhkaavan vihamielisinä. Yhä nojaten päätään oveen Annesa seisoi ajatellen, että Paulu oli saattanut eksyä kamalassa ilmassa, alttiina rajusään sokealle raivolle, ja hänestä tuntui, että luontokin nyt oli liitossa kohtalon ja ihmisten kanssa kiduttaakseen tuota onnetonta miestä. Sisällä, ulkona, kedoilla kokonainen joukko vihamielisiä voimia nautti julmasti ahdistaessaan yhtä ainoaa epätoivoista ihmistä. Ei kukaan auttanut, ei kukaan puolustanut häntä, ei edes hänen äitinsä, joka ei ollut huolissaan poikansa vuoksi, vaan hymyili kotiinsa kutsumilleen köyhille, samalla aikaa kun hänen poikansa köyhempänä ja kurjempana kuin viheliäisin kerjäläinen harhaili kylästä toiseen etsimässä apua.

— Ei kukaan, ei kukaan! Annesa vaikeroi hieroen otsaansa oveen, niinkuin lammas hankaa syyhyttävää päätään tammen kaarnaiseen runkoon. Ei kukaan, ei kukaan! Ainoastaan talon palvelijatar ajattelee sinua, Paulu Decherchi, onneton lapsi. Mutta miten voi palvelijatar vastustaa kaikkien ihmisolentojen valtiatarta, kohtaloa?

— Annesa, kirottu otus! ukko Zua ärjyi huudettuaan turhaan neljännestunnin, kuuletko, senkin pirun sikiö, tee tuli!

Annesa meni huoneeseen, mutta ei sytyttänyt valoa. Himmeä, hämärä valaistus tunkeutui ikkunasta huoneeseen, mutta sen harmaa juova ei ulottunut Zuan vuoteeseen asti. Silloin tällöin salamat valaisivat huonetta kelmeällä valollaan; silloin näytti aina siltä, kuin ukon hahmo olisi kohonnut esiin pimeästä jälleen vaipuakseen salaperäisiin pimentoihin.

Annesa katseli sairasta kauan kuin houreissa. Hänestä tuntui, kuin vanhus jo olisi ollut kuollut, mutta silti yhä vielä ulvova ja sadatteleva. Tästä hetkestä hänet sai valtaansa hurja pakkomielle: hän kuristaa tuon kitupiikin kuoliaaksi, jotta viimeinkin saa hänet vaikenemaan, ja syöksee hänet ainiaaksi siihen pimeyden kuiluun, josta hän alinomaa kohosi ilmoille kirkumaan.

Annesa seisoi paikaltaan hievahtamatta keittiön oven ääressä ojennellen käsivarsiaan ja puristaen kätensä nyrkkiin. Hänen huuliltaan pusertui uikuttava valitus. Silloin vanhus luuli, että tyttö pelkäsi ukkosta, ja hiljensi hiukan ääntään.

— Annesa! hän rukoili, sytytä toki kynttilä. Pelkääthän sinä itsekin. Näethän, kuinka he ovat jättäneet minut yksikseni. Herra tiesi, missä he ovatkaan! Rosakin on ulkoisalla. Kaikki he kastuvat likomäriksi.

Annesa palasi keittiöön ja sytytti kynttilän. Silloin hän muisti, että Paulu oli ottanut mukaansa sadetakin, ja ajatus, että tämä siis saattoi suojella itseään sateelta, tuotti hänelle hiukan lohdutusta. Hän huokasi helpotuksesta, aivan kuin lapset kuullessaan, että rajuilman yllättämä sadun sankari on löytänyt majan metsästä. Ja hän palasi vanhuksen huoneeseen kynttilä kädessä.

* * * * *

Rajuilma riehui iltamyöhäiseen. Sitten taivas äkkiä kirkastui, viimeinen salama ikäänkuin halkaisi kahtia pilvet, jotka alkoivat hajaantua ja painua vuoren tuolle puolen. Suuri, alakuloinen kuu nousi metsän takaa äkkiä syntyneessä hiljaisuudessa kolkossa, kosteassa yössä.

