IX.
— Talvi on tullut perältäkin, tullut pitkän ja pimeän syksyn perästä. Raikas ja puhdas oli taaskin Pohjolan lumivalkea muoto. Paikkakunnallemme oli ilmaantunut uusia asumuksia yksi toisensa perään. Niinpä olimme saaneet uuden naapurin mekin. Se oli Himmeliini. Hän oli ruvennut puusepän ja maalarin ammattia taaskin harjoittelemaan pienessä pirttikopissansa, jonka Jutilan isäntä oli hänen asuaksensa antanut. Ja nyt joulun viimespyhänä tuotiin hänelle uuden pirtin hirsiä. Himmeliini, näet sen, piti talkoota.
Mutta kuinka oli hän siihen mittaan vaurastunut?
Hän oli Pöllön Yrjön mökistä saanut parempaa kuin hopeakolikot olivatkaan, hän oli saanut viisautta, ja siitä asti kuin hän siellä viimeksi oli ollut, oli hän ruvennut uutta elämää elämään. Silloista seikkailua ei tiennyt kukaan muu kuin asianomaiset. Syksyllä oli hän urakalla rakentanut Mattilan riihet ja talvemmalla oli hän nikkaroinut ahkerasti; sillä kyllä se mies aikaan sai kun vaan tahtoi. Par'aikaa oli hänellä nytkin uuskuosinen kirkkoreki tekeillä ja pari uudenaikaista pöytäkaappia. Itse hän sanoi työssä olevan ihmisen onnen ja kiitteli isävainaatansa, "että se oli hänen työhön opettanut".
— Opiksi kuri koiralle, sanoi Matti kerran isälleni. Ja totta se näytti, ainakin tällä kertaa, olevan.
Talkooväkeä kokoontui siis ympäristöltä. Vein minäkin pulskan hirren, ja niin tekivät naapuritkin. Olipa Mattikin siellä; Kailullansa oli tuonut kelpo viissylisen hänkin. Oli siellä Yrjökin, vaikk'ei hänellä juhtaa ollut. Hän oli vaan kutsuttu vieraaksi "vanhan tuttavuuden vuoksi", kuten Himmeliini minulle kuiskasi. Mutta ei ollut hän hyödyttämättä sillä; hänen karhumaiset voimansa olivat suureksi avuksi hirsiä läjätessä, ja "kyläkakoksi" oli hän tuonut suolattuja haukia puolen leiviskää. Hän oli jo sydämmellisessä sovussa Himmeliinin kanssa, sillä jälkimmäinen oli tuomiosunnuntaina ruvennut ajattelemaan "mitä rauhaansa sopei" ja Matin välityksellä sopinut Yrjön kanssa.
Ja niin se talkoo pidettiin kuin tavallisesti tapa paikkakunnalla on.
Pötyä oli pöydässä, eikä Jumalan lahjoista puutetta ollut.
Koska ei ole mahdotonta, että joku innokas muinaistutkija muutaman tuhannen vuoden perästä ryhtyy kirjoittamaan "muinaissuomalaisia kuvia" ja koska on hyvin mahdollista, että tuo tuntematon sattuisi jonkun kirjakaupan vintiltä löytämään pinkan myymättömiä kappaleita näistä muistelmista, niin panen tähän tuon tulevaisuudessa ilmaantuvan entisyyden tutkijan varaksi pöytäkunnan ruokalistan. Olen sen tehnyt silmin-näkijän ilmoitusten johdolla siihen tunnettuun malliin, joka maamme ruotsinkielisissä sanomissa on kaiken vuotta ollut nähtävänä ja yleisön suuta vesittämässä.
Himmeliinin pirtissä.
Table d'hôte (= juhlapäivällinen).
Kello 1-2.
à yksi mäntynen hirsi tai kuorma malkapuita. Tiistaina Tammikuun 28 p.
— Meno: —
Priski ryyppy.
Voita ja juustoa rievän kaakun kanssa.
* * *
Suolaista haukea räätikkä-loodan kanssa.
Kalaryyppy.
* * *
Suolaista lampaanlihaa perunaloodan kanssa.
