III.
Oli taaskin elokuu, niinkuin monasti ennenkin. Kuhilaita oli ilmestynyt pelloille, nälkiäisiä leikattiin meillä niinkuin ennenkin: elokuun kuutamo-yöt olivat entistä herttaisempia, syyskuorreita pyydettiin ahkerasti taajoilla nuotilla, jotka olivat kangastuoleissa kudotut ja siis laittomat. Syksy teki tuloa nopein askelin ja riihiaika oli käsissä.
Sunnuntai-iltapäivällä tuli Matti meille, musta kankea partansa oli ajettu, ja omatekoisensa pitkävartiset saappaat oli hänellä jalassa; taniaiset, joita hän tavallisesti jalkineinaan käytti, olivat kai kesän kuluessa rikkuneet ja saaneet täysin palvelleina eronsa. Olipa Matilla vielä uusi nahkavarsi-piippukin suussa ja vaaleanläntä huopahattu päässä. Meidän väki ja minä aattelimme: no, mitähän Matin nyt mielessä lienee?
Siinä sitä istuskeli hän isäni kanssa ja tupakoi, äiti se askaroi ometassa, ja minä — niin minä en pirtistä hievahtanut, istuin vaan uteliaana muurinpenkillä jo odotin kuullakseni, mikä Matin asia olisi. Mutta eipä näkynyt hänellä olevan kiiruun kierää. Ehdotteli vaan isälleni, että "preistaisivat" vähän lauluakin. Selvää oli, että minun oli silloin asia mennä ulos, sillä saattoivathan miehet vaatia minuakin laulamaan, eikä se olisi ollenkaan ollut nyt hupaista. Menin siis ulos, kävelin vasikkaha'assa ja noukiskelin puolukoita. Mutta täytyipä siitä taas pirttiinkin tulla. Laulu oli loppunut, ja minä pelkäsin, ett'eihän vaan Matti jo ole asiaansa puhunut!
Ja pamahtihan vihdoinkin; Matti sanoi tulleensa siihen päätökseen, että "kauppa se auttaa eikä kalavesi". Olisihan sonnimullikkakin vietävä H:linnaan, ja sopisihan silloin olla vähän muutakin rattailla, niinkuin voita, joku lampaankeri j.n.e. Ja olihan jo voitakin ostettuna parikymmentä leiviskää, kolme lampaan keriä ja muutama pari pulskia metsoja. Mutta kuu on monta lajia tavaraa, niin saishan olla useampi myyjäkin, vaikka tosin juuri yksikin toimeen tulisi. Kreeta raukka oli vähän semmoinen ja tämmöinen, "plikasta" taas ei vielä ihmiseksi ollut, ja sentähden Matti nyt pyysi, jotta minä, joka osasin muka kirjoittaa ja ymmärsin pännärätinkiä, menisin mukaan; eihän tuosta reisusta palkka niin suuri olisi, mutta olisihan ruoka ja saisihan vähän maailmaa nähdä.
— Kyllähän poika mun puolestani mennä saa, sanoi isäni maltillisella tavallansa.
— Eikä minunkaan puolestani estettä ole, lisäsi äiti.
Ja matkaan piti lähteä huomen aamulla, päivän koittaessa.
