VI.
Asia oli siis käynyt siksi, että pääsin kuin pääsinkin Tampereen kouluun. Vaikka olikin kevätlukukausi, eikä siis varsinainen vastaanottiaika, pääsin kuitenkin alialkeis-kouluun ensiluokalle. — Koulun käynnissä se nyt kului aikani. Suvi- ja joulu-aikoina käväisin Pohjalammillakin. Siellä oli vähän muutostakin tapahtunut. Nuohaa ei ollut niin paksulta katossa kuin ennen, lattia oli puhtaaksi käväisty, isompi akkuna oli ilmestynyt seinään. Pirtti ja sen asujamet näyttivät, niin sanoakseni, valistuneimmilta kuin ennen. Kreetakin oli vilkkaamman näköinen. Matti tosin usein loikui peräsängyssä seljällään, mutta nyt ei hän tavallisesti tuijottanut kattoon, vaan hänellä oli kädessään milloin "Maanopas", milloin "Suomen historia", milloin joku muu kirja. Esterikin oli toisen näköinen kuin ennen, hän oli puhdas, ja keltanen tukkansa oli somasti järjestetty. Hänestä yleni vähitellen sorea neitonen, ja meidän tuttavuutemme kasvoi kasvamistaan, olimme oikein, niinkuin nyt sanoisin, lapsuuden-ystävät. Muutos oli minussakin tapahtunut niinä neljänä vuonna, jotka koulua olin käynyt. Olin saanut maistaa tiedon puusta ja ehtinyt jo "yli-koulun" kolmannelle luokalle. Olisin mielelläni jatkanutkin, mutta äitini oli ollut oikea profeetta; varat olivat loppuneet ja koulun-käynnin täytyi loppua. Olin silloin 16:ta vuotias ja Pohjalammin Esteri kävi viidettätoista. Minusta tuli siis taas "maan-mies", ja rupesin auttelemaan vanhempiani heidän töissään.
Oli Juhannus-päivä, usea vuosi sen jälkeen kuin olin kouluni lopettanut. Esteri ja minä olimme jo kolme vuotta sitten käyneet rippikoulumme, ja käyneet sen kunnialla. Iltapäivä oli käsissä, vanhempani olivat menneet huokuulle kirkkopäivällisen syötyään, ja minä tunsin itseni niin yksinäiseksi. Lähdin kävelemään Pohjalammia kohden. Muistelin siinä kävellessäni lapsuuteni ihania päiviä, vaikka eihän elämä vieläkään minusta juuri murheen laaksolta tuntunut. Illan ihmeellinen rauha ei ollut vaikuttamatta mieleeni, kun siinä kuljin tunnettua, kiemurtelevaa metsäpolkua lehtevän koivumetsän kautta. Hyräilin itsekseni ja ajattelin: voi kuin kaunis sentään on tämä maailma! Vieno tuulen-henki suhisi puiden latvoissa, metsän murheeton laulukunta piti juhannusjuhlaa sinisen korkeuden hohtavassa salissa. Muistan kuinka huoleton nuorukainen silloin imi itseensä luonnon povessa tykkivää elämää. Ei siinä ollut vielä silloin murheellisia muistoja häiritsemässä, ei harkinnon kylmä sekaantuminen, ei aineellisuuden jäinen himo häirinnyt luonnon iki-ihanuutta heijastumasta nuorukaisen povessa. Ääretön meri iki-elämän kylläisyyttä aaltoili Tapiolan jylheässä tuvassa, ja sen meren raikkaista laineista imi silloin sielu jotain salaperäistä, jotain jolle en nytkään nimeä tiedä.
Kun siinä polkua hiljakseen kävelin, kilahti jotakin jaloistani. Katsoin alas ja mitä näin, oli hyvinkin jokapäiväistä, oli vaan lehmänkello. Tarkemmin katsottuani, huomasin sen Kailun kelloksi. Otin mättäästä sammalia, joilla tukkosin kellon, sillä ilkeähän sen rämpytystä oli kuulla, ja niin astelin kello kädessä Pohjalammia kohden.
Aholla tuli Matti minua vastaan "paitansa hioilla" niinkuin pyhäiltasin suvella tapa onkin, ja sanoi kaivanneensakin minua.