* * *
Kaurankryynipuuroa voita silmässä tai maidon kanssa.
* * *
Pannukaakkua hienon sokerin kanssa.
Kah.
Sahtihaarikka kulki ahkerasti joka ruokalajin välillä, ja aika jaakkoa se sahti olikin. Pidettiin tässä pöydässä puheitakin, vaikk'ei yhtään tuommoista yksijaksoista, saarnantapaista. Tosin kyllä Matti puhui joskus pidemmältäkin, mutta tuon tuostakin tekivät pöytäkumppanit muistutuksiansa ja väitteitänsä. Luulen sentään näissä pöytäpuheissa olleen älyä yhtäpaljon tai oikeastaan yhtä vähän kuin monilla muilla juhlapäivällisillä, joissa pidetyitä puheita sanomalehdet niin laveasti kertoelevat. Matin ja kumppanein puhetavalla on ainakin se etu, ettei puhuja sitä seuraamalla ole aivan suuressa vaarassa "hukata konsähtiänsä", sillä vaitiolo ja yskiminen ovat aivan luonnollisesti puheenjaksoksi luettavat. Mitä siis näillä päivällisillä puhuttiin?
Kaikellaista, ilmasta, kelistä, vuodentulosta, viljan hinnasta ynnä muusta.
Vähän väliä loin minä silmäni Esteriin, joka tuossa sievänä ja siistittynä kantoi ruokavateja pöydälle ja pöydästä pois. Hän oli siis talkoossa "passarina". Kuinka somana hän liehui edestakasin pirtin ja sodan välillä. Aivan kuin tyhjä oli pirtti mielestäni silloin kuin ei hänen "sinikierttyä" hamettansa ja kiiltovyötänsä näkynyt!
Puhuttiin siinä pöydässä Anttilan emännän kuolemastakin ja kuinka isäntä suree itsensä hassuksi, suree niin hirveästi, ett'ei taida ikänä naimaan mennä, vaikka moni tyttö kyllä "hypän kengässä" menisi hänelle, — sillä mikäs rikkaalle, ja semmoiseen taloon, mennessä oli.
— Niin, honotti Aapelin Malakias, vuositulos miehelle muijan kuolema on.
— Niinpä vaan, puuttui puheesen Matti, jos minunkin muijani kuolisi, niin vesikiuluun kastaisin nestuukin, ja sillä mä sitte haudalla tavan takaa silmiäni tuhraisin.
— Miksi niin, kysyttiin joukosta.
— No ajattelisivathan plikat silloin, että voi kuin se piti muijansa hyvänä, kuin noin suree; — ja totta vieköön, uusia saisin vaikka viisi joka sormeeni.
Se oli minusta hiukan jumalatonta; mutta olihan Matti eineen kielessänsä — ja ajattelin: jos saisimme katsoa monen muunkin Matin sydämeen, niin eiköhän sielläkin olisi samallaista surua nähtävänä? Eroitus on vaan se, että mitä hienompi surija, sitä vähemmän hän näyttää minlainen hän on.
Loppui se päivällinen viimein ja taukosi aterioitsevien isoääninen pakina. "Kiittäkäämme Herraa!" lausui juhlallisesti Matti — sillä tässä ei ollut pappia eikä lukkaria niin sanomassa — ja hiljaisina panivat kaikki kätensä ristiin ja kumarsivat. Se oli kiitos. Ja sen jälkeen alotti Matti ruokavirren, johon toisetkin vähitellen yhtyivät. Kuin ruumis on saanut riemull' hänen tarpeens' ja kylläns', oli muistaakseni virsi, joka siellä veisattiin.
Siinä sitä sitten vielä istuskeltiin, juotiin kahvia ja tehtiin plöröjä sekä pakistiin kaikenmoista.