Enkä minä suinkaan sinä yönä paljoa maannut. Illalla tervasin ja rasvasin saappaani, jotka isä nosti piittahirrelle, äiti se ei koko yönä silmäänsä tyynyyn pannut, sillä hänellä oli tuo tukala seikka selvitettävänä, mistä poika housut saisi, sillä entiset, ainokaiseni olivat tilassa, joka ei minkään-päivästä arvostelua sietänyt. Ja puuttui takki-siekaleesta nappia pari kolme — —. Valvoin kilpaa äidin kanssa katsellen hänen työnsä menestystä; mutta uni voitti vihdoin, ja rikas-unelmaisen levon perästä kun nousin, oli "univormuni" varsin valmis. Isän parkkumiset olivat muodostuneet minun ala-ulottimieni mittaisiksi. "Harasoo", huusi isä leikillään, nähdessään minun uljaasti kiinnittävän viimeistä takkini nappia. — — Mistähän se Matti nyt on rahoja niin paljon saanut, tuumaili meidän väki, mutta eihän se meidän asia ollut. Ehkä oli löytänyt aarnihaudan Tonttu-kuusen juurelta, jossa juhannus- ja pyhäinmiesten-yönä usein oli tulenliekkiä nähty. Mutta pian kuului nuhinaa ulkoa. Siellä Matti sitoi hevostansa veräjän-pylvääsen, ja Kreeta kiipesi "plikan" kanssa alas kuorman päältä, pian olivat he pirtissä; ja vähän vielä pakistuamme lähdimme neljässä hengessä Hämeenlinnaa kohden. "Kailu" — se oli härkämullin nimi — oli sidottu ratasten perään, Matti ja minä istuimme korkean voitiinun kannelle, taakse, vähää alemma istui Kreeta, mutta Kailun marssia kiihoitti pihlajaisella raipallaan "plikka". Ja liikkeelle panevana voimana oli meillä Matin viime pääsiäis-markkinoilla ostama Valko. — Ja niin sitä mentiin että kangas kajahteli pyöräin kolahduksista.
— Hai hevonen, sano Krooperi kuttua, äyskäsi Matti ensimmäisessä alasmäessä, ja silloin kalahti vähäsen aisassa oleva "kurjerikello", mutt'ei sitä sentään junanvauhdilla kiidetty, se oli varma; sitä eivät olisi myöntäneet Valko-rukan kankeat luut, vaikka Kailu olisikin juoksu-marssiin suostunut.
Mitähän tästä vielä tuleekaan, aattelin. Mutta eteenpäin aina sentään mentiin ja sanottavitta seikkailuitta ehti matkue päivän laskiessa ensimmäiseen yöpaikkaan. Siellä katseli emäntä porstuan ovelta tuloamme ja virkki itsekseen, mutta niin kovaa, että sen mekin kuulimme:
— Mikääs mustalais-joukko tuolta tulee?
— Näkeehän sen päältäkin, mitä väriä me olemme, vastasi Matti.
Minunkin oli suuni auki sanomassa jotain, mutta jätin sanomatta, sillä pelkäsin vihoittaa emäntää. Aioin sanoa: itse sinä mustalainen olet, arvellen tämän kohteliaisuuden kylläkin hyväksi todistukseksi "huntramäntistäni". — Yösijan saimme, vaikka vuode ei kaksinen ollut, honkainen permanto vaan ja toisilla pitkä ja leveä penkki.
Ilta-aterian toimitti Kreeta eväsmakkomme kannelle, vähä-sanaisena kuin ainakin. Ja pian oli kuiva, yksinkertainen ateriamme syöty. Väsyneitä kun olimme, sillä rattailla istuminen väsyttää — ja olimmehan vuorottain kävelleet Kailun kantapäillä kukin — niin pian nukahdimme, enkä minä ainakaan herännyt, ennenkuin kuulin Kreetan nyhkivän ja nuhisevan: nous' ylös poika jo, nouse vaan, että päästään menemään. Kun minä sain itseni matkakuntoon, tuli Matti jo ulkoa; hän oli ollut hevosta valjastamassa.
— Nyt on minun silmäni käännetty, taikka on Valko muuttunut piruksi, hän sanoi pirttiin tullessaan filosoofin levolla.
— No, kuinka niin sitten, kysyi korttierin isäntä.
— Johan nyt vallan hassuja puhuu, nuhahti Kreeta.
— Onko hevonen noiduttu, tutkasin minä.
— Vielä se majassa kuului syövän, kun kukon laulamalta ulkona kävin, muistutti emäntä.
— Ja kuuluihan päristys pirttiinkin, kun ma ylös nousin, nuhisi taaskin Kreeta.
— Niin, kyllä se syö ja päristää vieläkin, mutta eilen se oli valkea kuin lumi, tänään se on musta kuin sysi, selitti Matti.
— Silmät on käännetty Matti, on vissisti, vakuutti Kreeta innostuksella.
Ja sitte mentiin katsomaan miehissä, mitä pirun ilveitä pihalla olisi. Kreeta kumminkin oli varovaisin kaikista, hän käänsi vasemman sukkansa nurin, sillä siten sanoi hän silmänsä näkevän asiat oikein.
