VIII.
Eräänä sateisena elokuun päivänä, kun heinä jo oli tehtynä ja ruis keltaisena ja täysinäisenä odotti leikkaajaa, tuli meille tuo "Pohjanmaan tohtori", joka suuressa kontissaan kantoi kaikellaisia lääkkeitä. Olimme kaikin pirtillä silloin, sillä eihän se varsityö sateella käy. "Ovatko ukot sairaita, jotka rohtoja tarvitsevat", kysäsi hän pirttiin astuttuaan.
Ja kauppaa ruvettiin tekemään. Isäni "kleiniin" antoi hän "semmoista troppia, joka maksoi ruplan luoti ja oli hyvää yhdeksään tautiin". Minua oli vaivannut päänkivistys ja sitä hän tarjoutui parantamaan "korpinkivellä, jonka Muhametti oli saanut valkeen korpin suusta". Se oli tuommoinen pieni, rastaanmunan kokoinen sileä musta kivonen; — lienee ollut n.s. Imatran-kiviä. Sillä piti potilasta muka yhdeksään kertaan kierrettämän. En kuitenkaan antautunut tällaisen menettelyn alaiseksi, vaan tein jyrkän vastalauseen ja sanoin koko menettelyä turhamoiseksi taikauskoksi. — "Älä puhu poika", hän sanoi, "joka maailmaa kulkee, hän ihmeitäkin näkee ja perää on salatuissa asioissa paljon".
— Jopa hulluja, vastasin epäillen.
— Äläpäs huoli poika, harvat ovat haivenet leuassasi; kuulee ma kerron, puhui hän: kerran varastettiin minulta hevonen ja minä menin Santalan Matin luo.
— Santalan Matin, sen suuren noidan, huudahti äitini.
— "Niin, juuri Santalan Matin", myönsi vieras ja puhui edelleen: "päivällä hän ei voinut mitään, sentähden odotimme yötä. Minä menin Tietäjän käskystä olkilatoon maata. Sinä yönä, jos milloinkaan, minä siunasin itseni ja peitin itseni heiniin; mutta eipä siinä silmä tyynyyn mennyt. Ja puoli-yön aikana kuulin Matin huutelevan henkiään. Pian rupesi ilmassa kuulumaan outoa suhinaa, ja Matti kysyi: tiedättekö, missä sen vieraan miehen hevonen on? Tiedämme kyllä, vastasivat henget, se on kolmannessa pitäjässä pohjoiseen päin, kolme virstaa kolmen tien haarasta, punaisessa talossa, niinisellä nuoralla haapaiseen 'krupuun' sidottuna. Matti kysyi: niinkö mä sanon sille miehelle? Paha vastasi: 'ei tarvitse sanoa, hän kuulee sen itsekin': 'Mene ja väännä sen niskat nurin', ärjäsi Matti; mutta paha sanoi: 'en minä voi sille miehelle mitään, sillä hän on kolmen kovan miehen hallussa' — kun minä siunasin itseni, niin ei pahalla ollut valtaa. Kyllä siis on perää salatuissa asioissa — — —. Mennyttä yötä olin tuolla Korpikylässä, Rantalassa, jossa ennen Mikko asui. Menin pirttiin, joka, niinkuin tiedätte, on rantakiville rakennettu. Mikko ei siellä enää asunut. Kurjan-näköinen oli se maja; vanha kaappi oli pöytänä, enkä istuttavaakaan nähnyt kuin yhden ympyriäisen kömpelötekoisen tuolin".
— "Niin hän kuoli toissa vuonna", sanoi isäni.
— "Pirtissä oli keski-ikäinen vaimo, niin kalpea ja surkastuneen näköinen. Hän istui puoleksi palaneen valkean vieressä ja nukutti parhaillaan lastansa, joka kehdossa ruikutti; toinen lapsi kitisi sängyssä. Minä pyysin yösijaa, enkä oikein kuullut mitä vaimo vastasi; luulin kuitenkin hänen myöntäneen; ehkä pelkäsi hän minua. Ja levittikin se vanhan kuluneen raanun lattialle minua varten. Minä kysyin, eikö miestä talossa olekkaan. Hän vastasi miehen olevan toimillaan, vaan kohta kyllä kotia tulevan. Tuuli vinkui hirveästi, ja Alvolahden laineet loiskivat seinään kovasti, pesän hiilos hiipui hiipumistaan, pikkuinen kehdossa ruikutti ja vaimo hyväili yhä. Kaduin jo, että olin mokomaan sarsaan yöksi tullut, mutta mihinkäs siitä nyt enää meni? Koitin siis nukkua väkisinkin. Mutta tuskin olin vähän unenhorkkaan mennyt, niin kuulin järveltäpäin selvään huudon: nouse ylös ja valvo!
