II.
Göttingenistä palattuaan Porthan nimenomaan ottaa tehtäväkseen Suomen historian edistämisen väitöskirjojensa avulla. Hänen pienemmät väitöskirjansa olivat tähän asti olleet etupäässä retoriikan, mutta myöskin filosofian alalta. Hänen suuri sarjansa Historia Bibliothecae oli kyllä oikeastaan historiallinen, mutta johtui suurimmaksi osaksi harrastuksista, joita Porthanilla oli kirjastonhoitajana. Aineksilla ja kyhäyksillä Turun lehdissä vain oli ollut nimenomaisena tarkoituksena edistää Suomen muinaisuuden tuntemusta. Mutta nekin olivat olleet hajanaisia kokoelmia sieltä täältä.
Nyt Porthan nimenomaan ottaa palvellakseen köyhää Suomen historiaansa.[222]
Ensimäinen väitöskirjoista, joilla hän oli luvannut täyttää tuon tehtävän oli "Historiola Concionum Sacrarum Fennicarum", suomalaisten saarnojen historia. Se ilmestyi vuonna 1781 kahdessa osassa. Respondenttina oli pohjalainen Eerik Tulindberg. Teos on hyvin kuvaava aiheeltaan. Kaunopuheliaisuuden professorina oli Porthan esittänyt ainettansa erityisesti pitäen silmällä saarnataitoa, koska useat hänen oppilaistaan aikoivat papeiksi. Väitöskirjoissaankin hän oli käsitellyt samaa alaa. Nyt tämä uusi väitöskirja oli jonkinlaisena historiikkina saarnataidon kuvaukselle erittäin Suomeen katsoen. Mutta sitäpaitsi tuli sen palvella Suomen historiaa. Olihan Porthan kuten Mennanderkin koonnut suomalaisia saarnoja ja lahjoittanut niitä yliopiston kirjastoon. Suurimman osan niistä muodostivat hautajaissaarnat, joita Porthan piti arvossa, etenkin niissä olevain elämäkerrallisten tietojen tähden. Mutta oli niissä muitakin. Olemme jo edellä nähneet, miten hyvin Porthan käsitti tuollaisten menneiden aikain hengentuotteiden arvon historiallisina jätteinä, joista ajan ajatustapa ilmeni. Lisäksi tuli luullakseni se seikka, että nuot saarnat olivat suomenkielisiä muistomerkkejä ja sellaisina arvokkaita.
Tämä tuntuu otaksuttavalta sentähden, että Porthanin johdolla ilmestynyt väitöskirja käsitteli suomenkielisiä saarnoja, mutta ei kajonnut lukuisiin ruotsinkielisiin, joita Suomessa oli saatavissa. Tosin oli oppinut pappi Stricker äskettäin julkaisemassaan teoksessa "Försök til et Svenskt Homiletiskt Bibliothek"[223] luetellut useimmat ruotsalaiset saarnat, suomalaiset sensijaan puutteellisemmin ja yhdessä saksalaisten kanssa. Kun nyt Porthan piti teostaan jonkinlaisena liitteenä Strickerin julkaisuun,[224] oli siis kyllä senkintähden luonnollista, että hän tahtoi täydentää juuri tuota puutteellisempaa suomalaista luetteloa. Mutta siltä oli kyllä ruotsalaisia saarnojakin Suomessa ilmestynyt, joilla Porthan olisi voinut lisätä Strickerin mainitsemaa saarnamäärää. Kun sitäpaitsi tiedämme Porthanin koonneen ja tutkineen muutenkin etupäässä suomenkielisen kirjallisuuden tuotteita, suomalaisia raamatunkäännöksiä ja vanhempaa hengellistä kirjallisuutta, tuntuu uskottavalta, että suomalainen kieliasu häntä nytkin muun ohessa huvitti. Tulee muistaa, että Porthania tutkimuksissaan ennenkin oli huvittanut tämä kieli sivistyttämisvälikappaleena.