Donna Rachele, tyttönen ja molemmat ukot, jotka olivat odottaneet kirkossa sateen taukoamista, palasivat kotiin, söivät illallista ja menivät levolle.

Annesa oli yksin keittiössä, johon hän oli sytyttänyt valkean, vaja kun vielä oli sadevettä tulvillaan. Hänestä tuntui, kuin olisi ollut talvi. Liesivalkea levitti hohdettaan ruskeille seinille, väreili kostealla lattialla, johon don Simonen ja ukko Cosimun lokaiset jalkineet olivat jättäneet jälkensä. Annesa värjötti vilusta ja haukotteli hermostuneesti.

Siivottuaan keittiön hän meni huoneeseen ja sytytti yölampun, jonka laski permannolle oven viereiseen nurkkaan. Ja ukko Zua, joka nukkui, mutta huohotti tavallista rajummin, näytti taas vaipuneen pimeään. Annesa kävi moneen kertaan sairaan vuoteen ääressä, palasi takaisin sohvan luo ja levitti sitten sille peitteen. Hänestä tuntui, kuin hänellä olisi ollut jotakin tehtävää. Mutta mitä? Mitä? Hän ei tiennyt, ei muistanut sitä.

Hän meni takaisin keittiöön, istuutui lieden ääreen ja luki uudelleen Paulun kirjelipun. Sitten hän heitti sen tuleen. Pitkän aikaa hän istui paikoillaan liikkumattomana, kyynärpäät polvien varassa, kasvot käsiin nojaten, ja tuijotti hiillokseen, jossa paperi mustana ja käpristyneenä kuin lakastunut lehti hitaasti muuttui tuhaksi.

Hänen sisässäänkin tuntui samalla jotakin palavan poroksi. Omatunto ja järki vaikenivat, verho laskeutui hänen ylitseen, erotti hänet todellisuudesta ja ympäröi hänet pimeällä ja kauhulla. Jäljestäpäin hän ei koskaan muistanut, kuinka kauan hän siten istui siinä kyyryssä melkein tajuntansa menettäneenä. Hän uneksi ja koetti kavahtaa ylös horroksestaan, mutta painajainen kouristi häntä hellittämättä otettaan. Äkkiä hän kuitenkin ponnahti pystyyn ja meni huoneen ovelle. Vanhus nukkui. Annesa kuvitteli vielä näkevänsä kuluneen päivän kuusi köyhää vierasta istumassa ruokapöydässä. He eivät syöneet eivätkä puhuneet sanaakaan, tuijottivat vain häneen synkin katsein. Varsinkin sokea Niculinu suuntasi silmiensä isot valkuaiset häneen ja avasi levälleen sinertävät luomensa.

Hän palasi äskeiselle paikalleen keittiöön ja ummisti silmänsä, mutta näki silti yhä edessään sokean maidonvalkeat silmät ja turvonneet luomet. Iltapäivän kuluessa hän oli pari kolme kertaa ajatellut Niculinua, joka sanoi muistavansa valon ja värit kaukaisesta lapsuudestaan; hän oli onnellisempi kuin Annesa, joka ei muistanut mitään ensimmäisistä ikävuosistaan. Ainoatakaan ääntä ei noussut hänen syntyperänsä pimeästä syvyydestä, ainoatkaan kasvot eivät häämöttäneet hänen aikaisimmasta menneisyydestään.

"Minulla ei ole isää, ei äitiä, ei sukulaisia", hän ajatteli kuin houreissaan. "Hyväntekijänikin ovat olleet vihamiehiäni. Ei kukaan itke kuoloani. Minulla on vain hänet, samoin kuin hänellä minut. Olemme kaksi sokeaa, jotka tukevat toinen toistaan. Mutta hän on minua vahvempi ja vaikka minä kompastuisinkin, ei hän silti lankea".

