X.
Taas on suvi, minulla jo kahdeskolmatta. Pohjalammilla on häät. Kirjavalla vaatteella peitetty kaappi on alttarina; tämän satunnaisen alttarin edessä on kukitettu ryijy, ryijyllä on kaksi n.s. vihkipallia, joille parin on määrä polvillensa laskeutua. Pitäjänapulainen seisoo kaappialttarin takana kirja kädessä, ja yltympäri ryijyn seisovat telturit valmiina. Pirtti on puhdistettu ja pesty, päreillä on verhottu sekä katto että seinät. Jo nostavat telturit korkeuteen sinipohjaisen suuren liinan "morsiustaivaaksi", sillä porstuassa vetää kraatari Sankreini porinmarssia merkiksi, että morsiuspari on tulossa. Morsian astuu jo sisään sulhasen kanssa. Se on Esteri, tuo mustahameinen tyttö, jolla naapurivaimojen suureksi kauhistukseksi ei ole päässä muita "koreuksia" kuin muutama sininen ja valkea kukka. Ujostellen astuu hän vihkimatolle. Sulhasena on hänellä niin kukas muu kuin minä! Juhlallisesti toimitti "maisteri" vihkimystoimituksen — ei messuakaan unhotettu.
Tässä sitä siis nyt ollaan.
Esteri oli ihmeellisesti kehittynyt. Koulussa saatuja tietojansa lisäämistänsä lisäillyt, niin että hän meikäläisiin oloihin nähden saattoi käydä kylläkin sivistyneestä tytöstä. Meidän tuttavuutemme, koulussa alotettu, oli kasvanut kasvamistaan ja tullut aina likeisemmäksi — luulen olleemme onnelliset, kun olimme katkeamattomilla siteillä yhdistetyt.
Kun nyt vihkimisen päätyttyä vieraat meitä onnitellen kättelivät, niin astui muurin nurkasta esiin Yrjö; oikein permanto-palkit notkuivat, kun hän astua jytisti luoksemme. Hän piilotti leveään kouraansa Esterin käden, teki saman tempun minulle ja murahti: olkoon onneksi! Samassa kääntyi hän takasin, toi muurin-nurkasta katajavanteisen pytyn, laski sen Esterin jalkain juureen, sanoen: täss' olis vähän huushollin alkua! Me kiitimme lahjasta; vaan kun sittemmin katsoimme siihen, näimme ihmeeksemme pytyn olevan kovia hopearuplia puolillansa. Emme tahtoneet mitenkään tällaista lahjaa vastaan ottaa, mutta Yrjö oli ykspäinen eikä ottanut sitä takasin, sanoi vaan: pitäkää te vaan hopea, ei se minulle ole juuri iloa tuonut — ja — ja — tottahan korpi-krotari hako-äijänä tai kalaviskarina teillä jokapäiväisen leipänsä saa? Ja siksi asia jäi.
Huomenis oli lähdettävä meille, sillä olihan Mäkelä isompi torppa kuin
Pohjalammi, ja tarvittiinhan siis meillä miniä paremmin kuin vävy
Pohjalammilla. Lähtö oli siis käsissä. Sankreini veti taas porstuassa
marssia, Esteri liritti viimeisiä jäähyväisiä itkevälle äidilleen.
Kailu oli valjastettu reen eteen — Pohjalammille ei ollut ratastietä.
Reessä oli Esterin kapineet, mitä lienee ollutkin, sänky, kaappi ja pari pataa. Me morsiuspari marssimme jalkasin häävierasten kanssa edellä; perässä piti Yrjön kuskata kalukuormaa.
Kun siinä juuri oltiin lähdössä, ja Yrjö jo oli pari kertaa huutanut Kailulle lähdön merkiksi, niin tulee Himmeliini olkiladosta päin suuri uudenaikainen piironki selässä. Päästyänsä reen luo, asettaa hän taakkansa kuormalle ja sanoo: Lisänä rikka rokassa.
— Hämmähäkki taikinassa, lisäsi Yrjö, istui kuormalle ja läjähytti
Kailua vitsalla lautasille.