— Kreeta on ollut vähän kivunluokassa, sanoi hän, Esteri oli mennyt taloon asioille, ja hän se nyt läksi itse karjaa laitumelta kotiin hakemaan.
Kellon otti Matti minulta ja vahvisti arveluni, että se Kailun kello oli.
— Käy kanssani, sanoi hän, lehmiä hakemaan, niin saan jutella sinulle yhtä ja toista, mitä mielessäni on.
Ja niin me kulkea kuhkailimme pitkin avaraa laidunta, jonka äärelle oli matkaa kolmeenkin penikulmaan. — Se oli Suomen aarniometsää se; vuoroin korkeaa männistöä, vuoroin tuuheaa kuusistoa, ja avaroita kulonpolttamia ahoja, rahkoja ja hallaisia korpia. — Siellä täällä oli elähtänyt honka puhurin puuskasta ottanut kaatuakseen ja kaataessaan nostanut juurillaan maata möhkäleen, joka siinä ilmassa töröttäen kaukaa näytti julmalta, pörhökkäältä kuin metsän peto. Salaperäinen on honkain humina takamaan metsässä; salaperäiseltä tuntuu hämärä varjosto hongiston viheriäisessä salissa, hyvältä lemahtaa havumetsän raikas tuoksu. Melkein äänetönnä kävelimme tuokion aikaa. Matti näytti niin kummalliselta, hän käveli ajatuksiinsa vaipuneena edellä, ja minä astuskelin perässä. Voi kuinka pienet olimme me noiden metsän jättiläisten rinnalla, noiden jättiläisten, jotka niin sääliväisesti meitä katselivat. Kuinka oudosti, mutta kuinka tutusti samalla, katselivat meitä nuot noron syrjässä kasvavat ryhmyiset visakoivut. Itse kallion halkeamat ja kivilouhutkin, kun ne äkkiä silmiin tulevat, ovat kuin nauravan jättiläisen kasvot, joissa on jotain kamottavan outoa, mutta myös jotain tuttua. On kuin kirjava palokärki, joka hongan kupeesen läpeä nokkii, sanoisi meille jotain; kevyesti liehotteleva haukka, joka puiden välissä kiitää, näyttää keveillä liikkeillään ivaaman meitä, turpeesen kiinnitetyitä, kömpelöitä maanorjia. Olen sittemmin ajatellut, että nuot luonnon kasvoilla tavattavat tutut piirteet viittaavat sitä elämän-yhteyttä, joka meillä on luonnon kanssa. Tuo outous taas kai viittaa ihmishengen tarkoitusta päästä erilleen luonnon siteistä, päästä persoonaksi "minäksi" ja nousta luonnon ylipuolelle, luonnon herraksi. Oli kuinka olikaan. Takamaan jylheä hongisto ei ole niinkään hengetön kuin luullaan, ilmankos sille ihminen, luonnon lapsi, saattaisi kertoa kaihonsa ja mielihaikeansa!
Kotvan kuluttua kysyi Matti: Eikö teillä koskaan ole ihmetelty mistä minä rahaa voin-ostoon saan?
— Onhan sitä väliin sanottu, mutta aattelimme taas, että eihän se meidän asia ole.
— Oletko siellä koulussa oppinut pitämään suusi soukalla, kun niin tarvitaan?
— Hei johan ma sen kotonakin opin!
— En tiedä, mikä minun oikein on, puhui hän, mutta tahtoisin, että joku tietäisi asian laidan. Kun minua ei enää ole, niin saattaa sinun olla hyvä tietää minkälainen minä oikein olen ollut. Sinä olet melkein kuin poikani — isäs ja minä olimme nuoruudessamme kaksi vuotta samassa palveluspaikassa — minä en juuri piittaa, mitä vähäjauhoiset ihmiset minusta arvelevat, mutta jos minua maailmassa meinaisivat suuremmaksi lurjukseksi kuin oikeus ja kohtuus on, niin olisi hyvä jos joku edes tietäisi, millainen Matti oikeastaan on ollut — ja saattaisihan siitä olla sinun jotain opittavaakin.