Väitöskirjan aihe ei kuitenkaan sellaisenaan Porthania näy erityisemmin miellyttäneen. Ainakin kirjoitti hän Mennanderille siitä joulukuussa 1780: "Aihe ei tosin ole juuri erikoisen hauska; mutta kun se sentään koskee pientä osaa kansamme kirjallisuushistoriasta, luulin, että aine ei olisi aivan vastenmielinen maamme köyhän kirjallisuuden harrastajille".[225] On sentään mahdollista, että hän näin sanoessaan ajatteli teoksen lukijoita eikä itseään.
Aineksia sai Porthan, paitsi siitä mitä itse oli koonnut, etupäässä Mennanderilta sekä muutamilta pohjalaisilta papeilta.[226] Hän ei kuitenkaan hanki Mennanderilta koko saarnoja, vaan ainoastaan niiden nimet, voidakseen julkaista nämät. Tällainen asiakirjain ja harvinaisten kirjain nimien kokoileminen oli näet Ruotsissa tähän aikaan jotenkin tavallista kirjaintuntijain ja kokoilijain keskuudessa. Porthankin luettelee vain saarnojen päällekirjoitukset esityksessään esittämättä ensinkään niiden sisältöä. Ja ainettaan käsittelee hän vain saarnain esitystavan muotoa ja retoorista menettelytapaa silmällä pitäen. Ei sanaakaan siitä, missä yhteydessä saarnatapa oli ajanhengen kanssa, millainen henki niissä vallitsi ja kuinka itse sisältöä esitettiin kansalle. Suomalaisten saarnain historia on kirjoitettu samaan suuntaan kuin Porthanin muut tähänastiset teokset, kuten etenkin "De poësi Fennica". Hän käsittelee molemmissa teoksissa vain lähteittensä muotoa pitäen kummassakin tapauksessa silmällä käytännöllistä hyötyä, joka lähtisi tästä tarkastelusta lukijoille; sisältöä, kokonaisuuden henkeä hän ei kuvaa. Mutta kuitenkin luulee tarkkaava lukija huomaavansa, että se on juuri se, joka useinkin kirjoittajaa huvittaa. Niinpä kirjoittaja valitsee lähteistä kaikkein kuvaavimmat kohdat, jotka löytää, antaakseen kuvauksen siitä, jota ei koskaan käy esittämään.
Strickerin esitys on sekin vain luettelo saarnoista aakkosellisessa järjestyksessä. Mutta hän sanoo kuitenkin teoksensa esipuheessa, että hänellä oli aikomuksena paitsi saarnatavan historiaa myöskin valaista kirkko- ja oppihistoriaa. Sitäpaitsi hän oli aikonut liittää esitykseensä myöskin saarnaajain elämäkerrat. Mutta käytännöllisten vaikeuksien tähden hän oli jättänyt yrityksen sikseen. Porthan toteuttaa teoksessaan tuon ensinmainitun aikeen, mutta ei kajoakaan muihin.
"Historiola Concionum Sacrarum Fennicarum" oli ensimäinen niistä väitöskirjoista, joilla Porthan tahtoi palvella Suomen historiaa ja jotka hän sentähden jo vuonna 1780 oli antanut oppilailleen valmistettaviksi. Toinen sellainen oli "De Superstitione veterum Fennorum theoretica et practica". Väitöskirjan pohjana oli, kuten olen maininnut, kaksi vanhemman Lencquistin väitöskirjaa, "Om Finlands hedendom och afgudadyrkan" ja "Om Finlands fordna vidskepelse och trollkonst", joista hänen poikansa Porthanin johdolla muodosti kokonaisuuden. Esipuheessa, jonka luultavasti nuorempi Lencquist on kirjoittanut, ilmenee ristiriita, johon tekijä joutui tätä ainetta käsitellessään. Yleinen mielipide näet piti tällaista ainetta tutkimukselle jotenkin arvottomana, vieläpä yleensä vahingollisenakin, jonka katsantokannan kirjoittaja itsekin oli taipuvainen hyväksymään.