Annesasta tuntui, että hän ja Paulu todella olivat sokeita. Hänelläkin, Annesalla, oli valkoiset silmät ja raskaat luomet niinkuin Niculinulla, ja edessään hän näki vain hehkuvan punaisen muurin, jonka kuumuus häntä poltti. Oudot äänet surisivat hänen korvissaan, ja hän luuli vielä kuulevansa sateen ropisevan ovea vasten ja ukkosen täyttävän yön pimeyden kammottavalla jylinällään. Rajuilma piiritti taloa joka taholta ja tahtoi vallata sen rynnäköllä kuin rosvoliuta, hävittääkseen kaiken.

Sitten tuli ukon huoneesta haamu hiipien seinän vierustaa ja istuutui lieden ääreen. Annesa ei voinut kääntyä, mutta tunsi aaveen kosketuksen. Ensin hän luuli, että tämä oli se sokea mies, mutta äkkiä hänen kättään kosketti luja, lämmin käsi. Gantine, hän ajatteli. Käsi kohosi ylös, hänen kasvoihinsa asti, hyväili niitä, tarttui hänen leukaansa, sitten kuristi hänen kurkkuaan. Hänen eteensä kohosi kellervä hahmo, kiiluvat silmät, harmaa parta, jonka haiventen lomassa ammotti vääntynyt, musta suu. Se oli ukko Zua. Hän näköjään tahtoi kuristaa Annesan kuoliaaksi.

Annesa heräsi kauhistuneena ja istui kauan liikkumatta sanomattoman, jäätävän pelon kangistamana. Viimein hän kykeni nousemaan ja meni jälleen kurkistamaan ovesta huoneeseen. Kuuden köyhän hahmot olivat kadonneet, vanhus nukkui selkä ja pää pielusten varassa, kädet raidilla. Hän oli rauhoittunut ja lepäsi niin liikkumattomana ja hiljaa, kuin olisi ollut kuollut. Ainoa, mikä näytti elävältä tässä haudanomaisessa huoneessa, oli yölampun liekki, joka tuntui piilottautuneen oven taa. Annesa meni huoneeseen, lähestyi vuodetta ja katseli raihnasta vanhusta. Hetkinen vain, vähäinen voimanponnistus, vähän rohkeutta, niin kaikki olisi ohi…

Mutta voimat ja rohkeus pettivät. Hän tunsi ruumiissaan kylmiä väreitä ja hänen sormensa käpertyivät kokoon. Ei, hän ei voinut, ei voinut!

Hän palasi takaisin keittiöön, avasi ulko-oven ja meni pihalle. Ihmeekseen hän huomasi rajuilman tauonneen. Kuu nousi kirkkaana sinitaivaalle, joka oli selkeä kuin kristalli. Ikkunaruudut, pihan kivilevyt ja vajan kattotiilet hohtelivat hopeisina. Syvää hiljaisuutta ei rikkonut edes heinäsirkkojen sirinä eikä satakielen laulu, joka muuten joka yö kuului puutarhan perältä metsästä.

Ukkosilman raivo oli saanut niidenkin äänet vaikenemaan. Tuntui siltä kuin kylän asukkaat, joka lepäsi kuutamossa synkkänä ja kosteuttaan kiiltävänä, olisivat kaikki kadonneet, niinkuin ammoin heidän tarunomaiset naapurinsa hävitetystä kylästä. Mutta tämä hiljaisuus, kun kaikki elävät oliot tuntuivat vaipuneen kuolemankaltaiseen uneen, ei rauhoittanut Annesaa, vaan kiihdytti häntä entistään enemmän. Ulkomaailma varoituksineen ja vaaroineen oli kokonaan kadonnut hänen tietoisuudestaan, hänen sisäisessä maailmassaan oli kaikki taas pimeänä. Pakkomielle valtasi hänet jälleen ja upotti hänet melkein kuumeisen itsetiedottomuuden tilaan. Mutta hän yritti vielä taistella sitä sokeaa vaistoa vastaan, joka ohjasi häntä. Hän meni sisälle, palasi takaisin pihalle, kulki edestakaisin kuin sukkula kutoen hirvittävää kudosta.