En ollut Mattia nähnyt milloinkaan noin heltyneenä, useimmiten oli hän esiytynyt tuollaisena rikkiviisaana, joka viisasteli ja nauroi — noin vaan vasemmalla suupielellään — milt'ei kaikille ihmisille.
— Mutta missähän ne lehmät ovat, muistutin minä.
— Kylläkai ne nyt löytyvät niinkuin ennenkin, lohdutteli Matti.
Istuimme siitä sitten eräälle kallion kielekkeelle liki suuren suurta kuusta. Aurinko piiloutui hongiston taakse, tuulen henki tyyntyi, jättiläisiksi kasvoivat aholla honkain varjot ja Matti puhui, niinkuin hän sanoi:
Tarinan itsestänsä.
Niinkuin kai tiedät, olen minä Korpikylän Uotilan poikia. Neljä oli meitä veljestä, joista vanhimman jälkeinen olin minä. Veljeni olivat Aaro, Yrjö ja Taneli. Kova oli meillä isä; hirvennahkainen vyö oli se välikappale, jolla poikia kasvatettiin; erittäin sain minä usein tunnustella sen lämpimiä lätkäyksiä. En tiedä, mikä peijakas minussa oli, mutta usein minua jo silloin tämän maailman meno nauratti. Missä toiset eivät mitään naurettavaa huomanneet, siinä minun oli usein "suuni irvissä", kuten sanottiin. Hurskas Hakomäen Ullakin tuo vanhapiika, joka niin totisena päätänsä nyökyttäen huokaili, oli minusta oikein naurettava. Hänen kirkkopuvun virkaa tekevä kohiseva tykkimyssynsä, avosuiset kenkänsä ja vanhan-aikuinen poimuhameensa saivat väkisinkin minut nauramaan. Huomaan kyllä että nauruni oli enimmiten kovin ilkeää. Ja sentähden kai minua tavallisesti kotonani mainittiinkin irvihampaaksi ja veuru-Matiksi. Mutta jääköön ne sikseen. Minä jouduin yksinäiselle puolelle, toiset olivat kaikki toisella puolella; he olivat hyviä, minä vain paha. Yksi asia, mistä minua kiitettiin, oli lukemisen kallis konsti. Mutta sen konstin taitavuus olikin onnettomuuteni, sillä ensiksikin kadehtivat minua huonolukuiset veljeni ja siksi toiseksi en minä olisi muuta tehnytkään kuin lukenut. Tuntui niin kummalliselta oloni; minun oli kuin jano, vaikk'ei se ruumiillista janoa ollut. Seitsemään kertaan luin virsi- ja evankeljumi-kirjan viitenäkin vuonna pyhäinpäivästä kynttilään; ja Pyhän Raamatun luin ennen rippikoulun käyntiä, en tiedä kuinka moneen kertaan. Kirkkoveisuja ostin tukuttain kaupungista, aarnakan luin tarkasti moneen kertaan, sainpa unilukkarilta Kristityn vaelluksenkin, jonka ahmimalla luin. Mutta ei se luku onnelliseksi tehnyt, aina oli vaan semmoista hiukasemista, janoa taikka mitä lienee ollutkaan. Lukuni takia hutiloin töissänikin. Monesti sai kyntöhevonen seisoa pitkät tuokiot sill'aikaa kuin minä pensaan juurella luin Kristityn vaellusta tai Eustakiuksen kirjaa. Monta kertaa oli lukemiseni juuri syynä hirvennahkaisen läikymiseen. Ripille päästessäni sain provastilta Uuden Testamentin. Sitä mä sitten erittäin ahkerasti rupesin lukemaan. Sen kirjan sanoihin verrattuna olivat ihmiset niin huonoja ja pahoja, sillä he eivät ollenkaan uskoneet, toivoneet tai eläneet, niinkuin se kirja vaatii. Isäni, joka niin totisena istui sunnuntaisin pöydän vieressä ja lukea rohveteerasi, oli arkipäivinä niinkuin ei hän milloinkaan olisi sitä kirjaa nähnyt. Ja nuot muut ihmiset sitten! He lukivat, veisasivat, siunasivat ja kävivät kirkossa, elivät ja kuolivat, mutta tekivät sitä niinkuin unen päihin. He olivat mielestäni, kuinka ma sanoisin, niin hätäräsilmäisiä, että täytyi heitä surkutella, mutta he olivat myös niin olevinansa, että täytyi heitä nauraa. Eihän minun panetella tarvitse, mainitsen kumminkin esimerkiksi Pietilän isännän, naapurimme. Tuolla hän istui jouluaamuna kirkossa penkissänsä niin totisena kuin Lotilan puntari ja veisasi niin hartaana, että vesi silmistä valui; mutta iltapäivällä hän ryyppäsi renkiensä kanssa, veti väki-kapulaa, ja rupesi vihdoin heidän kanssaan tappelemaan. Saatuansa kelpolailla selkäänsä, pyysi hän itkein anteeksi kaikilta, tuotti aitasta miehille haarikkaallisen viinaa, hieroi viinalla ensin loukkaantunutta silmikulmaansa ja maisteli loput taistelu-kumppaniensa kanssa. Tultuansa uudestaan mehteriin, rupesi hän taaskin samaan leikkiin siksi kuin lanttui joulupahnoille.