Hän sanoo nimittäin, että aineen esittäminen "ei ole mitään muuta kuin luetella kaikenmoisia turhuuksia ja selvittää mitä tyhmimpien satujen pitkää sarjaa". Hän puolustaa kuitenkin esitystään sillä, että muinaisuutta harrastavat saavat apua kaikesta, joka koskee vanhoja tapoja ja laitoksia, sitäpaitsi ovat muutkin kansakunnat paljon tutkineet pakana-aikaansa, jotta näkisivät millaisia olivat silloin ja millaisia nyt. Ja niin olikin todella.
Saattaa näyttää omituiselta, että valistuksen harrastajat kokoilivat tuollaisia jätteitä samalla kuin pyrkivät niitä kaikin mokomin täydelleen poistamaan turhina ja vahingollisina. Mutta kuitenkin voi tälle ilmiölle löytää montakin selitystä. Kun Ihren presidiolla ilmestyi väitöskirja ruotsalaisen pakana-ajan taikauskon jätteistä, omisti respondentti sen arkkipiispa Henrik Benzeliukselle.[227] Omistuksessaan hän sanoo tahtovansa osottaa, millaista työtä oli saatu tehdä ja millaisia vaikeuksia voittaa, ennenkuin oli tultu sille viljelyskannalle, jolla nyt oltiin. Ja hän tahtoi myöskin osottaa, mitä taikauskosta vielä oli jäljellä, epäilemättä siinä tarkoituksessa, että se sitä helpommin saataisiin hävitetyksi. Tässäkin tahdottiin tutkia epäkohtain luonnetta ja alkuperää, jotta voitaisiin ratkaista niiden olemassaolo-oikeus ja menetellä sen mukaan.
Lencquistin teoksella oli varmaan samansuuntainen tarkoitus, mutta samalla ilmeni siinä tekijän isänmaallinen harrastus tutkia oman kansan muinaisuutta, josta ennen olen puhunut. Molemmat vaikuttimet ovat tekijällä rinnan olleet, mutta viimemainitulle lienee etusija annettava, jos niiden voimakkuutta silmällä pidämme. Puheena olevassa väitöskirjassa on taikauskon eri muotoja niin ankarasti tuomittu ja pidetään niitä niin kerrassaan kaiken järkevän tiedon vastakohtana, ettei voinut tulla kysymykseen pitää niitä ihmistiedon alkeina ja sentähden tietämisen arvoisina. Oli näet niitä, jotka näin ajattelivat. Näin oli esim. Heyne asian käsittänyt selittäessään: "Ei tosiaankaan ole myyttein ja satujen merkitystä ja laatua halveksittava eikä valistuksen miehen tahi älykkään filosoofin työn esineeksi halpana pidettävä; koska kerran kaikki inhimillinen viisaus niistä ensi alkunsa sai" j.n.e.[228]
Tutkimustapa, jota on käytetty äskenmainitussa Lencquistin ja Porthanin nimissä julkaistussa väitöskirjassa, oli tavallinen tämäntapaisissa tutkimuksissa. Oletettiin näet, että taikuus ja sen yhteydessä olevat tavat olivat pakana-ajan perua. Niitä kokoilemalla ja yhdistämällä asialliseen järjestykseen arveltiin sentähden voitavan päästä järjestelmälliseen tietoon pakana-ajan uskonnollisista käsitteistä ja sen jumalamaailmasta. Lähteinä on käytetty osaksi kirjallisia ja suullisia ilmoituksia, etupäässä kansanrunoja, osaksi taas kansan käyttämiä menoja ja tapoja. Olemme edellisessä nähneet Porthanin arvelleen, että kansanrunot kumminkin pääpiirteissään kuvastivat ikivanhaa traditioonia, vaikka yksityiskohdat olivatkin muuttuneet. Siksi hän nyt antoi näille todistusarvon koettaessaan selvittää pakana-ajan oloja. Samaan suuntaan hän kait päätteli käsitellessään kansantapoja, eikä tuollainen päättelemistapa ollut yksinomaan Porthanille omituinen. Palatakseni vain jo mainittuun göttingeniläiseen tutkijaan Heyneen, ajatteli hänkin samoin lausuessaan eräässä julkaisussaan: "Vanhasta tavasta, josta kerran pidämme kiinni, pysyvät ensimäiset perusteet eli loimet, joihin kuteena kudotaan käsitykset, jotka niitä seuraavat".[229] Ei liene vaikeata huomata, että tuollainen ajatustapa johtui ennen mainitsemastani valistusajan mekaanisesta käsityksestä, samasta, jonka ilmauksia huomasimme historiallisen traditioonin käsittelyssä.
