II.
Se oli melkein samaan aikaan sekin. Oli jouluaamu. Kirjavana kiilui taivaan kansi, ja hopeanhämärän valovirran vuodatti maanpäälle kiperäsarvinen keltakehästään pilkistävä kuu.
Kauroja, oluella kasteltuja kauroja olivat saaneet Muikkulan juhdat. Oikein kuoppi kavioillansa köyhkeää lunta Tuomaan-markkinoilta vaihdettu Kimo, hän kun levottomana seisoi porstuan edessä kirkkoväkeä rekeensä odotellen. Päätänsä hän ravisteli uljaasti, ja vempeleesen sidottu kulkunen helähteli.
Mutta pirtissä hankki väki kirkkoon. Jussi sitoi jo vyötä suoliinsa; kapulaisten nahkainsa ympärille hän sen pinteästi kiinnitti. Valmistui siitä jo emäntäkin, ja pikku Mattikin oli jo saanut kirkkopuvun ylleen — sillä jouluna pääsi hänkin kirkkoon.
Isäntä, itse Muikkulan Matti sovitteli niinikään lammasnahkaista, Sipirankaulurilla kaunistettua turkkia yllensä. Mutta tuikeasti katsahti häneen emäntä ja sanoi:
"Mitäs sellaista roittia yllesi panet, kuin kerran parempikin miehellä on!"
"Onhan se niinkin, mutta kehtaisko tuolla supsiinisella kulkea ruotitalon isäntä?"
"Oohoo sitä hopsoa, käyhän nyt jo suutarit ja kraataritkin supsiinissa!"
"Onhan se niinkin".
Ja Muikkulan Matti otti suuret supsiiniset kohopälsit naulasta peräsängyn kohdalta ja veti ne yllensä. Eiväthän ne tosin niin kaksiset enää olleet, mutta olihan kauluri suuri, paikottain tuuheakarvainenkin ja suojasihan se korvat hyvin kylmältä. Kuinka monta vuotta ne jo olivat lämmittäneet ihmisruumista, sitä ei kukaan tiennyt. Parikolmekymmentä vuotta oli niitä tosin jo Ruotsilan Herrassyörinki pitänyt; mutta mitäs siitä, eihän huutokaupassa usein uusia myydäkään, eikä kolmella ruplalla juuri uusia saadakaan.
Kun Muikkulan Matti kietoi turkkinsa ympäri pitkän, kirjavan villavyön ja painoi ruskean karvalakkinsa päähänsä, niin varsin uhkealta hän näytti. Ilmankos hänen aviopuolisonsa olisi ihmetellen sanonut: "Nyt on meidän isä jämptoo niinkuin ilmetty provasti".
Ja niinhän olikin, sillä provastillakin oli samallainen turkki vaikka paljoa, paljoa uudempi, hienompi ja kalliimpi.
Matti istuu emäntänsä kanssa rekeen, oikein herramaisesti he istuivat, ryijy allansa ja tuuheakarvaiset vällyt polvilla. Antoi se Matti sentään oikean jalkansa olla reestä ulkona varovaisuuden vuoksi, jos muka sattuisi reki liidänteessä kaatumaan. Kuskipenkille istui pälseä Reijan Jussi. Hoi, Kimo, nyt sitä mennään!
"Oikeinpa se on korea-ääninen kulkunen, Matti, se kuuluu juuri samallaiselta kuin provastinkin", puhui emäntä. "Saman se maksoikin. Pappilan tallirenki kehui niin kulkustansa, että minun täytyi panna 'pahansäärykset selkääni' ja ostaa samalta jeljuuttarilta samallainen".
"Hyvähän tämä onkin ravia pistämään", puhui Jussi ja vilkasi taaksensa.
"Kuuluudan se kelloa soittavan", tuumi Matti hyvillään ja sanoi: "se sopisi vaikka pariin provastin Kimon kanssa".
"Niin aina, provastilla on kimo tamma", muistutteli Jussi.
Ja niin kulki kirkkomatkue mutkaista, kapeaa metsätietä, jonka yli lumiset oksat monin paikoin yhtyivät toisiinsa kuni kädet tervehdykseen. Kuin äärettömät hopeakoristeet välkkyivät lumiset kuuset ja valkeakukkaiset koivut jouluyön kuutamossa, tähtein vivahtelevassa välkkeessä.