Liikutetun näköinen oli Matti, kun hän siinä huusi lähteissämme: ota vanha mies mukaasi, Kustaa, niin on hyvä elämän läpi kulkeaksesi!
Ja niin me lähdimme jalkapatikassa tuota suden juoksemaa virstaa käymään. Törähytteli kotvan aikaa Pohjalammin pihaveräjällä raikuvaan pukinsarveen Matti, ja jäähyväisiksi vastasi monenkertaisesti ahon syrjässä alkava jylhä hongisto. Välimiten soitteli pelikommoansa Sankreini, ja kehoitukseksi Kailulle räyskähteli silloin tällöin jyreä kalukuormalla istuva kuski.
Ja niin toin minä nuoren vaimoni kotia.
* * * * *
Ajat ja olosuhteet ovat muuttuneet. Uotila, Matin kototalo tuli kansliissa myytäväksi. Sen huusin minä, ja Maariasta olemme jo täällä asuneet. Täällä nyt saan yhä suuremmassa määrässä kokea, "kuinka hauska on päästä kotia". Tässä nyt istun porstuanperä-kammarissa ja kirjoitan näitä muistelmiani. Kyllä moni nauraisi minua, minä maanmies kun tällaisia kirjoittelen. Mutta mitäs minä siitä! Hauska on muistella menneitä päiviä, hauska on, jos elän vanhaksikin, katsella näitä asioita, joita olen muistoon pannut. Paha vaan, ett'en enää kerkiä kirjoittamaan kuin aikaharvoin muutaman rivin. Esteri askaroitsee pakarissa, Yrjö hakkaa hakoja karjopihassa. Vanhempani kuuluvat voivan hyvin — he lupaavat pitää tölliä niinkauvan kuin jaksavat.
Kaikki olisi hyvin, ellemme eilen olisi saaneet sitä ikävää sanaa, että
Pohjalammin Kreeta sairastaa.
* * * * *
Paras lienee, että panen paperille päivänkin, jona rivini kirjoitan.
Toukokuun 19 p.
Kreeta on tullut huonoa huonommaksi. Esteri meni eilen sinne. Omituinen ihminen se Kreeta; Hän uneksii ihmeellisiä asioita. Hän kuuluu usein sanovan: kuinka autuasta sentään on päästä kotia! Ihmeellinen sana! Se on usein minunkin povessani kuulunut, vaikk'en ole sitä ijäisyyden valossa käsittänyt.
Toukokuun 21 p.
Esteri on ollut kotonansa; kuinka tyhjä on kotimme hänen poissa ollessaan! Hän lähetti minua sinne kutsumaan. Hevonen valjaisiin siis ja matkaan!
Toukokuun 25 p.
Kreeta on siis kuollut. Ennätin arvoltaan Pohjalammille, ennenkuin loppu tuli. Siinä hän makasi vuoteellaan hyräillen: "o taivaan koreus!" Ei mene milloinkaan tämä kuolemantapaus mielestäni. Maisteri luuli hänen hourailevan, mutta ei hän suinkaan houraillut. Sumeeni tuli suuresti kun hän siinä vuoteellaan katseli ylöspäin ja puhui: Kuulkaat, korkeemmassa kuorissa veisataan, ah kuinka urkuin uusi virsi pauhaa ja kantelein soitto kaikuu niinkuin suurten vetten pauhina. Jo aukenee taivaan kultainen portti, jo kiiltää hopeakirkas elämän virta. Avatkaa räppänä, avatkaa ovi, että kuulen selvästi kotimaani soiton — siellä on minun kotini, sieltä minä tänne lähetettiin kouluhun kovan elämän, orjantyötä oppimahan; — vaan kohta, ja kohta, ja kohta viette te — te kauniit siivelliset taaskin vaivaisen vaimon kultanurmen kainalohon, Tuonelan sinisalihin.
Hän vaipui sitten vähäksi aikaa äänettömyyteen. Matti istui pesän edessä pää käteen nojattuna. Esteri oli asettanut istuimensa päänaluisen kohdalle, minä seisoin oven suussa.