Siitä sinun kirjastasi luin entisestä viisaasta, joka keskellä päivää käveli pitkin kaupunkia lyhty kädessä etsien ihmisiä. Niin minäkin etsin ihmisiä, ja kun luulin löytäneeni jonkun, ja rupesin sitä katselemaan tarkemmin, niin katso, hänelläkin oli narrin naama. Ja niin minussa kasvoi aina se ajatus, että narria me sentään taidamme ollakin, toinen enemmän toinen vähemmän, joka mies. Ja sentähden, vaikka puhunkin leikkiä, ja veuruelen, mitä mieleeni melkahtaa, tuntuu täällä sydänalan kohdalla aina oudonlaista viilomista; jos voisi ihminen yht'aikaa itkeä ja nauraa niin silloin ehkä tuntuisi huokeammalta.
Sinä olet vasta poika, etkä ymmärrä, mikä vanhan miehen sisustassa viiloo, mutta pane mieleesi, poika, pane, kerran on sinulla jotain hyötyä Matin rikkuneesta viisaudesta.
Mutta palaan tarinaani. — Isä ja äiti kuolivat sinä suurena kuolovuonna; kävin silloin kahdeksattatoista. Kyllä mä nyt huomaan, että isä tarkoitti hyvää hirvennahkaisella kasvatuksellaan, niinkuin äitinikin hellyydellään, vaikk'ei se kummankaan kasvatus oikein tainnut hyvää hedelmää tehdä.
Kototalomme myytiin vasaramarkkinoilla, ja kuin suden pennut, jotka pesästään lähtevät, jouduimme mekin maailman hartioille. Se mies, joka saaliin saapi ja rauhassa sen syöpi, — niinhän se on susien sekä ihmisten kesken. Aaro on lampuotina toisessa pitäjässä, Yrjö on torpparina Virvamäen kartanon alueella ja Taneli on renkinä vielä. Renginvirka se minunkin edessäni oli, mikäs muu? Himmolassa, Niemen kylässä, kylläs tiedät, palvelin alun viidettä vuotta. Isäntä oli oivallinen mies, niinkuin sanotaan, teki työtä tuimasti ja vaati paljon väeltänsä.
— Mutta ilta tulee, kuinkas karjan laita on, keskeytin minä.
— Ehkä karja kotiin tulee, niinkuin ennenkin, sanoi hän, ja lisäsi: kuuntele nyt vaan vielä vähän aikaa, tarinani rupee loppumaan jo.