Aineen käsittelylle on puheena olevassa väitöskirjassa koetettu antaa laajempi tausta siten, että on tehty lukuisia vertauksia samanlaisiin tapoihin muilla kansoilla. Menettely perustui siihen käsitykseen, että kansoilla määrätyllä kehitysasteella oli määrättyjä tapoja. Kuitenkaan ei noita kehitysasteita tarkemmin yritetty määritellä, vaan antauduttiin paljaitten yhtäläisyyksien varaan. Niinpä verrataan yhtäläisyyksiä toisiinsa, joita tavataan vanhoilla persialaisilla ja muilla itämaisilla kansoilla, Kaarle Suuren aikuisilla saksilaisilla ja Britannian kelteillä.[230]
Ylimalkaan ei siis noita samanlaisuuksia yhdisteltäessä ole otettu huomioon eri ilmiöiden paikkaa historiallisen ajanlaskun mukaan. Mieluimmin verrattiin kuitenkin vain pakana-kansoja keskenään, joten kristinuskon maahantuontia pidettiin tuollaisen kehitysasteen loppuna. Tutkimustapa, jota tässä siis on noudatettu, ei ollut historiantutkimuksessa silloin vallalle pääsevä, vaan pikemmin päinvastoin, kun näet ei pidetty väliä siitä, voitiinko historiallisten olosuhteitten avulla selittää tahi todistaa huomattujen yhtäläisyyksien johtuneen joko lainaamisesta tai samanlaisesta kehityksestä eri kansoilla. Siten jäi aina se mahdollisuus, että samanlaisuudet olivat satunnaisia vain, ilman mitään todistavaa merkitystä. Myöskään ei pidetty niin suurta lukua lähteitten luotettavuudesta kuin ilmoitusten sisältöön perustuvasta todenmukaisuudesta. Oli kuitenkin muutamia tapoja, joiden yhtäläisyys ruotsalaisten tahi ylimalkaan kristillisen ajan tapojen kanssa aiheutti tutkijan päättämään, että ne olivat kristinuskon mukana Ruotsista meille tuotuja. Näitä huomautetaan kuitenkin vain sivumennen.