Punalan Ville tiesi kertoa, että kirkonkylän rusthollarin porstuanperä-kammarissa oli toisella viikolla varkaita käynyt. Kaapin ovi oli auki murrettu ja toista sataa ruplaa oli sieltä viety. Kun varkaita oli heti illan pimeässä ruvettu etsimään, niin oli navetan takaa huudettu: "täällä minä olen". Mentiin katsomaan, ja siellä oli tukeva mies. Vastusta hän ei ollut ensinkään tehnyt, vaan laskenut leikkiä nimismiehen luo vietäessä. Kun rahoja oli etsitty hänen taskuistansa, ei niitä löydetty.
Matti, Himmeliini ja minä kuuntelimme tarkasti.
— Mikähän oli varkaan nimi, Matti kysyi.
— Sanotaan olleen Tuohijärven Eero, vastasi kertoja ja jatkoi: hän oli kesällä päässyt vankeudestansa, kun oli "trahvinsa" kärsinyt; mutta niinkuin sanotaan: lasketaan huora huoneesen, vaan ei varasta vainiollekaan, niin ei hänkään ollut saanut paikkaa mistään; täytyi siis tehdä pahaa vielä, että pääsi uudelleen "Isoon Heikkilään". Oli se saanut selkäänsäkin nimismiehen luona, mutt'ei ilmoittanut rahoja sittenkään.
— Voi maailman vaellusta, huokasi Matti.
Sopisi tästä talkoosta kertoa enemmänkin. Sopisi kuvata Usa-Jussin itkevää naamaa, Aapelin Malakiian honottavaa nenää tai Himmeliinin isäntäpuuhia; sopisi ihaillani Esteriä ja kertoa niistä veitikkamaisista silmäyksistä, joita hän loi puoleeni tarjotessaan minulle kahvia suurella pytyn kannella, joka hänellä oli tarittimena; sopisi myös kertoa, kuinka Himmeliinska huushollaili pakarissa ja täytti emännän velvollisuuksia; sopisi — — niin — sopisi kuvata meikäläisten elämässä ilmaantuva luonnon-omainen runollisuus, mutta se kaikki jääköön tällä kertaa sikseen. Sen vain mainitsemme, että Matilla oli täysi syy sanoa:
Tuo helvetin liemi se se meidän kirouksemme on! Näetkö, miten nuot miehet, jotka tavallisesti ovat viisaita, sävyisiä miehiä ja punnitsevat kulta-vaa'alla puheensa, näetkö, miten he kaikki ovat kekkulia, ett'ei tiedä, nauraako vai itkeekö heille. Niin he molisevat kuin ämmät. Katsos kuinka Usa-Jussi itkien halaa Veräjäntaustan Kallea ja miten Mäenpään Esa ja Upeen Miia väittelevät — kah, ett'eivät vaan mene nupusta yhteen! Holt miehet! Ei riitaa saa haastaa; joisitte viinan ettekä mieltänne! Niin hän puhui riitelijöille. Mutta kuin he eivät ottaneet kuuleviin korviinsakaan tätä ystävällistä muistutusta, niin Matti meni välittämään, otti kummankin miehen niskasta kiini, nukersi Esan oikealla kädellään sänkyyn, Miian vasemmallaan ovinurkkaan lennätti.
Taukosi siitä miesten riita, sillä Matti oli tunnettu sekä voimastansa että viisaudestansa. Vaikutuksetta ei ollut Yrjön ankara silmäinmuljauskaan, johon oli yhdistetty seuraava järeä-ääninen uhkaus: "Supisulkianne miehet heti, taikka ma paiskaan teidän seinän triiviksi!"
— Noin kurjia ovat ihmiset, sanoi Matti, heitä ei pidä aisoissa muu kuin pelko. Tuommoisia he ovat, vaikka kristinoppia on saarnattu satoja vuosia.
— Niin paratkoon, vastasin.
— Ja tällaista peliä on pidetty Nooan ajoista asti. — Ahasveerus ja
Holofernes olivat juomaria, piru heidän peri, mutta — —
Samassa kuului Jussin ja Kallen loilotus:
Ei ole ihme jos pojat juo;
Kun pakanat ja papit juo!
— Näethän, sanoi Matti, korkeat esimerkit lohduttavat. — Olenkin usein huomannut tuossa laulussa olevan liiankin paljon perää.
