VIII.
Noin puolen tuutia vaellettuamme takamaan ikivihreässä havumetsässä, saavuimme erittäin korkean kuusen luo. Ylpeänä nosti Tapiolan vanhus vehreän päänsä yli metsän kaiken, tuonne ylös kohti ijäistä valoa. Mutta kuusen juurella kasvoi näreitä, ja närehikön juurelle oli kokoutunut pehkua, risuja ja sammalia kosolta.
Närehikköön viittasi sormellaan Matti ja sanoi hymyillen: tuoll' on
Pohjalammin pankki.
Katsoin närehikköön, mutt'en minä siellä mitään nähnyt, mustalta vaan paisti silmiini maa sen juurella. Luulin Matin menevän närehikköön ja näyttävän minulle jonkunlaisen aarnihaudan; mutta ei Matti sinne mennyt, katseli vaan sinne ja sanoi toistamiseen: tuoll' on Pohjalammin pankki.
— Onko siellä sitten aarnihauta, kysyin.
— Saat nähdä, oli vastaus.
Me menimme vähän syrjään, noin parikymmentä kyynärää kuusesta ja istuimme erään toisen, vähän vähemmän kuusen alle.
Siinä nyt istuimme kuin vartiamajassa alaspäin riippuvien, tuuheiden kuusen-oksien suojassa. Ilta rupesi jo olemaan myöhäinen. Linnut vaikenivat yksi toisensa perään; korpirastas se vielä vaan leikitteli runsailla äänivaroillansa jonkun matkan päässä. Matti pisti piippuunsa, nojasi levollisesti selkäänsä kuusen runkoa vasten. Minua vähän noin pöyristeli, sillä olin niin paljon kuullut "ihmeellisiä" tapahtuneen Juhannus-yönä; ja olihan tuossa nyt vähän matkan päässä mainio Tonttu-kuusi.
— Eihän tässä vaan ole noitakonstia tekeillä, kysyin minä.
— Jopas hulluja luulet, sanoi Matti, ja lisäsi: katsele nyt tuonne kuusen juurelle päin, niin näet.
Ahkerasti pidin minä kuusta silmällä. Taisi kulua noin puolen tunnin verta vielä odottaissamme; pitkältä se aika ainakin minusta tuntui: Mattiakin torkutti vähän väliä, ja nahkavarsikin pääsi sammumaan.
Mutta äkkiä teroitti Matti katseensa kuusta kohden, ja yhä tarkemmasti silmäilin sinne päin minäkin. Kuului raskaita askelia, ne lähestyivät lähestymistänsä "pankin" paikkaa, ja vihdoin näin hämärässä harmaan haamun lähestyvän närehikköä. En erottanut sen kasvoja vielä, sillä juhannus-yönkin hämärä on metsässä niin hämärä, ett'ei selvään tunne ihmistä niin pitkän matkan päässä kuin haamu meistä vielä oli. Vaan kun hän oli päässyt kuusen juurelle, eroitin selvään hänen muotonsa.
— Pöllön Yrjö, kuiskasin Matille.
— Odotetaan vaan, niin nähdään vastasi hän.
Ja Pöllön Yrjö se olikin, tuo kummallinen "vanha poika", joka oleskeli eräällä niemekkeellä, mikä pistää Pohjalammin mustavesiseen järveen. Hän oli sellainen erakko, olin kuullut. Jonkinmoinen pirttipahainen hänellä oli, mutta harva sen sisustaa oli nähnyt; sillä sen ovi oli tavallisesti aina kiini. Jos oli sinulla asiaa hänelle, niin sait lyödä ovelle ja huutaa häntä nimeltään pari kolme kertaa ennen kuin hän avasi pienen ikkunansa ja katsahti ulos. Kirkossa ei oltu häntä miesmuistiin nähty, ja ainoastaan kahdesti oli hän ollut lukusijoilla, ja silloinkin siltavoudin suosiollisella välityksellä.