"Minä luulin huudon vaan omien ajatuksieni ääneksi, painoin pääni nuttuani vastaan ja koitin nukkua uudelleen. Mutta samassa kuului lainehtivalta järveltä taaskin huuto: nouse ylös ja valvo! minä siunasin, luin isämeidän ja aattelin että oma vaivaantunut vereni minun korviini sellaista toi. Siinä istuin sijallani puoli valveilla hetken, ja jopa taas kuului järveltä huuto, tuo sama huuto: nouse ylös ja valvo:
"Nyt tuumasin minä, ettei suinkaan se huuto varsin suotta kuulunut, ja että kai se jotakin merkitsee, nousin ylös, otin kontin selkääni, sanoin vaimolle, joka vielä hyräillen tuuti lastansa, hyvästi ja läksin ulos".
— Himmeliini hän siellä kuuluu asuvan, huomautti isäni.
— "Niin, niin", jatkoi 'tohtori', "antakaas ma puhun asian järjestänsä. Rannalla ladon seinällä oli vanha vene kumossa. Sen alla oli hyvä tuulen ja sateen suoja; aattelin, voihan tuolla pari tiimaa odottaa päivän tuloa, ja ryömin veneen alle. Pian kuului mielestäni järveltä taaskin puhetta aaltojen kohinan seasta. Pistin pääni ulos veneen laidan alta ja tirkistelin järvelle päin. Näkyi sieltä jotain mustaa, joka näytti lähenevän lähenemistään. Jo erotin sen veneeksi; näin senkin, että siinä oli kaksi miestä. Vihaisten aaltojen kanssa tulivat he nopeaan rantaan, vetivät veneen maalle ja ottivat veneensä keulasta parin kannun lekkerin. Siitä maistivat miehet kumpikin vuoronsa ja rupesivat pakisemaan".
"'Kuinka hemmetissä olet sinä nää viikot elänyt?' kysyi toinen laiha ja kierosilmäinen mies".
"Se oli Himmeliini", sanoin minä.
"Niin, niin", jatkoi yhä 'tohtori', "niinkuin jo sanoin, antakaa ma puhuu järjestyksessä. Kun kierosilmäinen oli näin kysynyt, vastasi se toinen, tukeva mies: kyllähän siitä vastus on ollut: 'huonot ovat ajat ja yöt valoisat, melkein paistin-perunoilla ja nauriin sommilla'.
"'Huono trahtamentti', sanoi toinen.
"'No onhan sitä väliin vähän paistiakin; pari vasikkaa olen teurastanut metsän eläväin rätinkiin'.
"'Ahaa', sanoi toinen, 'sinäkö se susi olitkin, joka Nuutilan vasikan söit?'
"'Paljo mahdollista', myönsi toinen ja nauraa hohotti.
"'Mutta nyt on kysymys kovista ruplista eikä vähemmästä kuin pytyllisestä'.
"'Jos ei se piru anna meille lyijyä mahaamme'.
"'Yrjö on kuuro; ennenkuin hän kuulee katajan kohahtavan on pytty näillä poi'illa'.
"'Koska siis menemme karhun kontua murtamaan'.
"'Huomen-illalla'.
"'Ei suinkaan täällä vaan vaara vuohella aja? Onko pelkoa täällä tällaisen kersantin?'
"'Ei ensinkään: ensin ryypätään rauhassa, sitten mennään raha-pyttyä noutamaan'.
"'Onko mökkisi lämmin? Kolmeen viikkoon en ole lämpimässä huoneessa levännyt'.
"'Ei nyt levätä, nyt juodaan'.
"'Niin velikulta, sanoi Kiikkis Matti, ja sitte me ryypättiin'.
