I.
Niin, se oli siihen aikaan se! Silloin oli viinakultaa joka talossa ja olipa sitä monessa torpassakin. Nykyään, jos pientäkin asiaa haet lähimmäiseltäsi, niin pidä penni hyppysissäsi; muutoin älä toivokaan asiasi luonnistuvan!
Silloin palkittiin pieniä palveluksia puolella korttelilla, puolella tuopilla, "haljulla", ja "halstipalla" sai jo ihmeitä aikaan, pienen pieniä asioita saatiin toimeen ryypylläkin.
Se oli siis siihen aikaan, ennen vuotta "kuusikymmentäkuus", jolloin "tuli Suomeen laki uus; viinaa kielttiin keittamäst" j.n.e.
Oli elokuu. Keltaisia kuhilaita kökötti pitkin vainioita; oli pouta kuin pukinsarvi. Rauhallisena, aivan kuin ajatuksiinsa vaipuneena häälyi muutama vaalea pilven hattara elokuun taivaalla, purjehtien tuulen muassa Pohjolaa kohden; vaan eivät ne maata auringon helteiseltä paisteelta paljoakaan varjonneet.
"Tarvitsis tästä kirkkoonkin mennä", tuumasi Muikkulan Matti sunnuntai-aamuna suurukselta päästyään.
"Mene nyt vaan sinä, minähän tässä olenkin kotona tämän pyhän", sanoi hänen vaimonsa Justiina Heikintytär ja lisäsi: "pestaa nyt siellä mukavansorttinen, luonnikas renki taloon, sillä Santeri koreilee niin ruokinensa, ett'ei sen kanssa mitenkään toimeen tule".
"Niinhän se olisi".
"Kyllä se niin on; mutta vähät ovat talossa noukan aluiset, ahmattia et saa taloon tuoda, vaan nättiruokaisen pitää miehen oleman".
"Niinhän se olisi".
Ja Muikkulan Matti puki kirkkovaatteet yllensä, otti virsikirjan kainaloonsa ja lähti kirkkoa kohden astelemaan. Tarvitsihan juhtain tänäpänä levätä, sillä kertausta oli loppu viikolla kynnetty Muikkulassa, kynnetty juuri tuimasti.
Tänään oli kirkolla markkinat, renki- ja piika-markkinat. Sinne saapui Mattikin; runsaan tunnin patikoittuansa hän saapui kirkolle. Ohhoh, kuin ilma onkin hikinen, sade siitä taitaakin tulla, ajatteli hän, pyyhki kasvojansa sortuukinsa helman nurjalla puolella, nosti hartaasti lakkiansa kuullessaan huomenkellon kumahduksen ja seisahtui Kanttorin aitan seinustalle. Siinä niitä seisoi isäntä-miehiä muitakin, haastellen maanviljelyksestä ja muista maanmiehen elämää koskevista asioista.
Tuolla kellotapulin juurella seisoi nuoria miehiä, rotevia, pulskia poikia. Naureskellen he juttelivat keskenään ja vilkasivat silloin tällöin isäntäin juhlallisen-totiseen parveen.
Kirkkopihan puolella parveili pitkässä koinruohon sekaisessa heinässä punaposkisia tyttöjä "parasta päällä, valkeinta varrella".
Emäntiä käveli kauppapuodin edustalla, heillä oli usealla mytty kainalossa — kahvia, sokuria ja nisukaakkua kenties.
Ne ne olivat palvelusväen-markkinat.
Siinä käveli Kuppari-Maija emäntäin ja piikaparven välillä, kuiskasi jotain väliin yhden, väliin toisen korvaan ja oli, sanalla sanoen, ahkerassa puuhassa. Ja pian hiipi sorea Eeva piikain prameasta parvesta, astui ulos kirkkopihan rautaisesta portista, asteli, noin sattumoilta vaan, kauppapuodin tienoille. Erkanipa emäntäinkin pulskeasta parvesta pian keskievarin pullea, monisormuksinen, tohveli-palttoinen emäntä ja yhtyi Eevaan. He puhuivat vähän aikaa keskenään, ja puheen päätökseksi antoi Eeva Keskievarin emännälle kirjoituksella täytetyn paperilapun ja emäntä Eevalle korean setelin.
Ja niin se kauppa kävi, kävi kaikessa hiljaisuudessa.
Mutta Maija ei ollut enää yksin kaupanvälittäjänä, vaan hänelle ilmaantui vähitellen sisaria useampiakin. Monta pellava- ja villanaulaa hänkin sentään sinä elokuun sunnuntaina ansaitsi.