Vähitellen itsesäilytysvaisto vei voiton hänen uhrautumiskiihkostaan ja näytti pelastavan hänet. Hän meni sairaan huoneeseen, pani oven kiinni, sammutti kynttilän, istuutui sohvan laidalle ja kumartui riisumaan kenkiään. Vanhus huokasi ja liikahti, ja Annesa viipyi hetken kumarassa kuunnellen. Sitten hän oikaisi vartalonsa. Parasta oli, ettei riisuutunut, tukehduskohtaukset, jotka viime öinä olivat vaivanneet ukkoa, saattoivat alkaa milloin tahansa. Täytyihän hänen nousta hoitamaan sairasta; sentähden oli paras nukkua vaatteet yllä.

Hän paneutui siis pitkäkseen sohvalle ja veti peitteen kasvoihin asti. Kylmä väristys puistatti häntä kiireestä kantapäähän. Hirvittävä totuus iski jälleen hänen mieleensä ja kouristi hänen sydäntään.

Hän oli laskeutunut levolle täysissä pukimissa, ei auttaakseen vanhusta, vaan avustaakseen kuolemaa, jos kohtaus toistuisi. Pieni voimanponnistus, käsi potilaan suuta vasten, unilääkepullo kumoon yöpöydälle, niin kaikki olisi lopussa.

Hän tunsi sydämensä jyskyttävän pakahtuakseen ja koetti vielä torjua pirullista kiusausta, joka ei kuitenkaan ottanut väistyäkseen. Hän tunsi olevansa samanlaisessa odotuksessa kuin salamurhaaja viidakossa vaaniessaan.

Hän näki edessään sairaan kasvot sellaisina kuin ne olivat olleet edellisenä yönä tukehtumiskohtauksen aikana. Tämä näytti kuolevalta, silmät ja suu selällään, ja haukkoi ahneesti ilmaa.

— Ehkä riittää sekin, etten auta häntä nousemaan istuvaan asentoon ja etten anna hänelle rauhoittavaa lääkettä. Hänen täytyy kuolla tänä yönä, muuten kuolee toinen. Paulun täytyy huomenna saada tietää, että ukko on heittänyt henkensä. Tässä ei ole varaa viivytellä.

Hänen toiveensa oli niin voimakas, että hänestä tuntui mahdottomalta olla sitä tyydyttämättä. Koska vanhuksen täytyi kuolla, sen täytyi tapahtua heti. Kahdenkymmenen, kymmenen, kahden päivän kuluttua se olisi liian myöhäistä. Sanoma hänen kuolemastaan oli saatava Paulun tietoon mitä pikimmin. Toinen tai toinen!

Hänestä tuntui, että koko tämän onnettoman perheen kohtalo oli hänen käsissään; kuin mielenhäiriössä hän arveli tekevänsä suunnittelemaansa suuremman rikoksen, jollei hän estäisi Paulun kuolemaa ja hyväntekijöittensä täydellistä perikatoa. Siis: toinen tai toinen.

Aika ajoin kuului tieltä kavioiden kapsetta. Sitten hiljaisuus kävi entistään syvemmäksi.