Jopa viritti Esakin laulun:
Viina on puhdasta ja kirkasta, saattaa ihmisen iloiseks';
Pikari se kiiltää, viina se välkkyy, mieleni tulee niin iloiseks'.
En tiedä oliko laulu paikalla sepitetty vai muististako se laulettiin.
Matti teki muistutuksen tämänkin laulun johdosta, sanoen:
— Kirkkaus ja kiilto se ihmistä juomaan kai houkutteleekin; vaikka hän kirkkauden sijaan löytää helvetin pohjasta nousevan sinisen lieskan.
En vastannut mitään, ajattelin vaan, että surkea todella on, jos niin moni, joka kalaa anoo, saa kalan sijasta mujuisen kyyn.
— Oletko ollut juovuksissa, kysyi Matti minulta.
— Olen; jo koulussa ollessani pääsin väkevän makuun, vastasin hämilläni; ajattelin, mikä rippi tässä alkaneekaan.
— Varhaista, varhaista, mutisi Matti, mitä sitten järvi kuin rannatkin; mutta tiedätpä sitten myös, että juopunut nousee aivan kuin valkeuden maailmaan, sillä siinä tilassa ei ole mies köyhä eikä kipeä, jokapäiväiset huolet unhottuvat, kaikki on niin preaalia ja hyvää; tuolla rinnan alla tuntuu suuri voima ja urhoollisuus — vaikka viisi, ei tämä mies pelkää, sanoi Turmiolan Tommi. Se sellainen tila tuntuu hauskemmalta tietysti kuin tyhjä, ikävä maailma, ja onnen kaipaus se monen juomariksi saa.
— Saattaa niin olla, myönsin.
Silloin rupesi puhumaan Sivutalon Kristo. Hän oli kaksi vuotta pappilassa tallirenkinä ja sentähden pidettiin häntä paikkakunnallamme hienomman sivistyksen edustajana. Jahkas minä laulan teille miehet — sanoi hän — oikein sukkelan laulun. Oli, näette, kerran herraskestit pappilassa, ja silloin ne herrat sitä laulua lauloivat. Akkuna oli auki, niin että minä kuulin laulun tallinovella aivan selvästi; ja kun ne lauloivat sen pariinkin kertaan, niin pystyi se muistooni. Se oli näin:
Jos Aatamikin oisi
Ja kanssamme nyt joisi,
Niin Eevan malja ensiksikin juotaisiin.
Jos Aatamikin häissään
Oisi ollut päissään,
Niin paratiisin poikia nyt oltaisiin.
Siihen se laulu loppui, ja Kristo vakuutti sen omin silmin nähneensä "präntättynäkin".
— Mutta kuinka maaherra ja konsistorjumi on sellaisia kirjoja präntätä antanut, kysyi Aapelin Malakias.
— Juo se pispakin, jos ei muuta kuin aarakkia taikka Pranskan paloviinaa, miks'ei sitten semmoisesta asiasta laulaa saisi, selitti Kristo.
Matti sanoi: mutta jos vallesmanni näkee teidän maantienojassa pyllyelevän, niin mitä hän teille antaa?
— Kasakanpamppua ja juopuneen sakon, vastasi usea ääni.
— Tiedättekö mitä hän herroille tekee, kysyi Matti.
— Juu, juu, vastasi Kristo, hän kilistää heidän kanssaan lasiaan ja sanoo: kool pruu!
— Kool pruu, sano Hiislunti muijaansa, irvisti Jussi.
— Ja Maijala valakkaansa, lisäsi Miia.
— Niin, sanoi Matti, miksi turmelemme itsemme ja miksi seuraamme herrain esimerkkiä, kun siitä kumminkaan ei kunnian kukko laula?
— Niin vallesmanni tekee, mitä virkansa vaatii, puhui Malakias.
— Niin, niin, säestivät toiset, hänen virkansa vaatii pitämään talonpoikaista väkeä kovalla.
— Eikös herrojen juominen yhtä synnillistä ole, kysäsi Himmeliini.
— He juovat taidolla, selitti Kristo.
— Eivät he melua eikä pyllyele maantienojassa, selitti Kalle.