Tuli sinne kotoni väetkin ja seisahtuivat oven suuhun.
Kreeta nosti taaskin silmiään ja huomasi Matin pesän edessä.
— Matti, hän sanoi, tule likemmä, että saan puhua. Minä olen ollut huono vaimo, sinun on minusta ollut usein vastusta. Anna anteeksi, — minä olisin ollut hyvä, mutta minä en osannut.
— Anteeksi antakaamme, sanoi Matti melkein tukehtuneella äänellä, minäkin olen usein sekoittanut kyyneleitä leipääsi.
— Olisin ollut parempi, jos olisin osannut, vaan en osannut. Nyt on minulla moni asia selvempi, ennen sitä vastaan en tiennyt, mikä minun oli ja mikä minulta puuttui. Muistelin autuasta maata, josta olin tänne tullut. Toisinaan oli se muisto niin hämärä: minua oli käsketty jotain tekemään, mutt'en muistanut, mitä se oli. Kaikki oli niin ihmeellisen sekavaa ja sumuista, eikä selinnyt minulle elämäni sekava vyhti, ei hälvennyt sakea sumu; kun minä oloani aloin ajatella, niin täytyi itkeäni — — Esteri, tuo vieläkin minulle vilukukkia, tuo sinisiä ja valkoisia vilukukkia, kevään ensi kukkia — Matti, avaa ovi selki seljälleen, että vielä kerran saan nähdä kauniin pihlajamme, että saan nähdä, kuinka loistaa säteilevä päivä meiltä tänne sakean sumun ja paksun pimeyden maahan.
Ovi avattiin, ja Esteri toi sini- ja valkovuokkoja, pani ne vesilasiin ja asetti lasin tuolille, sairaan päänalusen kohdalle.
— Kas, sanoi sairas, tikapuut käyvät tuolta pihlajan juurelta ylös ilmaan, ylös tuonne aina päärlyillä kaunistettuun saliin — enkelit käyvät ylös ja alas — Kas, kas, tuo yksi viittaa minulle hienolla, hohtavalla kädellään — Näytäs, Esteri, kukkasiasi! Katsoppas vaan noita pieniä, kauniita silmiä, joita kostuttaa murheen kyynel — Matti, Esteri, Kustaa, kaikki, jääkäät hyvästi — suloista on päästä kotia.
Esteri avasi kirjan ja luki: "Hän on pyhkivä pois kaikki kyyneleet heidän silmistänsä, eikä kuolemata pidä silleen oleman, eikä itkua, eikä parkua, eikä kipua pidä silloin oleman".
— Niin se on, sanoi sairas, veisatkaa minulle suvivirsi!
Sen jälkeen ei hän enää puhunut mitään. Me istuimme ja rupesimme veisaamaan: "Jo joutui armas aika ja suvi suloinen".
Mutta Kreeta hengitti vielä muutaman raskaan kerran ja sammui niinkuin kynttilä ennen Himmeliinin pöydällä.
Lopetan tämän kertomuksen Kreetan lopusta kysymysmerkillä, sillä kuka osaa selittää hänen elämänsä himmeän sadun?
Kesäkuun 1 p.
Tarkastin Mattia haudalla. Tekokyyneleistä tai kastetusta nenäliinasta ei näkynyt rahtuakaan. Silmät maahan luotuina hän seisoi haudan partaalla; ja kun hauta oli siunattu ja kellot paukahtivat soimaan, luulin hänen silmässään nähneeni kyyneleen, nähneeni sen ensikerran eläissäni.
Syyskuun 15 p.
"Syksy on tullut ja myrskyelee". Siunattu on maa, sato runsas. Esteri utelee minulta, mitä minä oikeastaan iltasilla olen kirjoitellut yksinäisyydessä. Ehkä luen hänelle ensi pyhänä nämät muistelmani. — Olen itselleni aivan kuin kysymysmerkki, tulleeko selvää milloinkaan?
Syyskuun 20 p.