"Näin he pakisivat astuissaan rannasta pirttiin. Minä olin kotvan aikaa vielä vartio-majassani, ja pian kuului naurua ja laulun loilotusta pirtistä, erotin muutamia sanoja, niinpä nämätkin:
"'Mitäs minä siitä huolin, tuos mun lekkerin tänne! Minä lekkerin pyllistän ja elän niinkuin ennen'. Kuului usein käheää kiroustakin, ja kuulin kierosilmäisen huutavan: katsos tätä kalua; kyllä kosto tulee, ja kova kosto tuleekin. Lähdin viimein pois; miehet jäivät juomaan ja meluamaan. En puhunut asiasta mitään kellenkään, ja mitäs siitä olisi puhuttavaa ollut, sillä mieleni ei tee käräjiin. Jos tiedätte kenen ympärillä vaara pyörii, niin varoittakaa! Näette nyt, että salaisissa asioissa on paljon perää, ei se huuto suotta minulle järveltä kuulunut eikä siis sovi ivata korpin-kiveä. Älkää minua sekoittako asiaan millään muotoa! Hyvästi; onhan helpompi ollakseni, kun asian olen puhutuksi saanut. Tässä on vähän Hokmannin troppia päivällisestä! Hyvästi, herran rauha!" Ja niin hän meni. Älysimme Niemen Yrjön olevan vaarassa, ehkä Pohjalamminkin väen. Himmeliini oli epäilemättä saanut jonkun karanneen vangin kanssansa; ja nyt he menevät ryöstöretkilleen.
— Herra siunaa, mitä nyt on tehtävä, sanoi äitini.
— Pohjalammille ensiksi, sanoin minä.
Sen keinon piti isänikin parhaana.
Menimme siis Pohjalammille. Kreeta ja Esteri tekivät vihtoja, ja suloisesti lemusivat vastaamme koivunlehdet. Matti se nytkin totuttuun tapaansa loikui peräsängyssä ja luki. Vilkasin hänen kirjaansa, se oli raamattu, ja käsillä oli hänellä Salomon Saarnaaja.
Nousi hän kuitenkin ylös ja sanoi: mistäs ihmeestä nyt tuuli käy, kun
Mäkeläkin meille tulee? Istu! Aatu!
— Sitä on tullut istuttua jo.
— Kyllä se tuulikin puhaltaa jos jostakin, vastasi isäni ja istui. Ja eikä isäni tällä kertaa pitänyt pitkiä esipuheita; pian hän kertoi Matille, mistä kysymys oli.
Päätettiin siis mennä suojelemaan Niemen Yrjöä rosvoilta. Tupakoitiin siinä kuitenkin ensin ja odotettiin iltaa vähä lähemmäksi.
— Nyt on aika, sanoi Matti, puki mekon yllensä, otti kirveen kainaloonsa ja lähti ulos. Isä ja minä lähdimme perässä. Jos jotakin kotona tapahtuisi, piti Esterin torvella merkki antaman.
— Voi kun ihmisen sydämmen aivoitus on paha, virkkoi isäni kävellessään Matin kantapäillä märässä ruohossa.
— "Paha hamasta lapsuudesta", vastasi Matti. Suurin osa ihmisiä on typeriä narria, toinen osa riivattuja ja siellä täällä on joku, joka koittaa olla ihminen.
— Eikä niitä ihmismäisiä ihmisiä juuri paljon taida olla.
— Ei mar! Harvat ovat valitut, peräti harvat!
— Ja mikähän piru sitä Himmeliiniäkin riivaa?
— Se oli ensin pieni piru, viksari eli piru pullossa, sitten siitä kasvoi suuri piru, oikea paholainen ja sarvipää.
— Hm.