Himmolan maalla asui itsellisihminen, kraatarin Leena, joka tavallisesti kävi pidoissa ruuanlaittajana. Hänen miehensä, pitäjän paraita mestaria, oli kuoltuaan jättänyt leskellensä vähän tavaraa ja tyttären, joka minun Himmolaan tullessani oli täydessä piikuuden iässä. Meidän välillemme syntyi naimisen hommaa; ja minä huomasin Katrin sopivaksi minulle. Hän oli mielestäni järkevä, hyvänluontoinen tyttö; eikä se rumakaan ollut. Minusta rupesi tuntumaan maailma päiväpaisteisemmalta, enkä enää ollut entinen veuru-Matti. Ihmisetkin sanoivat, että johan siitä Matista on tullut oikein säisy poika. Ja ihmiset ympärilläni taisivatkin olla parempia kuin ennen, taikka lieneekö se tuntunut minusta vain niin; oli niinkuin jotain taivaallista olisi todella liikkunut ihmisten kesken. Kyllä minä tosin aina hapuilin ja haparoin jotain semmoista, miten sanoisin, niinkuin sinun Kalevalassasi sanotaan, syntyjä syviä, asioita ainaisia; minä halusin, — ymmärrätkös — halusin juoda "elämän vettä", olisin tahtonut syödä "salattua mannaa". — Ja niin virkistävää oli tavata Katriinaa. Hän kun sinisine silmineen katsoi minuun, tai kun hän heinäniityllä riuskasti haravoi ja lauloi hopealta heliseviä laulujansa. Kun hän siinä käyskenteli paitahiasillaan ja sininen liina päässä, niin silloin tuntui sydämmessäni ennen tuntematon hellyys; oli niin kummallista, oli, kuinka taas sanoisin, kuin sinisiä kukkasia olisi kasteltu kirkkaalla lähdevedellä. Kyllä se oli kummallinen aika, ollut ja mennyt!
Matti vaikeni hetkeksi ja katseli alaspäin. Vielä oli hongiston harja punertava. Laskeva aurinko loi viimeistä purppuraansa lännen pilvihattaroihin ja heitti hongistollekin jäähyväisensä. Siinä istui kalliolla Matti; kasvonsa juonteet olivat mielestäni tänään niin kauniit; ivallista hymyilyä ei ollut koko iltana näkynyt.
Siinä istui rikkiviisas Pohjalammin Matti kallion kielellä; kertomus muinaisesta lemmestä oli kai luonut iltaruskon miehen kasvoille.
Mutta synkistyy vähitellen istumatoverini ryppyinen otsa; silmät tuijottavat hetkisen vimmattuina kuusen tuuheaan neulastoon. Kameasti lausuu hän:
— Sarvipää saatana, karvakoipi tuli väliimme.
Minä säikähdyin hänen muotoaan ja vielä enemmän hänen kolkkoa ääntänsä ja vavahdin, sillä en ollut ennen kuullut Matin suusta yllämainittua nimeä.
— Älä kammoksu, sanoi hän surullisesti hymyillen, ei se sentään itse iso isäntä taitanut olla, vaan joku hänen häntyreistänsä! Asia oli se, että Himmolan haltioilla oli poika, Kustaa oli hänen nimensä niinkuin sinunkin; hän oli tuommoinen "plikkojen poika", joka kulki tansseissa ja häitä katselemassa, ryyppäsi viinaa, pelasi korttia ja vaihetti hevosta. Isä, tuo ankara työmies ja talon pitäjä, ei siitä oikein hyvillään ollut; vaan lohdutti itseään sillä, että meneehän tuo ohi, kuin mieli malttuu, ja — emmehän mekään olleet nuorina parempia. Ja niin sai poika herrastella; oli se sorja poika, kun se pitkävartisissa saappaissa ja vapriikinverassa, hopeapislaipiippu suussa teiskaroitsi. Luulen monen tytön ja monen äidin häntä toivolla katselleen. Ei hän vielä silloin ijäkäs ollut, saattoi olla parinkymmenen taikka vähän päälle. Rupesin huomaamaan, että hänen silmänsä paloivat niin pirullisesti Katriinan läheisyydessä. Ja silloin minun oli niin hapanta tuolla sydänalan paikoilla.
Yhtenä ehtoona syksypuolella, kun ei vielä niin suuria puhdetöitä tehty, lähdin menemään kraatarin Leenalle. Polulla tuli Kustaa minua vastaan, niinkuin näytti, vähän liikutettuna, ja nauroi niin ilkeää naurua. Hän kysyi: "mihinkäs Mattia nyt viedään", vaikka hän sen kyllä tiesi, sillä ei se juuri salaisuus ollut, että meistä piti pari tuleman. Sentähden vastasinkin ynseästi: "menen sinne mihin tie vie". Hän sanoi: "vai niin, menetkös minun henttuni tykö, sano sitten terveisiä paljon." Mieleni oli pahaa aavistusta täynnä; menin sentään määrän päähän.