Olen lukenut tämän kyhäelmäni Esterille. Muutoin oli se hänen mielestänsä joltinenkin paitsi siinä kohden, että siinä oli mainittu hänen lapsellisuuksiansa liian paljon. Hän sanoo myös kaipaavansa siinä lemmen-asioita, semmoista kuin esim. "Kuuselan kukassa", "Suomalaisissa Uuteloissa" ynnä muissa kertomuksissa on. Mutta, myöntää hän, mistäs niitä semmoisia ottaa, sillä mehän saimme toisemme ilman pitemmittä mutkitta.
Olen pyytänyt Esteriä joutohetkillä — joita hänellä ei näytä viljalta olevan — kirjoittamaan jotain näiden muistelmain lisäksi, joita sitten vanhoina saisimme katsella. Hän kielsi ensin, mutta suostui vihdoin. Vuoden kuluttua luemme toisillemme, mitä olemme kirjoittaneet.
Tässä seuraa molempien aviopuolisoin kirjoitukset ajanmukaisessa järjestyksessä, sellaisina kuin ne lopullisesti järjestettiin.
Kah.
Jo syyskuun 30 p. kirjoittaa Esteri.
Minun pitäisi siis kirjoittaa elämästäni ja niistä ihmisistä, joista Kustaan muistelmissa puhutaan. Kenestä muusta alkasin kuin äidistäni? Ihmiset kyllä pitivät häntä hessahtaneena; ja tosi on, että hänen henkensä oli nukkumuksen tilassa, mutta kuitenkin oli hän hyvä-sydäminen ihminen. — On kuin aukenisi kirkkauden maailma sieluni silmäin eteen muistellessani kaikkea sitä, mitä äitivainaja minulle itkein lauloi ja kertoi. Hämärä oli se maailma, jossa hän liikkui, mutta hämärän sulon ja suloisten aavistusten maailma se myös oli.
Sama, lokakuun 3 p.
Kummallinen mies se isänikin. Vanha viisasteleminen on häneltä milt'ei kadonnut. Raamattuansa hän vaan lukee jättäen kaikki muut kirjat sikseen. Ainoasti Kiven runoja hän vielä usein lukee. — On kuin ahdistaisi rintaani joka kerta kuin näitä runoja luen. Niiden tekijä on sydänverellään ne kirjoittanut, sillä ne runot ovat täynnä elämän tuimaa tuskaa.
Eilen luuli kai isä olevansa vapaa kuulijoista, sillä hän luki ulkoa taaskin tuota synkkää ja ihanaa runoa:
Mi ikävyys,
Mi hämäryys sieluni ympär'
Kuin syksy-iltanen autiomaall'?
Turha vaiva täällä,
Turha ompi taistelo
Ja kaikkisuus maailman, turha!
Sitten hän käveli edestakasin pirtissä, laski polvilleen sänkynsä viereen ja rukoili. Noustuansa huusi hän kiivaasti: jos se kallio horjuu, niin sitten kaikki horjuu.
Sama, marraskuun 1 p.
Isä käy yhä miettiväisemmäksi; hän sanoi eilen, ett'ei rakkautta eikä uskoa ole muualla kuin kirjoissa. Hän raukka on niin usein pettynyt! Luulen puolestani, ett'ei hän ole saanut osakseen tuota rakkauden valoista silmäystä ylhäältä. Oli kuinka oli, minä tunnen rakkautta olevan maailmassa, minä uskon Kustaata ja hänen rakkauttansa. — Merkillistä, että hän, joka on käynyt koulua melkein lukioon asti ja on niin paljon lukenut, rnpesi maamieheksi ja nai torppariin tyttären. Mutta totta kai "vakka kantensa hakee, vakan kansi kantumensa".
Kustaa, marraskuun 15 p.
Syksyiset kiireet ovat estäneet kaiken kirjoitustyön. Matti puhuu kuolemastansa usein ja levollisesti, mutta katsantonsa on synkkä, ei se uskon riemua osoita.
Esteri, joulukuun 1 p.
Nuori pastori kävi isän tykönä, mutta ei isä hänelle paljoa puhunut, tunnusti vaan itsensä syntiseksi ja sanoi turvaavansa armoon avaraan. — Kauniisti puhui pappi, oikein kauniisti — niillä nuorilla papeilla on toinen tapa kuin vanhoilla.