— Mies oli nähnyt herrasmaista prameutta kodissaan, ja sitä hän aina himosi. Ihmisen mieli ei tyydy siihen mitä sillä on, vaan se haluaa jotakin uutta ja suurempaa. Meidän Kreetakin uneksii aina kaikenmoisista kultaisista saleista, hohtavista linnoista, ihanasta musiikista, joka kuuluu ijankaikkisuuden temppelistä, ynnä muuta semmoista. Yrjö taas etsii sielunsa ravintoa jostakin hopean kirkkaudesta; luulen hänen sydämmensä lämpimästi sykähtelevän, kun hän pyttyynsä katselee. Semmoista jotain minäkin jo lapsena kaipasin, usein sain Hokkalan Tiinan kortit katsellakseni; asettelin kuninkaat, rouvat ja sotamiehet kattoon joulupäreiden väliin. Siinä ne hohtivat niin somassa järjestyksessä; en tiennyt mitä se oikeen oli; mutta usein istuin jakkaralle ja hyräilin jotain ja mieleeni tuli kaikellaista ihanaa, jonka sittemmin olen unhottanut. Niin luulen myös olevan Himmeliinin laidan. Hänkin himoaa jotakin. Hän tahtoisi olla ylhäinen ja komea, olla hyvissä seuroissa, ajaa loistavilla kääseillä ja uljailla hevosilla ja niin pois päin. Ja kaikkea sitä himoaa hän sentähden, että ihmisissä asuu himo, salainen nälkä, salainen kalvava hiu'astus.
— Mutta eikös semmoinen himoaminen synti olekkaan, kysyi isäni.
— On, kuinkas sitten, mutta minä tarkoitan, että tämä himo on niinkuin se eläin, joka värinsä muuttaa, — mikä se taas olikaan, Kustaa?
— Kameleontti, vastasin.
— Niin, se himo on ihmisessä ja se muuttaa värinsä ja karvansa kunkin luontoa myöten. Yksi saa himota oikein ja hän himoaa taivaan autuutta; toinen himoo väärin, hänkin himoo autuutta, mutta saa kadotuksen.
— Kuinka?
— Kerran sain maistaa kaupungissa puhdasta ja selkiää ulkomaan viiniä; sen jälkeen kotoiset liemet ei maistu juuri miltään; vaan joka kerran vuodessa omapolttoista maistaa, hän juo hyvällä maulla sikunaakin.
— Himoaako Himmeliinikin mielestänne taivaan autuutta, kysyin.
— Himoaa, mutta hän luulee saavuttavansa totisen onnen sillä, että pääsee rikkaaksi ja prameaksi. Ja sellainen ihminen menee vaikka neulan silmän lävitse kameelin selässä, saadakseen mitä himoaa.
— Saattaa niin olla mutta rientäkäämme, ettemme tule myöhään, kehoitti isäni.
— Riennetään! En tosiaan tiedä, nauranko vai itkenkö itseäni ja ihmisiä; kaikki on turhuus ja hengen vaiva.
— Niin on, paratkoon.
— Viisas, selitti Matti, ei himoa mitään, niin pelastaa hän sielunsa kuolemasta, sillä helppoa on jättää tyhjä.
— Hm.
— Kaikki on turhuus ja hengen vaiva — onko, Kustaa, sanoppas, onko semmoista kiikaria, jolla voisi nähdä taivaan portille? Onko kukaan arvannut arviostakaan, kuinka paljon matkaa on ehtootähdestä uuteen Jerusalemiin?
— Ei, vastasin, ei luonnollisessa merkityksessä.
— Ei, ei Kustaa. Kaikki on turhuus ja hengen vaiva. Salomo rakensi suuria huoneita ja komeita linnoja — se oli turhuus; hän toimitti itsellensä veisaajoita miehistä ja vaimoista, ja ihmisten lasten ilon, kaikkinaiset kanteleet, mutta siitä hän ei saanut hoivaa, kaikki se oli hänestä turhuus. Viisaus — turhuus; hurskaus — turhuus, kaikki oli turhuus!
— Mutta jos kirjoitukset paikkansa pitävät, niin selviäähän kerran tämä sekainen vyyhti, lausui isäni.
— Selviää, selviää, myönsi Matti.
Tämä keskustelu ei minua nyt oikein huvittanut, mieleni oli siksi liian levoton. Noiden hämäläis-ukkojen levollisuutta ja mielen malttia olen monesti itsekseni ihmetellyt. Ajattelin: noin kai ne esi-isämmekin ennen menivät vihollista vastaan, tyynenä ja levollisin sydämin. Minun sydämeni tykytti tavallista hätäisemmin.
