XI.
Kun luimme nämät muistoonpanomme, niin huomasimme ne sangen vaillinaisiksi. Päätimme sentähden jatkaa niitä, kirjoittaen aina jotakin "kun aikaa on ja jotakin merkillisen-laatuista tapahtuu".
Esteri, kesäkuun 6 p.
Nyt on siis Kustaan nimipäivä. Annoin hänelle lahjaksi vihkosen Suomalaisia Uuteloita. Mutta entistä iloisuutta en hänessä enää näe, hän on niin umpimielinen. Kaikissa seuroissa, joihin meitä viime aikoina on ruvettu kutsumaan, on hän aina niin yksinänsä; ei hän innostu. Hän on luonnoltaan vähän isävainaani tapainen, epäilevä ja ivallinen. — Niin isävainaani, kunnon äijä! Hän oli niin paljon saanut kokea petosta ja kavaluutta. Katriina hänen hylkäsi Himmeliinin tähden. Olen pitänyt Katriinaa silmällä, missä on sopinut. Kirkkotiellä olen hänen nähnyt niin prameasti pyntättynä. Hänen päävikansa on epäilemättä turhamaisuus — isävainaa olisi sanonut hänen himoitsevan kirkkautta ijänikuista, mutta väärällä tavalla. Ja todellakin hänen silmänsä hyväilee ulkokiiltoa; luulen ett'ei hänellä ole tuota sisällistä silmää, jolla pintaa syvemmälle katsoa voi; ja sentähden hän kai isävainajani hylkäsikin ja otti pramean Himmilän Kustaan.
Kustaa, kesäkuun 15 p.
Himmeliinin väki on, kuulemma, tullut uskoon. Sinne kuuluu kokoontuvan pyhä-iltasin, joskus arkionakin, kansaa kaikellaista. Siellä lauletaan ja pidetään "kanssapuheita". Katriina koreilee entistä enemmän. On laittanut itselleen suuripuikkoiset korvarenkaat ja huikean punertavan hameen ja heluja kaikellaisia. Hän sanoi kirkkotiellä meille, "että eikös Kristuksen puhdasta, kiiltävää morsianta kelpaa koristaa".
Hyvästi sitä Himmeliinin joukkoa pilkataan ja parjataan, mutta eivät ne siitä näytä huolivan. Pappien kanssa he väittelevät ahkerasti ja lupaavat tunnustaa uskonsa vaikka korkean konsistorjumin edessä. Menisinkö heidän seuraansa? En! Sillä heidän opettama vanhurskautensa on ulkopuolinen kiiltävä puku vaan, joka ei sisällisesti saa ihmistä sotakannalle maailman kanssa. Se on jotakin, joka näkyy vaan ei todella ole.
Se juuri lienee elämäni suurin kuorma, että olen oppinut näkemään olemisen olevan riidassa näkemisen kanssa. Osaksi on Matti minulle sen asian huomauttanut. Hän se yksinkertaisella silmällään näki eroituksen pinnan ja ytimen välillä, näki silloinkin kun muiden mielestä kaikki oli oivallista aivan. Toivoisin hänen nyt olevan siellä, missä oleminen ja näkyminen on aivan samaa! Kuinka vaikea tuo tuollainen oleminen on, sen olen kyllä saanut kokea. Niin pian tahtoo häilähtää elämä sille suunnalle, että oleminen on tipo tiessään ja paljas näkymisen kuori jälellä. Silloin tuntuu kuin en olisikaan enää oma itseni; tyhjältä tuntuu silloin ja kylmältä, kunnes taas hiljaisuudessa alan etsiä itseäni.
Esteri, kesäkuun 23 p.