Surulliseksi jäi tosin monen kuoppaposkisen immen silmä, tietoa kun ei vielä tänään saanut, ketä tuleva vuosi oli palveltava tai saiko paikkaa ollenkaan.
Miesten puolella ei renginkauppoja oikein tahtonut ruveta syntymään. Ainoastaan pari poi'ista parainta oli jo ottanut rahat, mutta epätietoisina olivat vielä usiammat; epätietoisina imeskelivät vielä isännät piippunysiään, sillä "markonki" ei vielä ollut vakaantunut.
Ja kuinkas kaupat vielä saattoivatkaan luonnistua, sillä varsinainen "toimitusmies" tuo niin sanottu Topra-Hono oli toiseen virkansa toimeen kiinteästi sidottu. Hän, näet, oli kellonsoittaja. Tuolla hän seisoi korkeudessa, katsellen kellotapulin luukusta elämää, joka vanhan, juhlallisen kivikirkon ympärillä vilisi. Hän silmäsi yli lavean vainion ja mutisi itsekseen: "taajassa on kykkiä vainiolla, kyllä saa isäntä hellittää kukkaronsa kurenuoria, saapa niinkin hellittää". Hän silmäsi yli lehteväin kumpuin, joiden kupeille elokuun aurinko leikkien nakkeli säteilevää valoaan, hän loi katseensa Kirkonselän läikkyvään, välkkyvään laine-lakeuteen, katsoi tuonne kohti kaukaisen Kallasvuoren haikeata huippua, katsoipa metsän tummaa rantaakin, joka taivaan äärimmäisellä äärellä haamoitti, seurasi hän silmillään joen hopeanhohtavaa rauhaa, joka vainioiden läpi kiemurteli.
Soittotoverilleen hän virkkoi: "Topraa pojat, topraa! Totta vieköön, maailma on sunnuntai-aamuna aivan toisellainen kuin arkioinna!"
"Hm, kyllä kai".
"Kas vaan", jatkoi hän, "kas kuinka päivänen läikkyy kirkon räystäällä, ilmassa, järvellä, kunnailla väikkyy Herran sapatti!"
"Pappi tulee", huomautti joku soittajista. Paukahti silloin soimaan raikasääninen papinkello, joka kolmesta toveristaan oli suuruudeltaan keskimmäinen.
Pari ruumista vielä haudattiin, väki soitettiin kirkkoon, huomenvirsi alkoi, ja Topra-Hono astui tapulista alas.
Nytpä liike ja elämä tuli isäntäin vakavaan parveen ja renkien pulskeaan joukkoon. Heille ei tänään kelloinsoitto ollut kirkkoon-kutsunnan kehoituksena, heille oli se tänään merkkinä, että nythän ne kaupat alkavat. Topra-Hono kulki edestakasin, ja uutterasti toimitti hän isännille renkejä, puolen korttelia viinaa oli — sanottiin — toimitus-palkka poikamiehestä, koko kortteli sellaisesta, jota sopi mieheksi sanoa. Totuuden nimessä mainitkaamme kuitenkin, ett'ei Topra-Hono kaikkia palkkaansa yht'aikaa hitkaissut, vaan syksyllisiä ansioita oli hänellä tavallisesti vielä joulunakin.
Paljon niitä renginkauppoja tehtiin; ystävämme Muikkulan Matti vielä oli ilman.
Hän sanoi Topra-Honolle: "toimita nyt minullekin renki, mies siivo ja nättiruokainen!"
"Varsin topraa", honotti toinen, "siivo ja nättiruokainen, jaa'ah vai siivo ja nättiruokainen — — no niin, mutta sellainen kauppa kannattaa koko korttelin, kannattaa pian halstipankin".
Ja korttelin sai toimitusmies.
"Mutta missäs se mies on, kysyi Muikkulan Matti.
"Tuolla se on kellotapulissa".
"Onkohan kyllä palkoillensa runsas?"
"Onko riski mies ja tukeva?"
"Tavallisesti. On sillä leveät, punaiset posket, eikä se sentään ole ruualla itseänsä reväissyt eikä repäise!"
"Onkos mies siivo ja suustaan sievä?"
"Sen takaan! Ei se suullaan ole ketään pahentanut".
"Tottahan on myös, niin kuin välipuheemme oli, mies nättiruokainen?"
"Nättiruokaisin mitä tunnen".