"Hopsis, Kimo, että päästään maantielle, siellä on tasainen, kovaksi ajettu tanner!"
* * * * *
Herännyt on unestaan kirkonkylä, kynttilöitä on asetettu akkunoihin. Öisestä unelmastaan on havautunut jykevä kivikirkkokin, säteilevin silmin katselee se jouluaamun hälinää. Jo ovat kellotapulinkin luukut auki ja pieni lyhty antaa himmeää valoa korkeudessa odottaville soittoniekoille. Heidän esimiehensä Taavetti Krankvisti — mainitsemme hänen oikealla nimellään; emme tahdo jouluaamuna häntä Topra-Honoksi köllitellä — hän seisoo korkeudessa valmiina isoo-kelloa soittamaan. Jo tempaa hän kerran nuorasta — jo liikahtaa kello. Hän tempaa toistamiseen, jo heiluu se; hän tempaa kerran vielä, jo moukuu suuri-ääninen kello, ja sen ääneen yhtyvät tasaisessa tahdissa nuot vähemmät toverit. Väristen kiirii sävel korkeudesta yli lumisen, raikkaan seudun, kiirii yli taloin ja mökkien, kuiskaa mennessänsä: "maassa rauha!" Se kiirii kauvas ja kuolee vihdoin hiljaisena kuminana Tapiolan hohtokivisen linnan portilla, ja kuollessaan huokaa se: "ja maassa rauha!" Näin huokaa sävel, ja läpi Tapiolan hopeanhämärän talon kuuluu hiljainen huokaus: "ja maassa rauha!"
Pohjoisesta, etelästä, idästä ja lännestä rientää väkeä Herran temppeliä kohti. Kulkuset kilisevät ja aisakellot moikavat.
Soittaja-Taavetti katselee alas korkeudesta. Kuinka kauniita ovat korkeuden joulukynttilät, nuot vaaleat, sinertävät, punertavat, sädehtivät!
Tuolla haamoittaa Kallasvuori hämäränä varjona, tuolla levenee kirkonkylän jäinen lakeus — — ja tuolla alhaalla on pieniä tähtiä, jotka akkunoissa loistavat; tuolla rannassa on Taavetin pieni mökki, ja senkin akkunasta tuikuttaa kynttilä.
"Nyt leikittelee joulujuhla talven raikkaassa ilmassa", sanoo hän.
Mutta pappi saattaa jo pian tulla, ei ole siis aikaa unelmiin! Soittajan täytyy olla varoillaan. Ja jospa jo pian tuliskin vaan, sillä pakkanen näyttää olevan halukas tallukoihin tarttumaan!
Vielä vilkaisee soittaja luonnon temppelin jouluista koreutta; mielihyvällä pysähtyy ukon huurreripsinen silmä taikavaloiseen koivistoon ja siirtyy sieltä kirkkopihaan, josta ristein varjot yhdessä kuutamovuolteen kanssa luovat vaihtelevaisen taulun. — — Siellä, siellä — —! Mutta jo kuuluu tuttu kulkunen — se on provastin kulkunen. Jo tulee hän lähemmä. Niinköhän se provasti onkaan, kun noin lujaan ajaa? Onpahan niinkin — jo ajaa hän läpikäytävän kohdalle — ihan provastin kimo, ihan provasti itse — ja miu mau! Papinkello soi. Eikä joudu soittaja enää ulos vilkumaan, hihnasta hän vaan vetää tarmonsa takaa, vetelee oikein lämpimäksensä.
"Aikasin se provasti tänään tuleekin", tuumasi suntio ja avasi sakastin oven selki selälleen.
Mutta eihän sitä provastia kuulunutkaan.
"Missähän se nyt viipyy, vaikka papinkello jo soi", tuskitteli suntio.
Tapulissa seisoskeli Taavetti odotellen Jumalanpalveluksen alkamista, että saisi "yhteen soittaa" ja sitten mennä vähän lämmittelemään. Hänen apulaisensa olivat jo tulleet Mikkolan joulupahnoilta, kopistelivat jalkojaan ja — odottivat merkkiä suntiolta.