Oikein hauskalta tuntuu, että olen saanut askareeni tehdyksi. Kuinka paljon onnea kuitenkin on minulle suotu! Kustaa on miesten kanssa koivunlimoja pihaan tuomassa, sillä huomenna on Juhannus. Kirjoitan nyt tässä odotellessani muutaman rivin. Mutta millä alan? Korkeana kohoo sininen pilvetön taivas, viheriänä rehoittaa nurmi, jota tuhannet kukkaset kaunistavat. Lempeänä laskee länteen aurinko armas. Suloinen lemu tuoksuu avatusta akkunasta vastaani. Koivistosta kuuluu lintujen iloinen viserrys; kuusistosta kuuluu käen kaipaava kaksiääninen sävel. Kuinka ihanaa lienee siellä, missä kesä ijankaikkinen viheriöitsee, tuolla äitini "kotimaassa", elonvirran äyräillä, siimeksessä elämän puun! — Mikä ihme vetänee mieltä ihmislapsen tuonne ylös äärettömyyden sinimereen? Nyt ymmärrän äitivainajani laulun: oi milloin ja milloin ja milloin? On tänään niin kummallista. On aivan kuin koko olentoni hiukeisi, — tahtoisin poveeni imeä, imeä kaikin voimin, jotakin tuolta ylhäältä, tahtoisin painaa pääni vihannalle mättäälle, nukkua iäksi ja siirtyä vapaana kuin lintu tuonne kirkkauden maahan, tuonne autuuden vihannoimaan saareen, joka tuolla sini-aaltojen välissä sijaitsee — — siellähän se on tuhansien aurinkoin kirkkaassa välkkeessä — tuonne, mentävä on, ohi kuun, taakse tähtein, pohjantähden tuolle puolen! Minne? "Oletko nähnyt Jerusalmin porttia, uuden Jerusalmin kultaista porttia?" Niinhän kysyi pimeyden hetkellä isäni. Oletko nähnyt? "Autuaat ovat jotka eivät näe ja kuitenkin — uskovat". — Sinä, kukkaseni, kultaseni siinä akkunan alla! Ilta lähenee, yö, lyhyt kesäinen yö on tulossa; ummista siis jo punalehtinen teräsi! Ummistathan sen jo. Mutta huomenna on uusi päivä, kesän kirkas juhlapäivä; silloin sinä käännät hohtavan pääsi kohti kirkkauden porttia, päin ääretöntä itää; valoa ja elämää kaipaavan pääsi käännät sinä aurinkoa kohden. Eikä petä sinua elämä, ei turhaan tarvitse sinun ikävöidä, sillä huomenna saat imeä taivaan kirkasta elämää. Silloin koko olentosi loistaa kirkkauden puvussa. — Mutta minä?! Kuinka on minun laitani? Ihminenkö yksin turhaan nostaa päänsä kohti kirkkauden kultaveräjää, ihminenkö yksin tuntee olevansa petetty?
Täytyy lopettaa, miehet tulivat jo kotia ja pystyttävät juhannus-koivuja pihaan.
Pikku Yrjö herää. Herra siunatkoon häntä, sydämeni lemmittyä. Hänen tähtensä tahdon vaikka sata vuotta elää ja — ikävöidä, sillä suunnattoman suuri on rakkauden voima, kuolemaakin väkevämpi on rakkaus.
Kustaa, kesäk. 24 p.
On taas vähäsen aikaa kirjoittaa, Esteri ja muu väki ovat kirkossa. — Kyllä on juhannus tänä vuonna ihana, ja kaunis on kesäinen päivä. Kuinka tasaisesti läikkyy lahti tuossa rantavainion alla, hopeainen läike aivan kuin hymyilee siintävälle taivaalle niin juhlallisesti ja rauhallisesti. Jospa ihminen voisi unohtaa menneet ja tulevat ja yhtyä tähän rauhalliseen hymyilyyn! Mutta päivät rupeavat lyhenemään lyhenemistänsä, kirjava keto alkaa himmentää loistavaa kaunistustansa. Kaikki on vaihtuvaista; pysyväistä on synti ja kurjuus vaan. Jospa voisin olla niinkuin Esteri! Hänelle puhuu koko maailma, niinkuin hän sanoo, "ijäisyyden ihanaa kieltä"; minulle se puhuu katoovaisuuden ja kuoleman, muuttumisen ja häviön "siansaksaa". Jospa en ensinkään olisi mitään lukenut, niin kenties olisin tyytyväisempi — kävellä jätkisin pellolla pitäen kiini auransauvasta enkä — aattelisi mitään. — Vaivanneeko Yrjöä esimerkiksi tuollainen levottomuus? — Tosiaan? — — —
Sama, kesäkuun 30 p.
Aina vain on Yrjö levollinen ja tyyni, levollinen kuin hakotukki, joka hänen edessänsä seisoo. Kysyin häneltä tuonoin syödessämme: mikähän on edessänne teidänkin tämän maailman perästä?
"Arvatenkin kuolema", hän vastasi välinpitämättömästi.
"Mutta mitä tulee kuoleman perästä", kysyin.
"Niin, sanos muuta", vastasi hän entiseen tapaansa.
"Mitäs olette ajatelleet omasta tilastanne?"
"Mitäs mä siitä sitten ajattelen?"
"Ettekö pelkää ajatellessanne, että kerran täytyy täältä lähteä?"
"Mitäs se pelosta paranee?"
Niin hän vastasi, nuoli juurtajaksain lusikkansa, "kiitti" kädet ristissä, otti kaakkurinnahkaisen lakkinsa päähänsä ja meni pesän eteen lämmittelemään.