Nämät harvat piirteet hänen elämästään tulivat heti mieleeni, nähdessäni hänen tuossa kuusen juurella. Siinä hän nyt seisoi kuin Tapio itse tyynenä ja katseli ympärillensä. Kaakkurinnahkainen lakki, jonka hän oli painanut päähänsä, peitti melkein korvatkin, mäyrännahkainen reppu, joka hihnasta riippui hänen kaulassansa kuvastihe lianharmaata mekkoa vasten selvästi; näkyipä nuot mainiot taniaisetkin, joiden suuruus oli seudulla saanut kunnian joutua sananparreksi. Kainalossa oli hänellä valkea kimppu, nähdäkseni päreitä. Ympärilleen katseli vankka, rokon-arpinen Yrjö, vilkasi ylös korkeuteen, otti reppunsa vasemmalta sivultaan ja pitkän pyssynsä selästään ja laski kuusen juurelle. Kumartuen rupesi hän nyt lapion-levyisillä kämmenillään kaivamaan maata. Ähisten ja itsekseen puhisten heitteli hän multaa, sammalia, risuja ja muuta pehkua läjälle viereensä. Tätä työtä noin kymmenkunta minuuttia tehtyänsä, lepäsi hän hetkisen, katseli taas ympärilleen ja nosti syvänteestä kuusen juurelta ilmoille suurehkon pytyn, joka taisi olla noin parin kannun vetoinen. Nyt rupesi hän kaivamaan jotain repustansa, — luultavasti olivat hänen tuluksensa siellä, sillä heti rupesi hän iskemään valkeaa, niin että kipinät kimpoilivat yön hämärässä. Vanhan-aikaiset tulitikut olivat sulatettuun tulikiveen kastelluita korttelin mittaisia päreen piirtoja, ja semmoisia kai oli Yrjölläkin, sillä sellaisen tikun kärjellä kosketti hän palavaan taulaan, ja pian leimusi tikussa ilmi valkea. Kimpustaan otti hän pari tervaista pärettä, joissa pian liehui kellertävä, savuava tuli.
Tulisoihtu hampaissa avaa hän pyttynsä kannen ja ottaa pytystä ympyriäisen rasian, ensin yhden, sitten toisen ja niin aina kymmeneen asti. Hän punnitsee rasiaa kädellänsä, myhähtää tyytyväisesti, ottaa taas toisen, tekee sille samat temput. Vihdoin avaa hän yhden rasian, katsoo sen sisällystä ja ottaa sieltä kämmenellensä kirkkaita hopearuplia. Kummallisesti kiiltää Yrjön silmä, kummalliseen hymyyn käy taas hänen tukevat huulensa, kummallisesti kiiltää hopea, tervaksisen soihdun valossa, keltaiselta loistaa "Tonttu-kuusen" satavuotisella juurella närehistö, omituinen oli näkö juhannus-yönä tervaksisten päreiden palaa lopottaessa takamaan salossa! Yrjö tutkii kunkin rasian sisältöä tarkasti; hän tyhjentää ne kaikki pyttyyn, rupee taas poimimaan pytystä niitä rasiaan, sytyttäen aina välillä uudet päreet palamaan, ja puhuen itsekseen: kas niin, kas niin, kauniita rahoja, — kyllä kelpaa, kyllä vaan, yks' kaks' kolme, yks' rasia, kaks' rasiaa, kolme rasiaa, kas niin vaan, kas.
— Siinä se nyt on minun pankkini, josta usein olen lainaksi saanut — ilman tasauksetta ja velkakirjatta, kuiskasi Matti.
— Hsch, hsch, tyystytin minä.
— Ei Yrjö näin vähiä kuule, vastasi Matti levollisesti ja puhui vielä: jos tuolta juuttaalta menisi pyytämään lainaksi paria ruplaa, niin ei maarian heltiäisi edes kopeekkaakaan, vaan kyllä äijä valittelisi, että mistäs ne rahat tämmöiselle "korpikrotarille" tulee, kiittää, kun tässä elääkin.
— No kuinkas te häneltä olette rahaa saanut?
— Olen ottanut itse pankista.
— Luvatta, mutta se — — — se — — — on —
— Varastamista, täydensi Matti ja jatkoi: katso vaan äijän tyytyväistä muotoa, päätä siitä, kaipaako hän edes kolikkoa aarteestansa.
— Ei se siltä näytä, mutta jos hän tarkastaisi eli, niinkuin sanotaan, pitäisi revisjoonia pankissa siihen aikaan kun laina on ulkona?