Eikä asia katsomisesta valjennut, ei valjennut hevonenkaan, musta se oli, ja kiiltävän musta sittekin.
— Onkohan joku vaan luvatta hevosta vaihtanut kanssanne, sanoi isäntä miettien.
Ruvettiin siinä miehissä hevosta katselemaan. Samanlainen oli se kooltaan ja ryhdiltään kuin Valkokin, ja olihan vasemmassa takareidessä metsän elävän hampaansijakin, ja oikeassa etupolvessa patti juuri niinkuin eileiselläkin juhdallamme; vielä tuo harvajouhinen typpyhäntäkin oli aivan eileisen näkönen.
— Tuo nyt on ihmeellisempää, kuin se "ihmeellinen unikirja", joka oli
Lukkarin Heikulla plakkarissansa vaalissa ollessaan, jupisi Matti.
Hevosta tarkastettiin kaikin puolin. Matti silitti sitä vasta karvaa, ja katso, ihme ja kumma! Karva oli juuresta valkeaa, päällä vaan, sanoi Matti, oli ohut "lakieraus", joka pian mustasi silittelijän kädet mustaksi.
— Kenen uuspeilin töitä lienee teko tällainen, uteli Matti.
— Kenenkäs muun kuin Himmeliinin, arveli isäntä. Minkä Himmeliinin, kysyi Kreeta, mutta Matti oli totinen ja raappi korvallistaan.
— Sehän se näillä paikoin on maalarinvirkaa pitänyt, selitti isäntä ja kertoi, miten suuri "hunsvotti" tuo Himmeliini oli. Hän oli kulkenut maailmat halki maalaillen ja koirankuriansa harjoitellen. Hän oli ollut hämäränaikaisilla majatalossa ja juuri silloin oli hän mennyt pois kuin me taloon tulimme, vaikk'emme me häntä huomanneet. Arvaten oli hän kylän poikaparven kanssa liikkeellä mallassaunoja myöten sulkemassa ja tehnyt meillen tuommoisen kepposen.
Mutta Matti oli ihmeen levollinen, hän näytti asiaa pitävän vaan pilanomaisena. Ei siinä siis sen pitempiä puheita pidetty, lähdettiin taas menemään. "Plikka" ajoi ensi vuoron Kailua, Matti istui minun kanssani voitiinun päälle ja Kreeta asettui entiselle paikalleen. Eilen oli matkue pysynyt erinomaisen hiljaisena; Kailu vaan oli silloin tällöin huutanut, että kangas vastasi. Mutta tänään olivat matkueen järjellisetkin osakkaat äänellisempiä.
— "Hoi, hoi", huuteli "plikka" tavan takaa.
Ja ainakin virstan matkan lauloi Kreeta hiljaan:
Oleppas verrattava klasiseen kaappiin,
Eipä se loukkeita sallikaan;
Oleppas verrattava paperiseen paattiin,
Eipä ie veden pääll' pysykään vaan.
Ja kun tämä laulu oli tarpeenmukaisesti otettu useempaan kertaan, niin sitten hän alotti uuden laulun. Isäni oli joskus puhunut, miten Kreeta väliin rupesi laulamaan "omiansa", semmoisia hyräilyjä, joita ei ollut virsi- eikä muissa kirjoissa. Sellaista hyräilyä piti hän nytkin; Matti siitä ei näkynyt paljoa piittaavan, enkä minäkään sitä osannut juuri minään pitää. Pysähtyi siitä mieleeni joku sananen, ja koitan jotakin muistella tuosta kummallisesta hyräilystä vieläkin:
Mistä toitte tyttörievun,
Kusta kurjan kuljetitte?
Tuolta toimme tyttörievun,
Tuolta kurjan kuljetimme
Ihanaisen nurmen takaa,
Kauko niityn kainalosta.
Hei, lallallaa; ja kauno niityn kainalosta.
Miksi toitte tyttörievun,
Tänne kurjan kuljetitte?
Toimme tänne tyttörievun,
Tänne kurjan kuljetimme,
Kouluhun kovan elämän,
Orjan työtä oppimahan
Itkun alhossa alati.
Ja milloin ja milloin ja milloin
Tuska se nimetön loppuu,
Tauti se kalvava taukoo?