Kustaa, joulukuun 2 p.
Nuori pastori oli Matin luona; sanansa olisivat mainiosti sopineet esimerkiksi kielioppiin, niin olivat ne punnitut ja sommitellut. Onhan, kuulenma, pappissivistystä viimeisinä aikoina korotettu. Mutta kuinka oli itse asian laita? Niin, siinä kohden olisi Matilla kenties ollut sanomista enemmän kuin pastorilla.
Esteri, joulukuun 3 p.
Olen siis orpo; molemmat ovat he siis jo menneet hämärää tietä ijäisyyden kaukaiseen kaupunkiin. Isä nukkui rauhallisesti ja sanoi toivovansa, että taistelu sai hyvän lopun.
Kustaa, jouluk. 21 p.
Olemme haudanneet appeni. Rauha hänenki, kärsineen, tomulle. Mikä on elämä? Onko se uni? Onko se mitä tavallisesti kuolemaksi sanotaan, heräjäminen uuteen, korkeampaan elämänmuotoon? Vai uinahtaako elämämme kuolemassa taas siihen tiedottomuuden ja tunnottomuuden hämärään, missä se ennen syntymistä uinaili? Mistä saan vastauksen?
Esteri, jouluk. 25 p.
Olen siis pitänyt joulua oman kattoni alla. Kuinka hauskaa, vaan kuinka ikävää samalla! He eivät olleet veisaamassa kanssamme jouluvirsiä, mutta varmaan niillä tuolla ylhäällä on paljon ihanampi joulu kuin meillä täällä alhaalla. Kustaa on usein niin miettiväinen ja tuomioissansa ylen ankara. Tosiaan ei auttaisi meidän ihmisten toisiamme tuomita vaan sääliä ja surkutella, sillä kaikki olemme viheliäisiä, viheliäisiä peräti.
Esteri, helmikuun 5 p.
Se on siis tapahtunut. Yrjö Matiias on hänen nimensä — Kustaan tahtoma nimi. Kyllä elämä ansaitsee elämisenvaivan. Priski on poika, potkii kuin veitikka ja huutaa kuin lukkari.
Kustaa, 12 p. toukokuuta.
Olimme Vapunpäivänä pappilassa. En olisi luullut Esterin niin somasti herrasväen joukossa itseänsä käyttävän. Ei puuttunut häneltä muiden rinnalla muuta kuin ruotsin taito; mutta viis' siitä, kielellänsä lintukin laulaa. — Odotin saavani kuulla herrain huoneessa jotakin, josta olisi sydämelleni virvoitusta, mutta petyin. Maasta maallisia olivat jutut kaikki; totia siellä illan kuluksi juotiin. Se kuuluu olevan vaan tapa sellainen. Kysyin siinä herroilta pakinan lomassa, mistä ihminen saisi totuuden, elämän, lämmittävän ja voimaa antavan totuuden.
"Raamatusta", vastasi provasti, kunnon ukko.
"Mutta millä tavoin", uskalsin kysyä.
"Älä tutki opin perustusta, usko yksinkertaisesti", sanoi kappalainen juhlallisesti.
"Loiskis, Uotila", sanoi Monnilan maisteri, kilautti lasiansa, otti siitä siemauksen ja lisäsi, "täss' on totuus!"
Mikä siis on totuus?
Tahtoisin nähdä totuuden, nähdä sen kristillisessä elämässä, niin että elämä jokaisena hetkenä saarnaa totuutta. Koulussa luettiin ketun sanoneen kukolle: "en minä suupuheilla elä". Ja samaa täytyy minun sanoa. Jospa edes "suupuheilla" olisi täysi tosi tarkoituksena!
Seuraelämän kukkanurmen alla, tervehdysten, kumarrusten, kiitosten ja hymyilyjen kirjavien kukkien alla on routaa paksulta. Tuskastuttavalta tuntuu minusta se, että kaikki ovat niin varmoja ajan ja ijäisyyden kysymyksissä; ei koskaan oteta niitä puheeksi, ei kenenkään tarvitse epäillen kysyä. Minä yksin olen kuin outo härkä vieraassa karjassa — yksin epäilyksineni ja tuumineni.