Astuin pirttiin; siellä Leena kehräsi ja Katriina istui kangaspuissa. Sanottuani hyvää ehtoota, istuin käskemättä pesän eteen valkean ääreen. Punehduksissa se Katriina oli ja kutoi kangastaan, että syöstävä vinkui. Totisena, suu mokollaan istui Leena kehräten, eikä kumpikaan puhunut Jumalan luotua sanaa. Minä avasin ensin suuni mainiten, että olihan se meidän Kustaakin täällä.
Leena torahutti sanoa siihen, että eikös ihmiset käydä saa, isäntä miehet sittenkin, sillä on heillä oma aikansa, jota ei tarvitse toiselta varastaa. Kyllä minä nyt huomasin jo, mistä tuuli kävi, ja kysyin, eikö tässä enää renkiä miehenä pidetäkään.
Ja silloin sain minä, Matti parka, kuulla sekä lain että evankeliumin. Minulle selitettiin, ett'ei kraatarin Katriinaa renkiroiston häntään panna kulkemaan, sillä onhan niitä parempiakin. Silkin, jonka Pertunmarkkinoilta olin Katriinalle ostanut, antoi Leena käteeni ja käski minun viemään rääsyni sinne missä ne paremmin kelpaavat. Minä otin silkin käteeni ja nakkasin sen, tyhmästi kyllä, pesässä palavaan tuleen. Leena julkesi vielä ottaa sängynpäästä kirjavan hamekankaan ja suuren kukitetun tahtisilkin, näyttää niitä minulle ja sanoa: "kas tuommoisia miehen tavarat ovat!" Ja mitäs minä muuta tein kuin lähdin. Kysyin sentään vielä Katriinalta: näinkö se meidän asiamme nyt päättyy? Ja kun hän vastasi, että kai se niin paras on, niin lähdin minä pois ja mutisin puoliääneen: "kun ei vaan olisi portonpalkkaa tuo prameus!"
Taisin sanoa ikävät sanat oven vielä auki ollessa ja tarpeeksi kovaa, sillä Leena ne kuuli; hän tuli perässäni ja huusi: vieläkös haukut siellä sinä renkiretkale, etkös korjaa luitasi, taikka ma kyllä toimitan, ettäs vielä pyykkiin pääset.
Minä huusin ovea kohden, josta valkea lähetti hauskaa valoansa syysillan pimeyteen: "Kunpa et vaan Katriina parka katuisi tätä kerran". Hänen puolestansa huusi Leena vastaukseksi: "joka uhkaukseen kuolee, se sontaläjään haudataan". Ja niin minä lähdin. Tuntui tuolla sydän-alan paikoilla niinkuin tervaan kastetun sammakon matelemista.
Ylös puiden latvoihin katseli Matti. Olihan tuo valoinen, lämmin päivä laskenut häneltä, samoin kuin juhannuksen aurinko tänään jo oli metsän taakse piiloutunut.
— No, Matti, mitäs Himmolan Kustaasta ja Katriinasta sitten tuli, kysyin hetkisen kuluttua.
— Niin kävi kuin ennustinkin; Kustaa vietteli Katriinan ja oli jo jättää hänet. Mutta Himmolan isäntä kuoli ja kahdessa vuodessa oli pojalta talo mennyt.
Kyllähän Kustaa sitten Katriinan nai, ja taisikin onneksi olla, ett'en minä häntä saanut, sillä niin ne jo alusta kuuluivat eläneen kuin kissa ja koira.
Kustaa muutti sitten kaupunkiin ja rupesi siellä "muurmanniksi", sillä Himmolan 5:sta hevosesta jäi hänelle yksi jäljelle. Sanotaan hänen nikkaroineenkin ja huonompia maalaustöitäkin tehneen. Oli se sitten ollut tuolla Hämeenlinnankin tien varrella muijinensa asuntoa.