Ja milloin ja milloin ja milloin
Mun saatatte onnelan maille
Ja kultasen hongiston helmaan?
Ja milloin ja milloin ja milloin
Viette taasen tyttörievun,
Täältä kurjan kuljetatte
Ihanaisen nurmen taakse,
Kauno niityn kainalohon,
Metsän neitsyen salihin,
Sinipiian kartanohon?
Ja milloin ja milloin ja milloin?
Olipa se mielestäni kummallinen laulu. Eikä se siinäkään kaikki ollut, vaan pitkältä sitä kesti, vaikk'en minä sitä kaikkia muista. Sittemmin olen arvellut, että noinhan niitä kansanlauluja kai yleensä syntyykin. Joku, jonka povessa laulun hetteet herkästi heruvat, laulaa ensin ilmi tunteensa, toinen kuulee ja laulaa uudestaan mukaillen vähän omaan malliinsa; ja vihdoin on tunteen onnistunut löytää kaivatut sanat, jotka verraten täsmälleen vastaavat sen sisällisyyttä; ja silloin on yksityisen sydämenpurkaus noussut kansanlaulun arvoon ja kulkee valmiiksi lyötynä, käypänä rahana. Oli kuinka olikaan, Kreeta se oli taaskin laulanut omiansa. Nyt olin omin korvin saanut sen kuulla. Minua, poika-nulikkaa ei hän ollut karttanut, vaan antanut "lapsellisuudellensa" matkan ratoksi vähän vapautta, vaikk'ei hän juuri ihmisten aikana "lauluille ruvennut".
— Tuommoisia se meidän muija usein laulaa, sanoi Matti äänellä, jonka leikillisyys tuntui niin surumieliseltä.
— Mistäs te Kreeta sellaisia lauluja olette oppinut, uskalsin minä kysyä.
— Mistäs minä niitä olen oppinut, toisti hän ja lisäsi melkein puolustavaisesti: tuleehan sitä joutessa jotakin mieleen.
Ja niin me kaikellaista pakisten yhä lähenimme Birger Jaarlin kaupunkia. Matilla oli tilaisuus osoittaa "osaavaisuuttansa" useinkin matkan kuluessa. Niinpä tuli meitä vastaan Looterin Mikko. Hän oli meidän pitäjästä ja näytti olevan tuttu Matin kanssa.
— Hyvää päivää, sanoi hän.
Vastauksen asemasta tirkisteli Matti eteenpäin, taakse, oikealle ja vasemmalle ja viimein korkeuteen, lausuen valittavalla äänellä: ei erittäin, vaan pilvess' on.
Huuli vempallaan ajoi Mikko eteenpäin.
Matti oli oikullinen, hän vaati tervehdykseksi tuon täysinäisen lauseen: "Jumal' antakoon hyvää päivää". Ja kun joku häntä näin tervehti, oli hän valmis vastaamaan "Jumal' antakoon". Itse hän vastaantulijalle lausui tavallisesti: "Jes' auks"!
— Mitäs kuuluu, kysyi eräs talonmies, joka portinvajassa seipäitä teki ja joka vanhana tuttuna rupesi Matin kanssa pakinoille.
— Ratasten ratinaa, oli vastaus.
Talonmies katsoa muljahutti alaspäin, sylki kouraansa ja rupesi uudestaan seivästä veistämään.
Näin oli Matilla aina joku viisas sana sanottavana oudolle ja tutulle. Hänen suunsa meni kummalliseen hymyyn aina kun joku hölmistyneenä seisoi hänen edessään. En ymmärrä, mikä Mattia asiassa oikein huvitti, oma viisautensa vai muidenko tuhmuus. Luulenpa melkein, että hän piti ihmisiä yleensä narrina, joille ei huolinut totista sanaa tuhlata. Kenties hän piti elämää selittämättömänä ilvenäytelmänä, jonka sopusointua ei saanut totisuudella häiritä. Kenties oli Matti parka viiden kymmenen elinvuotensa kuluessa tullut huomaamaan, että totinen naama ja juhlallisen painava puhe usein kyllä on yhtä paljon, "todellista totuutta" kuin Matin tallukat ovat samettia. Kukaties? Paras on, sanoi Matti kerran isälleni, heittää leikiksi, kun täysi tosi näyttää tässä mailmassa olevan niin vörpaiskatun pilanpäiväistä ja naurettavan hassua.