Mutta mitä ihmettä? Johan sieltä taas yleisestä kilinästä selvään voi eroittaa provastin kulkusen. Mitä vietävää!
Soittajat tirkistävät läpikäytävän puoleen. On se provasti, on — se on provastin toinen persoona, selvään näkyy kuutamossa kenokaulainen Kimo, ja Kimon helisevän kulkusen tuntevat soittajat selvästi.
"Nyt on minun päässäni kaikki sekasin tahi ajaa piru papilla", huokasi soittaja.
"Mitäs nyt tehdään", kysyivät kumppanit.
"Ei kahta papinkelloa yhtenä pyhänä soiteta", lausui hän päättäväisesti.
"Mutta kellenkäs te äsken soititte?"
"Se oli hänen enkelinsä".
Mutta ulkona huitoo käsiänsä kiihkeästi suntio ja huutaa: "soittakaa papinkelloa, soittakaa! Kelle sitä äsken luulitte rämpyttävänne? Soittakaa!"
"Saamanne pitää", vastaa Taavetti hiljaisella äänellä ja rupeaa soittamaan,
Kun sitten "yhteensoitto" oli suoritettu, kutsuttiin Taavetti sakastiin. Saatuansa vakavan muistutuksen siitä kultaisesta säännöstä, että "jolla on virka, niin pitäköön virastansa vaarin", niin hän kertoi provastille, kuinka provastin enkeli oli tullut hänen edellänsä kirkolle.
"Sinulla oli mitämaks sika viitenä silmissäsi", arveli provasti.
"Ei, Herra korkeasti oppinut provasti, vaan kahtena se oli".
Provasti hymyili, ja se tiesi Taavetille hyvää.
* * * * *
Kun kirkosta lähdettiin, niin Muikkulan Matti tapasi Taavetin seisomassa Kanttorin aitan seinällä ja lausui hänelle tuhnailevaan tapaansa: "milläs minä sinut enää palkitsenkaan ja vaivasi maksan, — tuonain toimitit minulle nättiruokaisen rengin, tänään taas osoitit minulle saman kunnian kuin provastillekin".
"Sinulleko ensi kerran papinkelloa soitin?"
"Juuri minulle, minun vaimolleni ja Reijan Jussille, joka kuskasi meitä".
Taavetti yrähti itsekseen ja astuskeli kotiansa päin.
Matin hevonen jo kanssa oli valjastettu; Jussi ja emäntä ajoivat Mikkolan pihasta maantielle. Matti istui rekeen; ja koreasti helisi uusi kulkunen kun he ajoivat Taavetin ohi.
Siinä hän nyt sai nähdä, kelle hän tänään oli ensi-kerran papinkelloa soittanut.
Topraa, tupultti topraa, mutisi hän ja saapui kotihinsa.
Siitä pitäen odottaa kellonsoittaja jouluaamuina suntion viittausta ennenkuin rupeaa papinkelloa soittamaan. Eikä niin muodoin olisi syy enää kellonsoittajan, jos niin tapahtuisikin, että jollekulle kohopälsiselle isännälle tapaturmasta papinkelloa soitettaisiin.
Vähänaikaa kuului vielä kirkon tienoilla kulkusten helinää ja aisakelloin moikunaa; vaan pian uinaili taas kirkko yksinään pyhällä pellollansa. Sakea lumipyry alkoi sitä kietoa valkeoihin hahtuviinsa.
Kauvan oli paikkakunnalla kulkemassa juttu siitä, kuinka Topra-Hono
Muikkulan Matille jouluaamuna papinkelloa soitti.
Vielä toisenkin kerran soitettiin Muikkulan Matille eräänä Tapanin-päivänä; mutta silloin soivat kaikki kolme kelloa. Matti itse ei niiden soimista silloin kuullut — taikka — mitä minä tiedän? — ehkä kuuli — kuulikohan?
Taavetille — Topra-Honolle ei milloinkaan kelloja soitettu; ja kylläpä hän sitä lajia soittoa oli eläissänsä tarpeeksi kuullutkin.