Tällainen laajemman, yleisinhimillisen taustan antaminen tutkimukselle on yhteydessä sen yleisinhimillisen kannan kanssa, jolta huomasimme historiaa tutkitun. Varmaa on näet, että Porthan tässä niinkuin muuallakin käsitellessään kotimaista ainetta jonkinlaisesta kansallisesta harrastuksesta, samalla piti silmällä myöskin yleisinhimillistä puolta siitä. Viittaan tässä vaan siihen, että hän jo 1780 luvulla sekä väitöskirjoissa että luennoilla käsitteli ihmismielen kehitystä yhteydessä sen eri ilmausten kanssa ja jälkimäisten vaikutusta edelliseen. Nämät tutkimukset taas perustuivat sielutieteen harrastukseen, joka Porthanissa näihin aikoihin ilmenee ja jonka jälkiä huomaamme hänen lukuisissa väitöskirjoissaan tältä alalta. Mainitsen vain sellaiset kuin "De praejudiciis", "De praejudiciis amovendis", "An Miracula sint Divinas missionis criteria", "De ideis hominum obscuris" sekä vähän myöhemmältä ajalta "Meditationes quaedam de Spectris" jotka jotenkin läheltä liittyvät ylläkäsiteltyyn väitöskirjan aineeseen. Näiden teosten nimistä huomaamme myöskin, että niillä on sama käytännöllinen tarkoitus levittää ennakkoluuloista vapaata valistusta, jonka äsken arvelimme yhdeksi syyksi väitöskirjaan "De superstitione Fennorum". Vähän myöhemmin palasi Porthan aineeseen, jota oli käsitellyt tässä. Hänen presidiollaan ilmestyi näet vuonna 1789 "De fama Magiae Fennis attributae", jota graduaalina puolusti F.J. Rosenbom. Likeisesti se kyllä aineeltaan liittyy edelliseen väitöskirjaan, se kun erityisesti käsittelee tässä vain sivumennen kosketeltua kysymystä, ruotsalaisten tahi yleiskatoolisten taikatapojen lainaamista Suomeen. Mutta juuri siksi on siinä käytetty erilaista tutkimustapaa. Kun Lencquistin nimellä merkityssä julkaisussa on vertailtu eri kansain tapoja toisiinsa sentähden, että ne johtuvat yleisistä inhimillisistä taipumuksista, niin on Rosenbomin kirjoituksessa pidetty silmällä yhtäläisyyksiä, jotka johtuvat suoranaisista lainoista.
Tässä huomattava erilaisuus on tärkeä, sillä se kuvastaa uuden menettelytavan voitollepääsöä, joka seurasi kutakin tutkittavaa ilmiötä alkulähteistä sen silloiseen muotoon. Vertailuja se käytti varovasti, kuten huomasimme sen lainasanojakin käsiteltäessä menetelleen, se otti lukuun vain ne, jotka tuntuivat varmimmilta, kun sovellutettiin niitä historiallisiin oloihin.
Nimenomaan erotetaan sitten suomalaiset taiat lappalaisista. Se oli välttämätön täydennys erotukselle, joka tutkimuksessa vähitellen oli tapahtunut lappalaisen ja suomalaisen kansallisuuden sekä kielen välillä, ja josta edempänä puhun. Sitäpaitsi Porthan tahtoi puhdistaa suomalaisten mainetta siitä syytteestä, joka valistusaikana merkitsi paljon, että nimittäin nämät erityisesti olivat taikauskoisia. Huomattakoon vain, että Porthan kirjoitti väitöskirjansa juuri samaan aikaan kuin hän Ruotsin kirjallisuus-, historia- ja antikviteetti-akatemiassa puolusti suomalaisten ominaisuuksia ja kykyä.
Vaikka Porthanin historiallisen toiminnan varsinaisena tarkoituksena ei suinkaan ollut kuten Jusleniuksella suomalaisten kunnian puolustaminen vääriä käsityksiä vastaan, oli kuitenkin luonnollista, että tämä harrastus ei voinut jäädä hänelle aivan vieraaksi. Isänmaallisuus, joka elähytti hänen tutkimuksiaan, ilmeni tosin etupäässä siinä, että hän tahtoi noiden tutkimustensa kautta hyödyttää maanmiehiään, mutta siltä hän ei voinut sallia, että tietämättömyydestä tahi pahansuopuudesta Suomen mainetta halvennettiin. Hänen ystävänsä olivat siinä hänen kanssaan yhtä mieltä ja kehottivat Porthania tarttumaan kynään maansa mainetta puolustaakseen. Fredenheim oli kirjoittanut vuoden 1785 lopulla Porthanille: "Levesquen sarjassa Histoire de Russie, nimittäin osissa, jotka sisältävät la description des differents peuples de cet Empire, olen harmikseni lukenut alentavan kuvauksen suomalaisista ja heidän maastaan, jonka toivon että Serkkuni näyttää vääräksi. Jos Serkullani ei ole näitä osia lähetän ne ensi matkustajan kanssa niin hyvää tarkoitusta varten".[231] Tällaisista tuumista on lähtenyt viimeksimainittu Porthanin väitöskirja ja ne ovat epäilemättä vaikuttaneet Porthanin esitelmään suomalaisten pakanuuden ajasta. Mutta missä määrin ne ovat olleet mukana sitä tahi mahdollisesti harrastusta sitä koskeviin tutkimuksiin aiheuttamassa, en uskalla sanoa.