— Sitä ei hän tee; tunnen hänen tapansa: kahdesti vuodessa, Juhannus-yönä ja pyhäinmiesten yönä käy hän aina aarrettansa katsomassa ja lisäämässä sitä; Juhannus-yönä tuo hän pankkiin, mitä on talvena saanut ansaituksi, sekä kevät kalastuksen tulot, pyhäinmiesten yönä taas syyssaannit.
— Tästäkö siis on syntynyt koko juttu Tonttu-kuusen aarnihaudasta?
— Tästä, mistäs myös! Pahastipa Perälän Toponkin housut rupesi vapisemaan, kun tuli Tonttu-kuuselle toissa vuonna pyhäinmiesten yönä. Äijä oli vähän hetukassa, ja nähdessään Yrjön valkean ääressä, pelästyi hän niin ankarasti, että juoksi vähissä hengin kotia, siunaili koko päivän, eikä sen talkoon takaa ole uskaltanut sataa syltä likemmäksi Tonttu-kuusta lähestyä. Hän kertoi nähneensä sarvipään äijän, jolla oli silmä keskellä otsaa ja karvaset reidet.
— Kuinkas te olette asiasta selon saanut?
— Aivan niin kuin nytkin, rupesin kerran vartioimaan paikkaa tyystin. Kuu Kalliolan miehet olivat halkometsässä täällä likittyellä, toin minä meidän kollin tänne, tukistin sitä vähän pari kertaa ja parkasin itsekin pahalla äänellä, — ja siitä asti on Yrjön pankki ollut vahvemmassa turvassa, kuin jos tusina pitkä-piikkisiä kasakoita olisi sitä vartioimassa. Rauhassa olen saanut käydä lainaamassa ja velkojani maksamassa; eilen maksoin viimeiset 20 ruplaa hopeassa.
Pakinan kestäessä tarkastelin yhä Yrjön toimia. Yhä hän piteli kiiltäviä kolikoita, yhä loimotti tervaksinen soihtu, yhä vaapahteli hymyilevä alahuuli. Mutta mikäs tuo oli? Jotain pudota mätkähti Yrjön viereen ja hän ärähti: "no, no, mikäs se on", nousi seisomaan, kourasi maahan ja näkyi saaneen käteensä kirveen.
Oliko se pilvistä siihen pudonnut? Eipä toki!
Samassa kuuluu loitompaa ääni: tule nyt vaan Toppo, jos mies olet, älä pelkää; minä en pelkää piruakaan, vaan putsaan aarnihaudan puhtaaksi, vaikka häntä vartioitsisi kaikki Näätäkorven tontut.
Ja juoksujalassa rientää mies kohti palavaa soihtua, joka Yrjön hampaista oli maahan pudonnut ja jo oli sammumaisillaan.
— Aarnihauta on minun, huusi tulija, ennätinhän heittää terästä tuleen ennenkuin se sammui.
— Mitäs se siitä paranee, vastasi Yrjö järeällä paasiäänellään, otti tupakkamassin näreen oksalta ja rupesi sen sisällystä poskeensa siirtämään.
— Kyllä aarnihauta minun on, olet sitten ihminen taikka piru, huusi vieras käheällä äänellänsä.
— Nylje karhu ammuttuasi, älä ennen, puhui Yrjö.
— Pois äijä tieltä, että saan rahani, tuossahan ne ovat pytyssä, sanoi vieras ja tarttui pyttyyn.
— Ventasliitte, sano pappilan mampselli, huusi Matti vieressäni matalan-kumajavalla äänellä, jollaisella varmaan aaveet puhuvat, jos ne puhua osaavat.
Mutta nytkös vieras kävi totiseksi; hän näytti oikein olevan kasaan putoamaisillaan, vaaleni ja katsoa tuijotti meidän piilopaikkaamme päin. Yrjö ei suinkaan ollut koko ääntä kuullut, sillä hän oli aivan entisellään.
— Taitaa olla paras viedä pytty pois, sanoi hän, otti kirveen kainaloonsa, pytyn käteensä ja pyssyn olallensa. Samassa silmäili hän pyssyä, katsoi sitten vieraasen ja virkki:
— Kelpo kalu, vanhan-aikaista lujaa tekoa, polttaa aina, eikä ole klikannut kuin yhden kerran eläissänsä — silloin kuin vihollinen meinaili ampua sillä isävainaani hengettömäksi; onni se olikin isälleni, sillä ennätti hän präjähyttää omalla luikullansa vihollisen tuhanneksi pliiskaksi ja sai periä tämän kelpo kalun.