Sama, toukokuun 20 p.
Isänmaallisuus ja kansallisuus — ne, ne ovat käyneet nykyään mahtisanoiksi, niitä käyttää ylioppilaat luennoillaan, niitä rusthollarit totiklasin ääressä. Olen kuin pussissa.
Sama, toukokuun 30 p.
Eilen oli pitäjämme ylioppilasten toimeenpanema "kansan-juhla". Kiipeemistä, pussitaistelua, kilpa-ammuntaa, seuranäytelmä ja viimein vilkas tanssi — niinhän varmaan mainitaan asia sanomissa. Puheen piti Monnilan maisteri — sama joka klasissa sanoi totuuden olevan — ja lopetti puheensa innokkaalla huudolla: eläköön isänmaallisuus ja kansallisuus. Ja väki huusi mukaan: eläköön, eläköön!
— Maisterin viimeinen "purpuri" meni päin mäntyä; hän vikureerasi aivan uunin taakse — ja sinne hän jäi — hän kaatui uhraten voimansa kansallisuuden- ja isänmaa-aatteen eteen! Sehän on suomalaisen pyhin velvollisuus, kuten hän puheessaan sanoi.
Pitihän siinä kirkonkylän rusthollarikin puheen isänmaanrakkaudesta; ja kylläpä hän "maatansa" rakastaakin, vieläpä muittenkin — ajoihan se leski-Eevan pois maansa päältä nimismiehen kautta, Eeva kun oli iso-uskolainen. Ajaahan se kerjäläisetkin talostansa tyystin pois aina riihiveräjälle asti. Ja kuitenkin puhuu hän isänmaanrakkaudesta. Hän harrastaa kansan valistusta, ei hän siis renkien kanssa ryyppää — vaan vertaistensa.
Totuutta, totuutta siis "isänmaallisiin" ja "kansallisiin" pyrintöihimme, ei suupuheilla eletä!
Sanovat: "vallassääty sulakoon yhteen talonpoikain kanssa". Aivan niin. Mutta talonpoikaisylimystö sulakoon myös yhteen alhaisemman kansaluokan kanssa! Katsokaa, ett'ette seuroissamme puhu sellaista, mikä muistuttaa olevanne ylimystöä! Ja me "kansalliset", me yhteen sulaneet talonpojat ja herrat — herra talollinen Matti Mattila ja herra valismanni B. B.; mikä tasa-arvoisuus! niin me alentukaamme taas Heikki-rengin ja Kaisa-piian kannalle — herra Heikki Heikinpoika ja neiti Kaisa Kaisantytär — mikä tasa-arvoisuus! Tahi mukavampi lienee jättää herrat ja neidet pois ja sanoa: kansalainen Heikki, kansalainen valismanni. Eteenpäin siis! Kerran tulee Heikin ja Kaisan vuoro, he taistelevat silloin mahtavaa, omavaltaista keski-säätyä vastaan; ja onneton se, jolla on eheät housut ja harjattu nuttu — hän on kavaltaja.
Ja kuitenkin sanoo povessani ääni, että tässä uudessa puuhassa on totuutta, jota meidän tulee auttaa voitolle. Mutta mikä on totuus? Sen sanoo päivän selvästi jokainen maaseutukirjeenvaihtaja sanomalehdissä — mutta sanoo sen niin varmasti, niin epäilemättä, että on syytä epäillä, onko hän milloinkaan täydellä todella kysynyt: "mikä on totuus?"
Ennemmin tahdon ilmoisen ikäni olla epäkansallinen pimikko — jonka nimen jo noin sivumennen sain — mieluummin tahdon olla oma itseni kuinka pienenä tahansa kuin huutaa "huroota" tietämättä, mistä puhe on tai kirjoitella sanomalehtiin tuon ainoan mallin mukaan, jota melkein yleisesti käytetään.
Eiköhän pienikin ihminen ole parempi suurta apinaa?