"Mikäs miehen nimi on?"
"Simpsoni".
"Ei taida ollakaan meidän pitäjän synnynnäisiä, kosk' on niin vanhanaikainen nimikin.
"Kyllä kai se täällä syntynyt on, jos ei vaan ole syntynyt ja kasvanut
Järventaustan takamaalla".
"Ehk'on mies sitten vähä niinkuin mettittynyt?"
"Ei suinkaan! Ahkera se on kirkkomies; ja jos oikein muistan, niin hän on ollut rakkauden priiskeissä oikein herrasmamsellien kanssa".
"No sun perhana".
Näin jutellen menivät miehet kellotapuliin ja pysähtyivät n.s. kellotapulinjalkaan, jossa säilytetään paaria, lapioita y.m.
"Eihän täällä ketään olekaan", sanoi Muikkulan Matti.
"Tuossahan on itse ukko Simpsooni", honotti "toimitusmies", — "monta Mooseksen aikaa on hän uskollisesti palvellut tätä seurakuntaa; mutta kun rippikoulupojat, ne ärmätit rupesivat sen kanssa koirankuria tekemään, sovittelivat piippuja ukko paran suuhun ja muitakin juonia harjoittelivat, niin silloin — noin kolme vuotta sitten — käski provasti minua tuomaan ukon tänne kellotapulin jalkaan. Hyvä on, varsin topraa, että kerrankin äijä pääsee löysän kirjoista ja saa vakinaisen paikan! Ja kyllä maar hän yhtä uskollinen on sinullekin kuin tälle kunnioitetulle seurakunnalle — — — Hän on väkevin mies, mitä ikänä olen kuullut, aasin leukaluulla — —"
"Mitä veikeitä? Niinhän se on — mutta — —"
"Kyllä se nättiruokainen on, on maarian".
Siinä seisoivat miehet, pullea ja heleän punainen Simpsoni, jotenkin kömpelötekoinen puuveistos, katseli heitä vakavasti. Sattui siihen tulemaan pari muutakin miestä yhteen iloon, kuten sanotaan.
Mutta totisena, kädet ylöspäin ojennettuna seisoi Simsoni valmiina nojaamaan pylvääsen ja kaatamaan uudestaan filistealaisen Dagonin temppelin tahi — kannattamaan saarnatuolia, kuinka vaan, näet, tahdottiin. Epäilemättä olikin viimemainittu toimi hänestä mieluisempi, sillä mahdoton oli uskoa, että punaposkinen ukko, jonka kasvot loistivat ihan tyytyväisyyttä ja hyvinvointia, olisi milloinkaan edes kiukustunut, sitä vähemmin itseään ja muita tappamaan ruvennut.
Kauvan katseli Muikkulan Matti vuoroin Simsonia, vuoroin Topra-Honoa, ja sanoi vihdoin korvallistansa raappien: "olet mar sinä se Topra-Hono!"
Mutta silloin sai Matti marssia tapulista ulos, sillä kellonsoittaja tempasi jalkapuun kupeelta touvivyhden ja uhkasi sillä Mattia. Haukuntanimeänsä eli "kölliänsä" ei hänen ollut paremmiltakaan tarvinnut kuulla, saati sitten Muikkulan Matilta, tuolta "kirpun-nylkijältä", joka rengillensäkään ei ruokaa soisi.
"Oma syys, oma syys", huusi hän Matille, joka mutisten käveli kellotapulin edustalla, "ei rengin ruokaa saa kysymykseen ottaa, sen mies syö mitä mies syö".
Tapulin edustalla tuli Mattia vastaan Reijon Jussi, riski ja tuore mies. Hänen pestasi Matti, eikä ensinkään udellut hänen nätti- tahi iso-ruokaisuuttansa.
Sananlaskuna kulkee paikkakunnalla vieläkin tänäpäivänä: "nättiruokainen kuin Muikkulan Matin renki".
Mutta kun Justiina emäntä kerran taas oli pahalla päällä ja valitti miesten syövän niin hirveän paljon, niin silloin Reijan Jussi sanoi hänelle: "ei se porusta parane, sen mies syö mitä mies syö; pötyä siis pöytään taikka pöytä pihalle!" Niin hän lausui aamiaista syödessään ja pisteli ahkerasti poskeensa ohrapuuroa.
"Niinhän se on", sanoi Muikkulan Matti siihen ja muistutti: "mies syö, mies saa, miehelle Jumalakin antaa".