Viittaan vielä siihen, että Porthan on väitöskirjassaan "De fama magiae" verrannut luonnonkansojen tilaa suomalaisten pakanain oloihin. Myöskin kuvauksessaan, jonka hän antaa selityksissään Juustenin kronikkaan, huomauttaa hän tässä löytyviä vertauskohtia. Luonnontilassa olevat kansat herättivät silloin koko sivistyneen maailman huomion ja antoivat paljon uusia aiheita tutkimaan ihmiskunnan aikaisinta kehitystä. Rousseau oli antanut tälle pyrkimykselle sen omituisen suunnan ja se oli muutenkin ollut yhteydessä valtio- ja moraalifilosoofisten kysymysten kanssa.
Eräässä Porthanin aikuisimmista väitöskirjoista "De influxu morum in felicitatem reipublicae" kuvataan villien tilaa. Elinkeinot ovat — sanoo hän siinä — harvoin hyvällä kannalla, sillä huonot tavat yhtyvät heillä tietämättömyyteen ja työn halveksumiseen. Lähteinään käyttää hän tässäkin matkakertomusta — Cavanzin "Iter in Congo" sekä Goguetin siihen aikaan meilläkin paljon käytettyä teosta "De l'Origine des Loix, des Sciences et des Arts". Goguet myöskin huomauttaa Amerikan villikansojen merkitystä vanhan ajan kansojen tutkimisessa, joiden välillä on hämmästyttävä yhtäläisyys. Sitäpaitsi on hänellä useita käsitteitä, jotka tavataan aivan sellaisinaan useilla tutkijoilla, esim. Schlözerillä Göttingenissä. Sellaisia on esimerkiksi huomautus, että vanhan ajan ruhtinaat olivat oikeastaan heimokunnan päällikköjä samanlaisia kuin Amerikan kazikit ja että eri heimokunnat elivät yksikseen välittämättä ollenkaan naapureistaan.[232]
Tällaisen kuvauksen villien ja alhaisimmalla kannalla olevien kansain tilasta sovitti Schlözer ilman muuta pohjoismaisiin kansoihin ja erittäinkin suomalaisiin ennen kristinuskon maahantuontia. Varsinkin oli hän kiivaasti vastustanut ajatusta, että ne olisivat voineet käydä pitempimatkaista kauppaa. "Mahdottomalta tuntuu tämä ajatus" — sanoo hän — "sille, jolla vain on pienimmätkin käsitykset kaupasta ja kauppateistä erittäinkin Itä-Indian, joka kulki enimmäkseen maata tahi jokia pitkin — — — kuin että ihmiset Itämeren tällä ja tuolla puolella Irokeesien ja Algonkinein tilassa ilman rahaa, ilman valtiota, ilman kirjaimia olisivat voineet sitä harjoittaa".[233] Tämä käsitys näkyy Porthanillakin olleen ja se saattoi hänet vertailemaan suomalaisia muihin villikansoihin.
Mutta toiselta puolen oli tämä käsitys jo alkanut muuttua ja silloin kun vertailut tehtiin oli Porthan itse käyttämällä kielellisiä todistuskappaleita osottanut asianlaidan olleen aivan toisen kuin tavallisesti luultiin. On kuitenkin muistettava, että Schlözerin edustama kanta on jättänyt syviä jälkiä hänen tutkimuksiinsa ja että se on pidettävä yhtenä edellytyksenä tuloksiin, joihin hän tuli.