II.
Oli sunnuntai. Jumalanpalvelus oli jo päättynyt ja kirkkoväet vaelsivat kotiansa kohden. Olimme olleet kirkossa mekin, Pohjalammin Matti, isäni ja minä. Pakistessa siinä käydessä kaikellaista tuli puhe päivän "täkstistäkin", joka kirkkomiehille paraiten puheenaineeksi sopiikin.
— Mitäs meinasit, Matti, saarnasta? kysyi isäni.
— Tuima oli ja totuutta täynnä, vastasi Matti, ja niin se provasti ne sanansa paiskelee pitkin kirkkoa aina peräparven trapuille asti.
— Kyllähän se niin on, terävät ovat sanansa ja nasevat.
Vaiti oltiin taas vähän aikaa; hiki hatussa marssimme pitkin metsäpolkua kohti kotiamme. Kotvan kuluttua virkkoi Matti:
— Sinun tarvitsisi, Aatu, panna tuo poikakloppi kouluun, ei tiedä vaikka siitä vielä mitä tulisi, näyttäähän sillä olevan vähän "huntramänttiä".
Sydämeni sykähti kuullessani nuo hiljaisesti lausutut sanat; ihmeellinen taikamaailma nosti niissä sanoissa esirippuansa; oli mieleni hyvä siitä että minulla oli tuota "huntramänttiä". Ja tottahan sitä oli, koska Matti, itse Pohjalammin viisas Matti niin vakuutti.
En sentään ollut kuulevinaan koko puhetta, riipasin vaan ohimennessäni haavan lehtiä käteeni ja pureskelin niihin kirjokuvia. Mutta samassa koin olla niin hiljaa kuin suinkin kuullakseni, mitä isä sanoisi.
— Milläs niitä torppari kouluttelee, oli hänen alakuloinen vastauksensa.
— Pane nyt poika edes pitäjän kouluun aluksi, kehoitti Matti.
— Saishan sen sinne viedä edes pariksi viikoksi.
— Mitäs hulluja puhut, sano edes pariksi tärmiiliksi.
"Huntramäntti" ja "tärmiili", se on kouluoppia se, aattelin minä, noukkasin päivänkukan maasta ja rupesin terälehtiä nyppimään, aivan kuin ei olisi asia minuun ensinkään koskenutkaan.
Yhä edelleen keskusteli Matti ja isä koulun asioista, ja päätös oli se että Matti otti minun tutkittavaksensa.
— Kuule Kustaa, hän sanoi, mikä Sepeteuksen poikain isän nimi oli?
— Sepeteus, vastasin rohkeasti.
— Oikein, sanoi tutkijani, mutta kun Noalla oli kolme poikaa, Sem, Kam ja Jaahvetti, niin mikä sen Jaahvetin isän nimi oli?
— Totta kai se Noa kanssa oli, vastasin.
— No, jatkoi tutkijani, joka ei niin hevin tahtonut minua päästää, no, sanoi hän, mikäs se on, kun oli vesilukko, puuavain, vangit pääsivät vallallensa, takaa-ajajat kiini saatiin.
Minä punehduin, en ymmärtänyt, mitä piti vastatani. Isä katsoi minuun tutkivasti, kävelin kuin hiilten päällä; ja Matti se oli niin hymyilevän-levollinen.
— Etkö huomaa, auttoi hän, milloin sauvalla vedet aukenivat ja Israel kävi vetten keskitse — —?
— Silloin, keskeytin minä iloisesti, kun Mooses ojensi sauvansa meren yli ja punaisen meren vesi jakautui kahtia.
— Mistä sen olet lukenut, kysyi hän.
Yhdessä henkäyksessä luin minä: Biblianhistoriasta sisältävä sata neljä jutelmaa kodille ja koululle, jonka on koonnut Kristian Barth, autuuden opin tohtori, neljäs painos, kuvilla koristettu.
Voitonriemulla katsoin Mattia silmiin, ja hän virkkoi:
— Onhan sinulla huntramänttiä.
Ja päätökseksi ukkojen keskustelusta tuli, että minä olin pantava kouluun. Kun Matti Anongin tanhuan suussa, jossa tiemme erosi, meiltä jäähyväiset otti, niin pyyhki hän silmiänsä sinisellä nenäliinalla. Minusta näytti jotain kyyneleen tapaista niissä kiiltäneen. Ilmoitin havaintoni isällenikin, vaan hän käski minun olla vaiti ja sanoi Matin hikeä vain kasvoistansa pyyhkineen.
Mutta ihmeellisesti se Matti minun kohtalooni osaa ottikin. Pertunpäivän huomenis, jolloin oli kouluun mentävä, oli hän taas meillä. Ja kylläpä tarvittiinkin hänen apuansa, sillä äitini käytännöllis-taloudelliset epäilykset olivat vähällä tehdä kouluunmenosta palttua. Vielä Matin aikana teki hän, (kunnon muija sillä) onnettomuuden prohveetan virkaa.
— Kyllä siitä vielä musta sika Kustaan eväät syö, sanoi hän.
— Muista Leena, sanoi vakavasti Matti, että autuaalla on ilo lapsistaan.
— Pannaan nyt poika sinne edes koetteeksi, sanoi isäni.
— No, jos nyt koetettaisiin, myönsi äiti.
Päätös pantiin kuin pantiinkin toimeen, ja kouluun minä pääsin.
Sanotaan puhujan olevan hauskinta puhua itsestänsä, ja myöntää täytyy minunkin, että kertomus sujuvammin seuraisi minun kouluretkeäni kuin Matin metsäistä, jokapäiväistä polkua. Mutta kun en aiokaan tehdä kertomusta itsestäni vaan Matista, niin pyydän lukijaa unhottamaan pikku Kustaan. Saan kuitenkin sivumennen sanoa, ett'ei hänen huntramänttinsä niin runsasvarainen ollut, sillä usein kyllä on se hänet pulaan jättänyt. Jos siis Matti Kustaanpojasta suurta miestä toivoi, niin pettyihän äijäparka aika lailla; vaan jos hän toivoi poikanallikan, jota hän kouluun toimitti, kiitollisuudella häntä vastaisuudessa muistavan, niin luultiin hänen toivonsa tulleen täytetyksi.
Niin, kertomus kulkee Matin metsäistä polkua, mutta jättää myös monta aukkopaikkaa, jotka lukija itse hyväntahtoisesti täyttäköön.
Olin ollut pari lukukautta koulussa ja tiesin jo mikä "tärmiili" on: "huntramänttiä" ei minulle kukaan hamaan tähän päivään asti ole selittänyt, eikä kertomukseenikaan sen selitys luullakseni kuulu. Saanen toki sanoa vaan pikimältään, että sittemmin olen kuullut "jäkermäntti"-sanaa jotenkin samassa merkityksessä käytettävän.