— Olikos se Himmeliini sama mies, kysyin minä.
— Sama lurjus, vahvisti Matti ja lisäsi, nyt se kuuluu taas olevan jo meidän pitäjässä.
— Vanhasta vihastako se siis hevosenne maalasi, tutkasin minä.
— Niin kai, se oli olevinaan kiusaa. Surkutellen täytyy nauraa noin typerää halpamielisyyttä.
— Mutta olishan se voinut pahempaakin tehdä, vaikka tappaa sekä hevosen että Kailun.
— Totta pelkäsi mies lain kostavaa kättä. Mutta suuri kelmin työ se sittenkin oli, se osotti älyä, jota en olisi luullut niin paljoa Himmolan Kustaassa olevan.
— Kuinka niin?
— No selväähän se on; hän näytti niinkuin peilissä ja kuvauksessa, kuinka valkea saadaan mustaksi; ja samalla tapaa kävisi mustakin valkeaksi.
— Mitä tarkoitatte Matti?
— Että moni ihminen, eläin tahi asia on valkea ja näyttää mustalta tahi useimmin päin vastoin, se on Kustaa, elämän opetus!
— Niin kyllä! Mutta ette ole vielä puhuneet, niinkuin lupasitte, mistä rahaa olette saaneet; kuuluuko se asia kanssa tähän tarinaan?
— Ei juuri, kerroin sen vain aluksi eli esipuheeksi. Mistä minä rahaa taas olen saanut, sitä en puhukaan sinulle.
— Miksi ette?
— Minä näytän sen sinulle.
Tuskin oli Matti päättänyt lauseensa, kun torven raikuna tyynessä ilta-ilmassa kaikui Pohjalammin torpasta päin. Olihan se kuin juhlasoitto juhannusiltana Tapiolan korkeassa salissa; ja siihen soittoon vastasi hongisto, vastasi kumea kuusisto, vastasi vuoret ja Tapiolan väki. — Yltympäri kaikui ja raikui kolmisävelinen toitotus takamaan metsässä.
— Mitäs se merkitsee, kysyin.
Hymyillen sanoi Matti: minun palvelijani soittavat vaskitorvea, että kaikki häijyt henget karkamustuisivat. — Luonnon raikas sointu, jonka torvi oli henkiin herättänyt, oli saanut Matinkin taas entiselle leikilliselle tuulelle. Selittäin jatkoi Matti: sieltä sanottiin meille, että kaikki on hyvin kotona. Esteri on tullut talosta ja karja metsästä, ja merkiksi on Esteri soittanut pukinsarvella tapansa mukaan.
— Soitetaanko teillä niin joka ilta, kysyin.
— Soitetaan melkein. Kreeta sai kerran päähänsä, että metsäpiiat ja haltiat eivät anna meille yörauhaa ellei heille torvella julisteta lepo-ajan alkua, päivällä taas, jos minun tarvitsisi kotia tulla, niin torvi soimaan, ja minä riennän heti kotia.
— Niin, niin. — Mutta kun ette saanut Katriinaa, niin unhotitte hänen ja rakastuitte Kreetaan.
— Rakastua — — — kyllä kuulen että sinulla on kouluviisautta: tuo kuuluu niin oudolta — — niin minä nain syvältä takamaasta Juhalan Kreetan, sillä miehen ei ole hyvä yksinänsä olla — ja sitten jouduin tänne Pohjalammin torppaan.
— Tunsitteko Kreetan enemmän aikaa?
— En; mutta tulin hänen kerran tuntemaan, ja ihmistä kiitettiin hyvällaiseksi, vaikka kuului olevan vähän pehmeä. Minä arvelin, että mitäs minä kumppalia etsin noiden älykkäiden, näppärien reimaplikkojen joukosta: heissä on karva sen rumempi mitä kiiltävämmältä se päältä näyttää. Arvelin, että yksinkertaisuus on parempi kuin liian moniloppinen viisaus.
— Te olette ihmeellinen mies, Matti, sanoin.
— Ilta hämärtää, huomautti Matti, menkäämme nyt katsomaan mistä minä rahaa lainaksi saan.