Jo saavuimme Niemen Yrjön mökille. Ilma oli ruvennut selkiämään ja raitis oli sadetta saatuaan metsä, raikkaasti tuoksahti vastaamme lehtevä niemi. Yrjö ei ollut kotona, sillä pirtin ovi oli lukossa. Tuollapa hän olikin lammin kaislistossa ruuhinensa — sateen jälkeen söi tavallisesti kala hyvin ahnaasti. Istuimme suurelle kivelle pirtin eteen, miehet pistivät tupakkaa, katselivat lammille päin ja rupesivat neuvottelemaan, mitä oli tehtävä.
Päätös oli että Yrjöä oli kutsuttava kotiin, ja minä lähdin heti päätöstä toimeen panemaan. Huudettuani useoita kertoja, kuuli Yrjö vihdoin ääneni ja huusi päätänsä nostaen: Hää, mitäs sanot?
— Tulkaa kotia, huusin, teillä on vieraita, joilla on teille tärkeää asiaa.
Yrjö veti ylös vielä ahvenen, joka juuri oli nyppinyt onkea, irroitti ruuhensa seipäästä ja rupesi melomaan rantaa kohden.
— Mikäs siellä on, hän kysyi rantaan päästyään.
— Pohjalammin Matti ja isäni ovat pirttinne edessä, niillä on teille tärkeää asiaa.
Hän kokosi mustaselkäiset ahvenet konttiinsa, heitti onget olallensa ja astua tömisteli niemen lapetta ylös valtavilla jaloillansa.
Muutamalla sanalla selitti Matti Yrjölle aseman. Neuvottelimme siinä nyt miehissä miten meneteltävä olisi, vaikk'ei Yrjö juuri neuvotteluun osaa ottanut, murahteli vaan sekaan. Matti esitti, että olisi annettava rosvojen murtautua pirttiin, jonne heidät sopisi salvata, mutta Yrjö ei tähän suostunut, hän ei antanut kaikkien lurjusten pirttiänsä myllätä. Siinä neuvottelun kestäessä tapahtui meille se kunnia, että, kun Yrjö meni pirttiin, niin saimme avatusta ovesta nähdä sen sisustankin — onni joka Matillekin oli tapahtunut pari kertaa ainoastaan. Se oli kummallisin asuinpirtti, mitä eläissäni olin nähnyt. Ovinurkassa törötti musta kiu'as, sivuseinällä riippui neljä pitkää pyssyä, ja vähää ylempänä kiilui häkissä kaksi kirvestä, pitkiä puukkoja, puras ja muita pieniä kaluja. Kiukaan vieressä oli lava, ja lavalla Yrjön "pritsi", se on: raanu ja heinillä täytetty säkki ja peittona pari pulskeaa suden nahkaa. Eikä ollut tuo pritsi suuren suuri, mahtuihan siinä tuo roteva Yrjö kääntelemään ja kun hän harjahirren kohdalla seisoi, niin oli päästä kattoon ainakin puoli korttelia. Semmoinen oli se noettunut maja, jossa Yrjö monta vuotta oli asunut. — Oli tosin peräseinällä sängyn mukainenkin, mutta siinä Yrjö lepäsi ainoastaan lämpimimpänä vuoden aikana.
Vähän aikaa puuhattuansa pirtissä, tuli Yrjö ulos, nyökkäsi päätänsä meille sanoen: kiitos, kunnia miehet, nyt olen valmis ottamaan vastaan vaikka tusinan sissiä; kiitos kunnia, menkäät nyt vaan kotianne, kyllä minä toimeen tulen.
— Eikö apumme olisi sovelias, kysyi Matti.
— Ei juuri.
— Ettekö tarvitse apuamme, kysyi isäni.
— En, vastasi hän, meni pirttiinsä ja sulki oven jälkeensä; me jäimme seisoa töllöttämään ulkopuolelle.
— Kas se on poika, joka toppaa, sanoi Matti hymyillen.
— Aika korven juuri on koko mies, tuumasi isäni.