— Meluavat kyllä kopissansa ja pyllyelevät uljaissa trahtööreissä, joihin ei suomenkielellä pääse edes ryyppyä ottamaan, honotti Malakias.
— No tarvitsevathan hekin sydämen lämmitystä, selitti Kristo.
— Miks'ei heille pamppua ja sakkoa anneta, kysyi Usa-Jussi.
— Eihän korppi toisen korpin silmää puhkase, sanoi Malakias.
— Ja yhtä sutten silmäin väli, lisäsi Kalle.
— Valoa, totista valoa tarvittaisiin, kuiskasi Matti minulle.
— Valoa, jossa on lämpö ja elämä, vastasin. Matti kääntyi miehiin päin ja lausui: ettekö ole ajatelleet juopumusta synniksi?
Vastaukseksi kaikui nurkasta:
Ei ole ihme jos pojat juo j.n.e.
— Mutta, huusi Matti kovalla äänellä, vaikka pakanat ja papit, herrat ja vörpaiskatut joisivat niin että sininen tuli sieramissa palaisi, niin me emme saa juoda, jos juominen kerran synti on.
— Vaivaisia syntisiä me kaikki olemme, Matti niinkuin muutkin, kuului pistävästi nurkasta.
— Kukas täällä täydellinen on, huoahti Malakias.
— Kelpaahan Matillekin jumalanvilja, muistutti Miia.
— Olen koettanut olla kohtuullinen nautinnossani, sanoi Matti.
Nyt kuului meluavasta joukosta:
— En minäkään ole sikana ollut! Määräni minäkin tiedän! En ole kertaakaan kurrassa ollut. Ei minua ole Matin tarvinnut talua.
— Vanhurskautta sekin, ajattelin.
Istuimme Matin kanssa akkunan ääressä. Ilta oli jo tullut, kynttilä oli sytytetty. Matti vilkasi ulos ja sanoi: Kas kuinka pohjanen palaa! Katsoin ulos minäkin: pohjoinen taivas leimusi, tuliset miekat sädehtivät näköpiirin rannalla, laella kiiluivat talviset toverimme, sädehtivät tähdet. Majesteetillinen on talvinen tähtikirkas ilta, taivas on kuin iki-isän helmitetty viitta.
— Voi, sanoi Matti, kun tuolta ylhäältä katselisi ihmiselämää, niin täytyisi sanoa: kuin turhat ovat kuitenkin ihmiset kaikki!
Samassa tuli Veräjäntaustan Kalle ulkoa ja puhui tullessansa: minun piti huomenna mennä taloon hako-metsään, mutta siellä taitaa tullakin huono hako-ilma, näen sen taivaan merkeistä.
Näkeehän se juopunutkin taivaan merkit!
Mutta ihme! Yht'äkkiä valkeni peri valkeaksi pirtti. Lännen taivaalla näkyi kirkas sinertävä valkeus, joka hetkeksi täytti koko taivaan rannan; pitkän juovan jätti se jälkeensä ja sammui eteläisen metsän takana.
Kun se pirtin akkunasta ensin sisään loisti, niin himmeältä tuntui pöydällä palavan kynttilän valo; ja iltainen valonilmiö kirkasti talkoomiesten ahavoittuneet kasvot.
Ei sanonut pitkään aikaan yhtään mitään, hiljainen siunaus vaan kuiskeena kuului miesten huulilta.
— Nyt näimme miehet, tulevaisen maailman, sanoi Kalle.
— Se oli muistutus kirkkauden maasta, sanoi Esteri minulle.
Totisina istuivat siinä kulmakunnan miehet. Kynttilä kävi yhä himmeämmäksi ja yks' kaks' — se nukahti kokonaan viimein — lieneekö ollut vettä sydämessä? Kirkkaasti tunki pohjoisen väläysten jylhä valo pirttiin luoteen puolisesta akkunasta, värisevän hohteensa loi tähtitarha sisään toisesta akkunasta. Haamuina liikkui talkooväki pirtissä, valkealle hankivaipalle tuolla ulkona vuodatti kirkkautensa kajastusta Pohjolan leimuava yö.