Aika kului. Väsymys, kuumeinen kiihko ja levottomuus alkoivat taas pyörryttää Annesaa. Nuo kuusi köyhää vierasta kummittelivat taas pöydän ääressä, sokean valkoisina kiiluvat silmät tuijottivat hengenahdistusta potevan vanhuksen vuoteeseen. Rosan suhteettoman iso pää alkoi vaappua ohuen kaulan kannattamana, ikäänkuin se olisi tahtonut tempautua irti. Donna Rachele tuli sisään tarjotin kädessä ja nauroi niin, ettei houriva ollut vuosikausiin nähnyt häntä sellaisena, ja tuo odottamaton hilpeydenpuuska ikäihmisessä, joka äkkiä näytti tulleen hulluksi, sai Annesan aivan suunniltaan. Kuumehoureissaan hän katseli vanhusta ajatellen:

"Vaikka hänen kohtauksensa toistuukin, mitä voin tehdä? Kaikki nämä ihmiset katselevat minuun; Nicolinukin on saanut näkökykynsä takaisin. Eivätköhän he sentään mene tiehensä?"

Mutta he eivät lähteneet, sillä houriva kuvitteli rajuilman vielä jatkuvan. Annesa odotti yhä, ja unenhoureissa odotus oli täynnä kauhua ja ahdistusta. Kuka tulisi? Mitä tapahtuisi? Nyt hän sen hyvin muisti: Kuoleman oli määrä tulla, ja Annesan täytyi auttaa sitä. Kuin palvelijattaren herraansa. Mutta tämän lisäksi hän odotti toisia, vielä kammottavampia aaveita ja aavisti, että jotakin vielä kauheampaa tapahtuisi. Hänen pahuuden pimeyteen vajonnutta sieluaan raateli tuska, joka voitti kaikki hänen siihen asti kokemansa kärsimykset, se oli katkerampi kuin hänen asemansa tuottama nöyryytys, voimakkaampi kuin se harhaharso, johon hän siihen asti aina oli verhoutunut, voimakkaampi kuin sääli perhettä kohtaan, joka oli ollut hänen hyväntekijänsä, kirvelevämpi kuin ajatus, että Paulu kuolisi itsemurhaajana. Se oli nimetöntä tuskaa, haaksirikkoisen kauhua hänen vajotessaan meren pehmeään ja kauhistuttavaan syliin ja muistellessaan elämän suruja, jotka ovat kauniit ja suloiset verrattuina hirvittävään kuoleman tuskaan.

* * * * *

Jälleen kavioiden kopinaa tieltä!

Annesa kimposi ylös horroksistaan, työnsi peiton kasvoiltaan ja kuunteli. Herra, Herra, oliko se mahdollista? Tuo ääni lähestyi, se kuulosti voimakkaalta ja tasaiselta kuin Paulun hevosen kavioiden töminä.

Hän heittäytyi alas sohvalta laahaten peitettä jäljessään ja syöksyi ovelle kuin mielipuoli. Mutta hevonen kuului juoksevan ohi. Vanhus kavahti unestaan, huomasi peitteen keskellä huoneen lattiaa, näki Annesan pukeutuneena ja säikähti.

— Annesa! hän huusi hiljaisella äänellä. Sitten hän huusi lujemmin:
Annesa, mitä tämä merkitsee?

Tämä huuto palautti Annesan todellisuuteen. Hän muisti äkkiä kaikki ja älysi, että hänen oli selitettävä vanhukselle.

— Luulin don Paulun tulevan, hän sanoi ääni käheänä ja unisena.
Luulin, että hän vielä tänään palaisi, sentähden en ole riisuutunut.
Haluatteko jotakin?

Hän lähestyi vuodetta, ja kiusaus, ahdistus ja kauhu valtasivat hänet uudelleen, mutta hänestä tuntui, että ukko aavisti pimeässä hänen aikeitaan ja oli varuillaan.

— Anna minulle vähän vettä.

Annesa otti tuolilta vesilasin ja ojensi sen hänelle. Hänen kätensä vapisi.

— Näin unta, että minulta riistettiin mitalini, mutta tässä se onkin, ukko Zua sanoi vapisevalla, kähisevällä äänellään löydettyään mitalin kätköstään.