Ja niin me saimme itseksemme tuumailla, mitä oli tehtävä. Menimme lähellä kasvavan lepistön suojaan nähdäksemme, miten asia oli kehittyvä. Vähän aikaa istuttuamme kuului polulta hiljaisia askeleita; ja kun kuukin rupesi jo nousua tekemään, näimme selvään, miten kaksi miestä hiipi mökkiä kohden. Vilkasimme mökkiin päin. Siinä istui suurella kivellä Yrjö itse kaakonnahkainen lakki päässä, suuri pyssy kädessä ja toinen maassa jalkojen juuressa, katsellen tarkasti metsän rinnettä kohden. Hän katsoo miehiin, katsoo katsomistaan, nostaa pyssyn tukin viimein poskensa kohdalle ja antaa miesten lähestyä.
Eivät olleet he enää kelpoon paria kymmentä syltä pirtistä, kun Yrjö huutaa heille karjuvalla äänellä: Seis miehet, ei askeltakaan enää, taikk' on pala plyijyä nahoissanne.
Miehet säpsähtivät, mutisivat hiljaa ja katselivat tarkoin sinne päin, mistä ääni kuului. Ja vaikka kivi olikin varjossa, näkivät he kai sentään Yrjön, sillä pienempi mies osoitti sormellansa Yrjöä ja pujahti nopeasti tukevamman selän taakse.
— Onko sillä karhulla luoti- vai hauli-pyssy, kysyi tukevampi hiljasella äänellä.
— Luoti-pyssy, ja hyvä, oli vastaus.
— Seis, ei askeltakaan eteen eikä taakse, karjui Yrjö; muuten olet tuossa paikassa raatona.
Miehet seisoivat kuin naulatut. Eihän siinä ollut hyvä liikkua.
— Ota sen takamiehen niskasta kiini ja sysää sitä tännepäin, huusi Yrjö. Mutta kun vieras ei aikonut totella, uudisti hän käskynsä: Älä siekaile, heti pikkumies eteen, taikka on plyijy sisässäsi. Ja täytyihän toisen totella. Pikkumies vapisi ja vaikeroitsi toisen takana, eikä olisi mitenkään astunut etupuolelle. Mutta toinen tarttui häneen ja veti väkisin eteensä.
— Kas niin, puhui Yrjö, sinä isomies siellä, sinä olet viisas mies, pysy nyt vaan paikallasi, niin sinun käy hyvin. Ota nyt vyöhihnasi ja sido pikkumiehen kädet toisiinsa, kovasti, muista se!
Mies epäili; mutta Yrjön pyssy oli yhä ojennettuna, täytyihän sitä totella, olletikin kun Yrjö taaskin uhkasi.
Pikkumiehen kädet sitoi siis hänen oma kumppaninsa; ja kun se oli tehty, komensi Yrjö: pikkumies, eteenpäin mars! Ja pikkumies rupesi käymään Yrjöä kohden pelvosta vapisten. Mutta isomies vilkui sivulleen, vaikk'ei vielä liikkua tohtinut. Pikkumies tahtoi mutkistella, mutta Yrjö huusi: linja suora, sanoi maanmittari, jos ette pysy suorassa linjassa, niin präjähtää, ja juuri kovasti; tule vaan sinäkin isomies likemmäksi.
Ja miehet marssivat suorinta tietä Yrjöä kohden.
— Isomies topp, seis, huusi Yrjö; ja isompi mies seisahtui, noin kymmenkunnan sylen päähän. Pikkumies Himmeliini, sillä Himmeliini se oli, — oli jo melkein kiven juurella.
— Istu, sanoi Yrjö, ja Himmeliini istui kalpeana kuin ruumis.
— Jalat suoraan, komensi yhä armoton Yrjö. Kun toinen oli tehnyt työtä käskettyä, sitoi Yrjö ne yhteen nuoralla, joka oli valmiina kiven kupeella. Sill'aikaa hän yhä oikealla kädellään hoiti pyssyänsä pitäen sen ojennettuna toista miestä kohden. Kun Himmeliini voimatonna, sidottuna kelletti kiven juurella, sanoi Yrjö vieraalle: no naapuri käy nyt sinäkin lähemmäksi!
Mies totteli, vaikka, näköään, hyvin vastahakoisesti.
— Mitäs minä tuon pirun teen, murisi Yrjö.
— Et sinä minulle mitään voi, — sanoi mies; ammu jos tahdot, päässyt kuollut vuorostansa.