Eikä saanut Mattia matkallamme ymmälle juuri mikään. Kävi tosin vielä kerran nolosti ennenkuin H:linnaan pääsimme. Kuljimme juuri kapeaa, kivistä ylämäkeä. Arvellen, aprikoiden astui Valko jyrkkää mäkeä, vinkkuroiden toiselle ja toiselle puolen niin paljon kuin leveys antoi mukaan. Vastahakoisesti ja päätänsä ravistellen mennä jupasti Kailu, ja suloisessa rauhassa astelimme 4-henkisenä takajoukkona me kaksijalkaiset. Ja olimme aivan nousemassa mäen harjanteelle, kun toiseltapuolen kuului melkeä melu. Ensiksi sai tällä kertaa suunsa auki Kreeta.
— Voi, voi Matti, johan sieltä tulee koko kruunun transportti! Matti juoksi kyllä kuormaa hoitamaan, mutta hui, hai, siinä se jo oli nelihevosinen "roikka" aivan suutasuksin mustaksi-muuttuneen Valkomme kanssa, ja samassa silmänräpäyksessä oli rattaamme pyörä tarttunut trossivaunuihin. Ajajat, jotka olivat Venäläisiä sotamiehiä, huusivat ja huihtoivat käsillänsä.
— Muschik, durak, biergele, padi, kuului joukosta.
Matti koki irroittaa rattaitaan, iski silmää venäläisille ja lausui tuttavanomaisella äänellä: maltsiis, maltsiis!
Mutta siitäkös harmaatakit vaan pahemmin suuttuivat; he ropsasivat ruoskallansa Mattia kerran ja hevosiansa useammin; voimallisesti reuhtasivat silloin kruunun pulskeat juhdat; ja pyllähtipä korkea kuormamme ojaan, aisain päät katkesivat, satulavyö meni poikki, Valko kaatui kellellensä, kuin ammuttu, lampaan kerit ja metsot mätkähtivät huiskin haiskin maantielle. Ja päälle pääteeksi marssi trossivaunujen perässä pitkän pitkä jono harmaatakkisia sotamiehiä. Niistä otti yksi "sutiparta" (kuten Kreeta häntä sittemmin karahteerasi) satulan painettinsa nenään, kantoi sen mäen alle, ja heitti vihdoin tien viereen. — Ei se veitikka huolinut vaikka Matti huusi minkä jaksoi: prasai prat, nietu ropoti satulaa; ja nauroi se lurjus vaan isoon ääneen kun Kreeta kiukkuisena huuteli: äl molot, ann' pois satula, harasoo, rakkar! — —
Kun minä olin tuonut satulan takaisin ja yhteisin voimin olimme saaneet kuormamme rattaille ja taas pääsimme entiseen järjestykseen, päivitteli Kreeta: voi herrainen aika kun ne pärmänttäs meitä! Minä kysyin Matilta, mitä hän Venäläisille sanoikaan, koska ne niin suuttuivat. Matti selitti lyhyesti tarkoituksensa olleen sanoa: "maltas nyt, kyllä tässä selitään"; vähän hätääntyneenä oli hän tämän lauseen kuitenkin venäjäksi tulkinnut väärin, sanoessaan: maltsiis, sillä se on niin paljon kuin: pidä suus' kiini. Hänen olisi pitänyt sanoa: pokatii, pokatii, mutta eihän se siunattu sana silloin tullut hänen kielellensä.
— Se Matti maarian osaa, ihaili Kreeta.
— Mutta rientää sitä täytyy, ehtiäksemme ajoissa kaupunkiin; hoi Valko, hoi Kailu, hoi! Ja niin sitä mentiin askel askeleelta ja tultiin iltahämärässä Myllymäen kautta Hämeenläänin pääkaupunkiin, tultiin maalatulla hevosella ja maalaamattomilla rattailla. Ja kun Pohjalammin rikkiviisas Matti ja hessahtanut Kreeta ovat "plikkansa" ja "puukhollarinsa" kanssa kauppias G:n luona saaneet oivallisen majapaikan, niin jätämme heidät lepäämään ja huomisen päivän kaupoista uneksimaan.