— Juuri niin. Nyt ne tulevat ryöstämään teiltä tuon romunkin! Annesa sanoi ylenkatseellisesti. Rosvot tulevat ottamaan sen pois!

Ukko kohotti päätään.

— Ajattele, mitä sanot, letukka! Mitäpä he tekisivät minun mitalillani? Mutta varmaankin he vievät isäntäväkesi rääsyt!

— Minulla ei ole isäntäväkeä. Nukkukaa te vain, se on ainoa hyvä työ, minkä voitte tehdä. Ette yölläkään anna ihmisten olla rauhassa…

— Vai ei sinulla ole isäntäväkeä! Niin, se on totta huomenna te kaikki olette piikoja ja renkejä! ukko kähisi ärtyen ärtymistään. Niin juuri, piikoja ja renkejä. Sinun korea maankiertäjäsi saa kulkea lapio ja kuokka olalla jos haluaa pysyä hengissä…

Tämä ei ollut ensimmäinen, tuskin tuhanneskaan kerta kun vanhus, joka nyt päällepäätteeksi oli pahasti ärsyttynyt, oli singonnut hänelle "isäntäväen" köyhyyden vasten kasvoja. Kumpikin tiesi, miten katkerimmin loukkaisi toistaan, ja empimättä kumpikin sen myös teki.

Vaistomaisesti Annesa vetäytyi pois vuoteen äärestä, suonenvedontapaisten kylmien väristysten jälleen kouristaessa häntä. Hän nosti peitteen lattialta, istuutui sohvalle ja haukotteli.

Ukko alkoi taas rähistä:

— Vai en minä muka anna teille rauhaa yölläkään. Piru vieköön teidät kaikki tyyni, kun latelette minulle moisia syytöksiä. Kuka sinua kutsui, kyykäärme? Itsehän sinä herätit minut, ja olisi parempi, että riisuisit vaatteesi ja menisit levolle. Maankiertäjäsi ei palaa kotiin, ole varma siitä, hän ei palaa. Turhaan odotat häntä, kaunokaiseni. Tällä haavaa hän ei ajattele sinua.

Annesa herkesi haukottelemasta ja vapisemasta.

— Mitä? Mitä sanotte?

— En mitään. Sanoin, että mitalin voivat riistää minulta, mutta eivät silmiäni eivätkä korviani.

— Jatkakaa vain, Annesa virkkoi uhkaavasti.

— Enkä jatka. Olen jo lopettanut. Mene maata, minä sanon, äläkä syytä minua, jollei maankiertäjäsi palaa. Sanoinhan, ettei hän ajattele sinua… tänä yönä.

Tämä oli jo liikaa. Annesan silmät himmenivät. Vaistomaisesti hän nousi laahaten jäljessään peitettä, jonka hän jälleen päästi putoamaan keskelle huonetta. Hän karkasi vanhuksen kimppuun ja puristi häntä käsillään kurkusta. Ukon ammottavasta suusta kuului korinaa. Mutta hän jaksoi sentään vapauttaa kurkkunsa kouristavista käsistä ja alkoi huutaa:

— Auttakaa, auttakaa!

Annesa oli vain vihan vimmassaan tahtonut kurittaa häntä, mutta sanoi nyt ääneen:

— Jollette pidä suutanne kiinni, kuristan teidät todella kuoliaaksi.
Koettakaapas vielä kirkua, koettakaahan!

Vanhus pelästyi uhkauksesta eikä enää rohjennut huutaa, mutta suojeli vaistomaisesti käsillään kaulaansa, painoi päänsä alas, taivutti olkapäänsä eteenpäin vapisten kiireestä kantapäähän lapsellisen kauhun vallassa. Hänen partansa hipoi peitettä, jonka alla hänen vanhat jäsenensä nytkähtelivät.

Annesa, poloinen, ei nähnyt mitään. Hän vain vaistosi, että vanhus pelkäsi häntä; ja hänkin puolestaan alkoi pelätä tätä.