Näin sanoen läksi hän astuskelemaan taas, että maa tömisi, auringon laskua kohden, suomatta enää edes silmäystäkään vieraalle.
Olen nähnyt malttia ja levollisuutta Hämeen metsäkulmalaisissa ennenkin, mutta Yrjöä olen enimmän kaikista ihmetellyt. Siinä hän nyt polki tavallisessa tahdissaan kuusiston rinnettä, selitettyään toiselle aseensa oivallisuutta.
Vieras se oli ällistyneen näköisenä kauan aikaa, vihdoin päästi hän muutamia "sarvipäitä" hammastensa välistä ja lähti kiiruusti hiipimään Yrjön perässä.
— Vanha tuttu, ihan itse Kustaa Himmeliin, kuiskasi Matti. Siitäkös silmäni pystyyn kävivät. Himmeliini oli siis taaskin sattunut Matin tielle! Epäilemättä oli hänkin kuullut aarnihaudasta, jossa juhannus-öinä tuli paloi, ja oli tullut sitä Perälän Topon kanssa anastamaan.
— Mitä lienee riivatulla nahassa, mutisi Matti ja viittasi minua tulemaan perässänsä.
Hiivimme siinä nyt Himmeliinin perässä, koettaen pitää häntä nähtävissämme. Niinkuin kissa hiipaili hän Yrjön jäljissä, kätensä tavoitteli tuppea, joka heilui hänen vasemmalla kupeellansa: saatuansa sen käteensä rientää hän yhä nopeammin, eikä vähäkuuloinen Yrjö kuule edes oksain hiljaista ratinaa, vaan astuu levollisena eteenpäin.
Jo saa melkein vainooja kiini vainottavansa, ja valmiina on pitkä puukko syöksymään Yrjön hartialihoihin. Ei ole enää heidän väliään kuin pari syltä; minä olisin mielelläni huutanut, mutta Matti veti minua taas tuuhean kuusen suojaan. Tästä piilopaikastaan huusi hän taas matalalla kolealla äänellä, joka minustakin tuntui kammottavalta: murhamies! riennä, riennä että pian saan sinun omakseni!
— Mitä pirua se on, jupisi Himmeliini ja seisahtui vähän, kuitenkaan taakseen katsomatta, minussa on ollut sekainen veri, korvani valehtelevat. Ja huolimatta äänestä riensi hän taas eteenpäin, vaikka paljon arempana kuin äsken.
— Murhamies riennä, riennä, oveni on auki, lattia lakaistu, käy kiiruusti eteenpäin, huusi taas Matti entiseen tapaansa.
Silloin seisahtui Himmeliini ja huusi raivokkaasti: mikä piru sinä olet, joka et anna kunniallisille ihmisille rauhaa — — —?
Mutta nyt kääntyi Yrjökin meihin päin, sillä tuon puheen oli hänkin kuullut.
— Hää, mitäs sanot, kysäsi hän.
— Täällä metsässä on ihmeitä, sanoi Himmeliini, vieden salavihkaa veitsen tuppeensa.
— Hää, mitäs sanot, kysyi uudestaan Yrjö.
— Ollaan ystävät, sanoi Himmeliini, ja mennään yhdessä pois täältä pirun pesästä.
— Älä sentään niin liki tule, että napit sattuu, puhui Yrjö, tarkasteli pyssynsä lukkoa miettiväisenä ja lähti taas astuskelemaan.
Eikä sitä sellaista asetta kohden niin helppo ollut käydä; Himmeliinin täytyi siis pysyä loitommalla. Mutta eteenpäin hän vaan hiipaili hiljalleen. Me samosimme yhä perässä, vaikka tiheässä viidakossa kadotimmekin hänen näkyvistämme, ja saavuimme vihdoin niemelle, jolla Yrjön pirtti oli. Tyynenä kiilusti lammen pinta, rauhallisena uneksi Yrjön pirtti, jonka yli suuri vihdaskoivu oli levittänyt tuuhean kruununsa. Ei hiiren hiiskaustakaan kuulunut. Istuimme vähän lepäämään suuren kiven varjoon nähdäksemme, oliko Himmeliini vielä paikoissa.