— Mars pirttiin, ärjäsi Yrjö. Mies astui välinpitämättömästi sisään.
Me juoksimme myös samaan kähyyn, nähdäksemme miten miesten pirtissä kävisi. Pian olimme ovella, emme joutuneet kelpoon katselemaan vaikeroivaa Himmeliiniä.
— Men' kuoppaan, men', tiuskoi Yrjö vieraalle ja piti pyssyn yhä ojennettuna hänen rintaansa kohden. Ja vieras totteli. Hän meni pirtin alla olevaan perunakuoppaan, Yrjö pani kannen kiini, ja ovensuussa seisova päresorko oli mainio telki; sen alapää painoi kuopan kantta kiini, yläpää taas ulottui melkein harjahirteen; ja aivan kireellä oli telki, kun Yrjö asetti vanhan ikkunanlaudan katon ja teljen yläpään väliin. Yrjö kääntyi ympäri, huomasi meidän ja sanoi: tulinhan yksin toimeen, susi meni kuoppaan, kettu satimeen; mutta hyvin teette, jos nostatte ketunkin pirttiin.
Itse hän seisoi miettivänä keskellä lattiaa.
Ja me nostimme rukoilevan Himmeliinin pirttiin.
— Voi Kustaa, siinäkö sinä nyt olet, sanoi hänelle Matti.
— Matti, Matti, auta minua, ettei tuo hullu mies saa tappaa minua, rukoili Himmeliini.
— Sinä löit minuun haavan, joka vielä veristää, puhui Matti, mutta olen sen antanut anteeksi. Koitan jotain tehdä hyväksesi.
— Niin, en minä tänne muuta tullut kuin katsomaan, selitti Himmeliini puolustavaisesti.
Mutta olisit silloin nähnyt Matin katseen; niin ilmeisenä ilmaantui siinä halveksu ja inho.
— Sama viheliäinen alvokaati sinä näenmä olet vieläkin, sanoi hän tuskin kuultavasti ja istui jakkaralle.
Minä löysin vanhan pistoolin Himmeliinin povitaskusta, ja hirveän suuren veitsen hänen tupestaan. Hyvä oli, ett'ei hän ollut tilaisuudessa niitä käyttämään.
— Mitäs nyt, Yrjö, noille kurjille tehdään, kysyi Matti.
— Minä paiskaan sen penteleen seinän triiviksi, urahti Yrjö ja tarttui kädellään Himmeliinin nutun kaulukseen.
— Maltas sentään, viihdytteli Matti; kyllähän sinä sen viskaisit niin, että märkä plätti seinään jäisi, mutta se sellainen nakkaus ei olisi viisaasti.
— Mitäs meinaat, karjui Yrjö ja hänen otsa-suonensa pullistuivat hirmuisesti ja silmät iskivät tulta.
— Armahtakaa miehet, rukoili Himmeliini, en minä enää koskaan tule näille maille, minä menen vaikka Savoon taikka Ryssän maalle.
— Kyllä minä sinun armahdan, lausui Yrjö vihan vimmassa ja kiristi miestä niskasta.
— Armahtakaa, vaikeroitsi Himmeliini.
— Tutkitaan ensin asiaa, puhui Matti Yrjölle.
— Armahtakaa, aneli edelleen Himmeliini, armahtakaa minua lasteni tähden, ne joutuvat maantielle.
— Rosvon penikoita, ärjyi Yrjö.
— Vaimoni on sairaalloinen ja heikko, armahtakaa, rukoili kurja mies yhä edelleen.
— Rosvon kurva, murahti Yrjö.
— Tiedätkö, sanoi Matti, mitä tietä olet ruvennut käymään?
— Helvetin tietä, armahtakaa!
— Niin, vankeuden ja kaakinpuun kautta; etkö ole aatellut jo ruveta parannusta tekemään.
— Olen, olen, armahtakaa, minä olen viheliäinen ihminen.
— Etkö milloinkaan enää vaella tällaisilla jumalattomitten retkillä?
— En koskaan; päästäkää irti!
— Päästetään irti mies kurja, ehkä parantaa tapansa.
— Puhu Matti, puhu sinä, sanoi Yrjö, kyllä minä teen, minulla on kaksi kovaa kouraa, sinulla on pää.