"Huomenna hän antaa minut ilmi", Annesa ajatteli tuijottaen häneen silmin, joista kaikki inhimillinen oli kadonnut. "Olen hukassa. Hän kantelee ja lähtee pois talosta, ja kaikki on silloin mennyttä. Jos minä joudunkin turmion omaksi, se ei merkitse mitään", hän sitten ajatteli epätoivoissaan. "Mutta nuo toiset, ei ikinä"!

Armoton vasara tuntui takovan hänen ohimoitaan kuin ovea, joka on murrettava auki. "Joko hän, tai nuo toiset!"

Mutta Annesa ei sittenkään voinut, ei voinut! Hänen kätensä kieltäytyivät täyttämästä kauheaa tekoa. Hän koetti lepyttää vanhusta; hän kumartui hänen ylitsensä ja puhui jotakin, mutta hänen lauseensa olivat hajanaiset, ja äänensä oli käheä ja uhkaava ja tuntui tulevan kaukaa, pimeästä maailmasta, jossa asui hirviöitä, pahojahenkiä ja eläimiä, jotka puhuivat.

Ehkä vanhus, joka oli ikäänkuin kumartuneena yli elämän rajan ja aavisti jo etäisyyden salaisuuksia, tunsi, ettei tuo enää ollut ihmisääni; ehkei hän edes kuunnellut toisen puhetta, vaan ainoastaan oman kauhunsa ääntä. Vaikka Annesa puhui ja vakuutti hartaasti, ei vanhus liikahtanutkaan, vaan istui yhä pidellen käsillään kaulaansa ja kasvot peitteeseen painettuina.

Annesa väsyi, kohosi pystyyn ja palasi nostamaan peitettään lattialta.
Äkkiä huoneessa kajahti hurja ulvonta.

— Auttakaa! Auttakaa!

Silloin Annesa menetti viimeisenkin järjen kipinän. Hän ryntäsi vanhuksen kimppuun, heitti peitteen hänen päänsä yli, heittäytyi hänen päälleen ja puristi häntä koko ruumiinsa painolla.

Kumeaa vaikeroimista, epätoivoista sätkytystä peitteen alla — sitten vaikeroiminen hitaasti heikkeni, ja hurjasti läähättävän povensa ja jännittyneiden käsivartensa alla Annesa tunsi vain nytkähdyksen, heikon liikkeen, eikä sitten enää mitään…

Kuinka pitkä aika oli kulunut? Annesa tuumi, että pari kolme minuuttia, ja hän ihmetteli, ettei uhri enää tehnyt vastarintaa. Arvellen, että ukko teeskenteli, hän painoi tämän kasvoja käsillään ja hänen päätään pielukseen.

Kului hetkinen. Annesa alkoi vähitellen palata tajuihinsa Nyt hän oli tietoinen teostaan ja pelkäsi, että hänet yllätettäisiin. Joku oli voinut kuulla uhrin huudot. Minä hetkenä tahansa saattaisivat ukko Cosimu tai don Simone ilmestyä ovelle kysymään, mitä oli tekeillä.

Annesa kuunteli ja tuijotti lakkaamatta kauhuissaan ovelle. Mutta huoneessa vallitsi nyt kuolonhiljaisuus. Esineet olivat liikkumattomina puolipimeässä, ainoastaan yölamppu paloi edelleen, ikäänkin urkkien huoneen sopessa kuin todistaja, joka tahtoo nähdä pysytellen itse näkymättömänä. Hänestä tuntui, että hämärään kietoutuneet esineet hänen ympärillään pelkäsivät häntä, vaikka juuri hän itse pelkäsi niitä; jos jostakin olisi kuulunut pieninkään risahdus, hän olisi päästänyt huudon ja syöksynyt pakoon.