Ja olihan se siellä. Tuossa hän tuli ylös Yrjön lähdepolkua kuivia katajia kainalossa ja kädessä lastuja. Näimme selvästi, miten hän kyyristyi pirtin nurkalle ja raappasi tulitikulla valkean, — ja silmän räpäyksessä räiskyi jo tuli kuivissa katajoissa. Mutta silloin oli Matti kolmella hyvällä hyppäyksellä kiini hänen niskassansa, läimähytti häntä Kailun kellolla päähän ja viskasi palavat katajat kauaksi mäelle, jotta kipinät ilmaan sinkoilivat.
— Lurjus, kiljasi hän, miks'et totellut varoitustani. Kustaa sammuta sinä valkea, lisäsi hän, minä höyhennän tuota murhapolttajaa vähäsen. Samassa aukeni pirtin ovi, ja Yrjö astui ulos. Silmänsä olivat niin hirmuisen näköiset ja kädessä heilui tuo tunnettu pyssy. Siinä hän nyt tuijotti Mattiin ja Himmeliiniin, jotka täysin toimin pitivät toisiansa tukasta kiini ja telmivät jytisevällä tantereella.
— Vai niin, sanoi Yrjö synkästi, sinä aattelit kai ruveta otusta korpeamaan, mutt'et saanut saunaa oikein lämpöiseksi, hää?
Himmeliini irroitti kätensä Matista; hän huomasi olevansa tekemisissä ylivoiman kanssa, Matti kuitenkin piteli hänestä yhä kiini ja kysyi: mitäs tälle lurjukselle, Yrjö, tehdään?
Ja puukollansa leikkasi Yrjö tuomesta, joka kasvoi kodan vieressä, pienen norean vitsan ja antoi sen Matille ja sanoi: Piiskataan se kakara, ehkä parantaa tapansa! Samassa kävi hän oikealla kädellään kiini uhrinsa käsivarsiin, vasempahansa piilotti hän hänen molemmat nilkkansa, istui itse vähäiselle kivelle ja piti Himmeliiniä sylissään niinkuin keritsijä jaloista sidottua lammasta. Alahuuli vaapahteli taaskin niin omituisesti kun hän sanoi: niin vaan luuletkos minua elävältä niin helposti poltettavan, vaikk'en ma oikein kuulekaan; kyllä tunsin luonnossani vaan takanani tömisevän, mutt'en viitsinyt itseäni ennen aikaa semmoisen äpärikön takia vaivata. Kiitä nyt näitä vieraita, että hengissä pääsit, sillä jos eivät he olisi tulleet niin — — — Ota nyt Matti tuo tuominen ja sivele sillä vähäsen! Ja Matti piiskasi Himmeliinin, joka potki ja kiemurteli, huusi ja sadatteli, rukoili ja noitui. Vihdoin päästi Yrjö hänen ulottimensa pihdistä, potkasi häntä jäähyväisiksi ja lausui: olkoon opiksi kuri koiralle!
— Niin, olkoon onneksi, sanoi Matti; Ja kyllä Himmeliini sai käpälät allensa ja laukkasi pois. Huusi hän vielä mennessänsä kuitenkin: Kyllä Pohjalammin rikkiviisas kerjäläinen vielä onneksensa saa!
Sanaa sanomatta Yrjö meni mökkiinsä ja sulki ovensa. Aurinko nosti jo otsansa itäisen metsän rinteen takaa, tuhannet äänet rupesivat soimaan luonnon iki-sointua ja me lähdimme Pohjalammia kohden tallustelemaan. Matkamme kävi "pankin ohitse"; siellä tapasimme välähtävän pelukopan, joka oli raidilla peitetty. Katsoimme siihen ja näimme siinä olevan 9 kukkopoikasta. Ne oli Himmeliini sinne unhottanut. Hän oli kai kuullut saman tarinan, jonka minäkin monesti Tonttukuusesta olin kuullut, ett'ei sen juurella olevaa aarretta muutoin saa, jos ei siihen yhdeksän veljen verta vuodateta. — Tuo maailmaa kulkenut veijari oli siis taikauskoinen niinkuin takamaalaisetkin. — Ja niinhän rahanhimo saakin meidän sekä mahdollisia että mahdottomia keinoja koittamaan.