— Armahtakaa minua pienten lasteni tähden, rukoili taas Himmeliini.
— Hm, sanoi Yrjö; muistan sen vielä, kun isä pantiin rautoihin, siltavouti pani renkaat, kalisevat renkaat, käsiin ja jalkoihin, syyttömästi — sanoi äiti, — itkimme silloin, äiti itki ja me neljä lasta — ei jäänyt kuin kymmenkunta leipää; se oli surkeaa!
Ja Yrjö rupesi sanaa sanomatta päästelemään sidotun käsiä ja jalkoja.
— Istu ja pistä tupakkaa taikka mene minne maittaa, sanoi Yrjö
Himmeliinille, joka nyt oli siteistään päästetty.
— Mutta mikäs mies tuo kampraati tuolla alivooviingissa on, kysyi
Matti.
— Se on Tuohisaaren Eero tuolta Järvenpään kulmalta, selitti Himmeliini lattiaan katsellen, ja lisäsi: Hän se oli, joka Tampereen kauppamiehen makasiinissa kävi. Muutama viikko sitten pääsi hän vapaaksi vankeudesta; ja hänen kanssansa minä onneton tänne jouduin.
— Oletko luja siitä ett'ei miehen rikisterissä ole uusia syntiä, kysyi
Matti.
— Sitte kuin hän trahvinsa kärsi, on hän ainoastaan luvattomasti teurastanut vasikan ja syönyt vähän nauriita.
— Päästetäänkös mies kuopasta, kysyi Matti Yrjöltä.
— Tahtos tapahtukoon, vastasi Yrjö ja otti teljen kuopan ovelta, avasi oven ja huusi kuoppaan:
— Tul' ulos Eero, tule, tuuli käy nyt taas sieltäpäin. Ja mies kömpi ylös kuopasta.
— Istu vieras, sanoi Yrjö ja katsoi kysyvästi Mattia.
— Mikä nimes on, kysyi Matti.
— Eeroksi minua on sanottu.
— Aiotko jättää entisen ammattisi ja ruveta työtä tekemään?
— Kuka vangille edes ovensa avaa, saati työtä antaa, vastasi vieras alakuloisesti, kääntyen Yrjöön päin kysyen: oletko sinä ihminen vai piru?
— Olenko minä pirun näköinen, vastasi Yrjö loukatun näköisenä.
— Olit kuun valossa äsken aivan kuin piru, jonka pikkupoikana unissani näin; en suinkaan minä muutoin sinua niin nöyrästi olisi totellut. Mutta mitäs miehet nyt minusta tuumaatte; ettekö pelkää, kun tällaisen jallin olette omiin valtoihinsa laskeneet?
— Emme, vastasi Matti; kehoitamme sinua luopumaan entisestä elämästäsi ja rupeemaan uudeksi ihmiseksi.
— Te? Minua on kehoittanut papit ja poliisit, mutta eihän minuun mikään ole pystynyt.
— Tekeekö mielesi taas kruunun korttieriin, sanoi Matti.
— Yks' hävinneen kaikki, vastasi mies huolettomasti.
Mutta Yrjö puolestaan oli jo muistellut isännän velvollisuuksia. Hän toi leipää, kalaa ja kalja-haarikan penkille ja käski meitä kaikkia illalliselle, muistuttaen:
— Kyllä mar' jo kai ruokakin maittaa?
Ja me söimme kaikin. Kummalliselta tämä ateria minusta tuntui: rosvot aterioitsevat sen luona, jonka äsken olivat riistää puille paljaille! Sitä ihmisyyden tuntoa mitä karkeankin pinnan alla usein piilee! Nämä jäykät miehet huomasivat nuot viallisetkin ihmisiksi.
Kun ateria oli lopetettu, nousi Eero seisomaan, ja aivan niinkuin olis jokapäiväisimmän asian Yrjön luona toimittanut, astui hän ovesta ulos sanoen: hyvästi nyt ja kiitoksia paljo.
Ja niin hän lähti.
Pois lähdimme mekin Himmeliinin kanssa.
— Etkös pelkää, Yrjö, täällä pirtissäsi, kysyi Matti lähteissämme.
— Enhän minä ymmärrä pelätä, sanoi Yrjö ja sulki ovensa.