Lopulta hän liikahti, seisoi hetkisen jäykkänä uhrinsa edessä uskaltamatta kohottaa peitettä sen kasvoilta. Sitten hän kuuli melua, joka tuntui tulevan yläkerran huoneista, ja juoksi lukitsemaan oven. Mutta seuraavassa tuokiossa hän taas kiersi lukon auki ja meni käytävään.

Mitä tehdä? Hetken hän ajatteli, että hänen olisi pitänyt huutaa, pyytää apua, sanoa, että vanhus oli kuolemaisillaan. Hän nousi puoliväliin donna Rachelen huoneeseen johtavia portaita, mutta juuri kun hän aikoi naputtaa ovelle, hän muisti, että oli jättänyt peitteensä uhrin päälle, ja taas hänessä heräsi epäilys, ettei vanhus ehkä ollutkaan kuollut.

Hän palasi alakertaan, mutta ei rohjennut kohottaa peitettä. Häntä peloitti nähdä uhrinsa kasvoja. Mutta jotakin täytyi tehdä, huutaa, teeskennellä, sanoa, että vanhus oli kuollut tukehtumiskohtaukseen.

— Hyvä Jumala! Hyvä Jumala! hän mutisi kahdesti sivellen molemmilla käsillään hiuksiaan.

Hän meni istumaan sohvalle. Raju sydämentykytys oli ohi. Mutta hän oli väsynyt, niin uuvuksissa, ettei hän luullut enää jaksavansa nousta eikä ottaa askeltakaan. Hän olisi tahtonut paneutua pitkäkseen ja nukkua, kun kaikki kuitenkin oli ohi, eikä hänellä enää ollut muuta tekemistä kuin nukkua, nukkua sikeästi.

— Sanon, että hän kuoli nukkuessani. Miksi nyt herättäisin heidät?
Vielähän sen ehtii…

Hän taivutti päänsä taaksepäin ja ummisti silmänsä. Mutta äkkiä hän näki vanhuksen pään pyörivän huimaavan nopeasti hänen ympärillään. Ja nyt alkoi kuulua askeleita hiljaisessa yössä tien kostealta kivitykseltä. Uusi kauhu valtasi Annesan, hän kun luuli tuntevansa Paulun askeleet.

Askeleet lähestyivät. Annesa ponnahti pystyyn, otti kynttilän, kumartui yölampun yli kynttilää sytyttämään ja kuunteli yhä kiihtyvin kauhuntuntein. Eihän se sentään voinut olla Paulu? Olisihan hän joka tapauksessa tullut ratsain. Mutta nuo hiukan laahustavat askeleet tuntuivat sittenkin olevan Paulun.

Yölampun matala liekki kohosi ja sekoittui kynttilän liekkiin, näytti ilmaisevan sille salaisuuden, sitten se taas kutistui pieneksi ja kävi entistään hiljaisemmaksi ja aremmaksi. Uuden liekin valo levisi keltaisena ja kolkkona, tutki kauhun huoneen joka sopen, valaisi taas vuoteessa liikkumattomana lepäävän kasan. Annesan järki tuntui selkenevän. Hän tajusi täysin, mitä oli tehnyt, ja kauhistui itseään.

— Olen tappanut ihmisen, minä, Annesa, olen tappanut. Hyvä Jumala, mitä olenkaan tehnyt!

Sikäli kuin askeleet lähestyivät, hänen pelkonsa kasvoi, pelko, että vanhus, joka mahdollisesti ei vielä ollut kuollut, alkaisi liikkua ja kohoaisi esille kellervän peitteen alta kuin multakasasta. Häntä peloitti mennä lähelle vuodetta, peloittivat lähestyvät askeleet, tuon yölampun liekki, joka näytti katselevan häntä kuin elävä silmä.

Nyt askeleet taukosivat kuulumasta. Portille kolkutettiin. Annesa ei hetkeäkään epäröinyt. Tulija ei voinut olla kukaan muu kuin Paulu.