Esteri asettui seisomaan keskelle lattiaa. Puneva leimu kajasti hänen kasvoillensa, ja tähtein valossa häämötti hänen vaalean tukkansa palmikot. Siinä hän seisoi tyynenä, ympärillään järeät, hiljaisuuteen vaipuneet miehet. Nosti hän päänsä pystyyn, ojensi kätensä kohti pohjanpuolista akkunaa ja lausui hiljaa: Miehet! päällämme on kirkkauden säteilevä holvi, allamme alhainen maa, sydämmissämme yö. Ei näytetä meille jouluyön kirkosta kunniaa, ei Taaporin säteilevää paistetta, vaan tuomion helevä valkeus. Yö on valkeus Hänen edessänsä; pimeyden lävitse näkyvät viilovat tulimiekat. Ne välkkyvät pohjoisen taivaalla, ne leimuavat jo kaikilla neljällä ilman suunnilla! Nouse kansa, herää ihminen, katso korkeuden kirkasta hohtoa, nouse, ole kirkas, ole kirkas kuin auringon läikehtivä otsa, ole raitis kuin äilehtivä taivas tuolla takana pohjoisen maan; ole raikas kuin talvinen puhdas päivä, muutoin, muutoin — — kasvaa häikäisevä kirkkaus, venyy säteilevä miekka, venyy sydämesi pimeään karsinaan asti, leikkaa, polttaa, veristää — välkähtelee tuomion kiiltävä miekka, pakene, mene piiloon, taakse kukkulain, alle vuorien; onnettomat naapurit, sokea talkooväki, melusi estää tänne laskeumasta kirkkauden salaisen haltijan!
Kummastellen katselimme puhuvaa impeä. Hänen äänensä sointu teki ihmeellisen vaikutuksen: kaikki katselivat häntä ihmetellen, sanaakaan sanomatta.
— Mitä tarkoitat, Esteri, sanoi Matti levottomasti.
— Oih, hän vastasi, mieleni oli niin kummallinen, ett'en tiennyt mitä puhuin. — Ja häveliäänä istui hän tuolille.
— Selvää se on, puuttui puheeseen Himmeliini, selvää, perin selvää on, että meidän jokaisen on välttämättömästi tehtävä parannus ja juuri tuima ja totinen!
Ei siihen miehet juuri mitään vastanneet, rupesivat pois hankkimaan yksi toisensa perään.
Lähtöä rupesimme mekin tekemään.
Kun kiittäen sanoimme jäähyväiset Himmeliinille, sanoi hän Matille: Kyllä saa olla tämä vihoviimeinen tällainen kokous; olen ollut matkareisulla ihan helvettiin! Soisi Jumala, että pääsisin pahan pauloist'!
— Apuu meille ylhäält' anna, huokasi Matti.
— Hyvästi nyt vaan ja kiitoksia paljo!
— Hyvästi, hyvästi, ja kiitoksia vaan!
Porstuassa oli Katriina. Hän virkkoi hyvästi-jättäissänsä: Mitä ihminen tekee, sen edestänsä löytää; sullotun ja kaksinkertaisen mitan olen saanut — älä minua Matti järin kovin vihaa!
— Jumala varjelkoon, sanoi Matti, ja läksi ulos Kailua valjaisiin säälimään.
Tiemme erosi Punalan veräjällä. Oli mielessäni jotakin, jonka olisin sanonut Esterille, ja Matillekin, mutta eihän se sana suustani lähtenyt.
Erotessamme huusi Matti: ei tämä komento kelpaa, ihmisestä pitää tulla pyhä taikka — paha.
Kummallinen sana, ajattelin, niinhän se on; ja kuitenkin on paljon ihmisiä, jotka eivät ole tehneet ratkaisevaa päätöstä, eivät vaella pyhyyden eikä pahuuden tiellä, vaan tavan ja tottumuksen yleisellä karjakujalla.
Miettiessäni kului matka pian, tuskin huomasin että jo ajoin rakkaasta kotiveräjästä pihaan.
Kuinka hyvältä sentään tuntuu päästä kotia!