Sen koommin en niistä asioista päässyt hänen kanssa juttuun kiini.
"Suruton niinkuin kanto", sanoi hänestä kerran Kujansuun Johanna.
"Makaa, että horisee, synnin unessa", arveli kiertokoulu-mestari.
"Kaikkea kristillisyyden tietoa vailla", arvosteli pastori viime vuonna
Kokkolan lukusijoissa.
"Epäuskon tilassa on se mies", sanotaan Himmeliinin sanoneen "veljilleen".
Esteri, heinäkuun 5 p.
Eilen kun miehet olivat ulkotöissä, olimme Yrjön kanssa kahden kotosella. Hän valitti sydämensä olevan kipeän, istuskeli ja makaili kaiken päivää pakarissa, katsellen miten minä leipiä uuniin panin. Siinä minäkin vähän istahdin, odotellen leipien kypsymistä. Ajattelin itsekseni, mitähän tuokin äijä oikein tuumii? Ja kun monesti olimme ihmetelleet, että mistähän syystä tuo Yrjö meille rakkaat hopearuplansa lahjoitti, niin kysyin sitä häneltä suorastaan. Yrjö vastasi:
"Näin kerran ihmeellisen unen — se oli pari viikkoa sen jälkeen kuin ne meillä kävivät, ne sissit".
"No, minkälaista unta?"
"Enhän minä sitä ole kellenkään viitsinyt puhua".
"Puhukaa nyt sentään!"
"Olkoon niin, et suinkaan sinä vanhan korpikratarin unia raitilla roinaa?
"Johan nyt".
"Niin: se oli aamupuolella yötä, vähää ennen päiväntuloa. Makasin sängyssäni niinkuin tavallisesti; rahapytty oli sängyn alla, ja kuu paistoi klasinmuotoisesta sisään. Olin olevinani valveilla mutta nukkua sentään taisinkin. Silloin rupesi sänkyni jalat kolkkumaan, ja hiljaa nousi sänky, ja minä sängyssä. Ajattelin, mikäs myrkky sitä sänkyä nostaa, vilkasin sivulleni, katsoin sänkyni allekin ja näin pytynkannen kahvasta käyvän niiniköyden ylös korkeuteen. Seurasin silmilläni köyttä aina korkeammalle, ja tuolla ylhäällä, niin ylhäällä että tarvitsisi kumminkin tusinan kirkontornia ennenkuin sinne ulottuisi, näin taivaan pelistukin".
"Taivaan pelistukin", ihmettelin.
"Niin; ja oikein rytinä kuului, kun sitä väänsi kaksi julmaa partasuuta miestä, joilla oli nahkaiset esiliinat edessä ja karvaiset kintaat kädessä".
"He väänsivät vääntämistään, ja pytty nosti sänkyä aina ylemmäksi.
Menimme siitä jo pirtin katon lävitse, että tuohet kropisivat".
"Olisin hypännyt sängystä poiskin, mutta en saanut jäsentä järkähytetyksi, ja siksi toiseksi ajattelin, että meneehän minun pyttyni kumminkin. Olin siis sängyssä ja ajattelin: mikähän tästä peräksi tulee? Mutta kun taas vilkasin köyteen, niin rupesi minua vetämään plaatiksi, sillä se ei enää ollutkaan uuniköysi, vaan pieni rohtiminen lanka; vaikka kyllä se sentään pitävän näytti. Ja jota ylemmäksi mentiin, sitä pienemmäksi se kävi; ei ollut enää paksumpi kuin lanka hämmähäkin seitissä. Ja aina vaan partasuut väänsivät pelistukkia, aina enemmän kiertyi lankaa pelistukin tammen ympärille ja aina korkeammalle nousin minä".
"Mutta se oli vielä hullumpaa, että luja sänkyni kasvoi aina suuremmaksi ja oli niinkuin savua tai sumua. Kihahti vaan kerran ja sumuinen sänkyni oli pois ja minä istuin pyttyni kannella pitäen kahvasta kiini. Vielä rytisi vähän aikaa pelistukki ja minä tulin partasuiden tykö. Se toinen villitty otti pytyn ja minun leveälle kämmenelleen ja paiskasi minun pyttyineni päivineni suuresta rautaisesta ovesta suureen huoneesen, niin suureen että kattokin näytti olevan korkeammalla kuin 'tonttu-kuusen' latva. Siinä minä istuin lattialla pytty polvillani. Seinänraoissa ylt'ympäri palaa lopotti tervaksisia päreitä. Edessäni näin raput eli portaat, jotka oli tehty hopearuplista, ja ne oli niin korkeat, että ulottuivat kattoon asti".
"Samassa kurkisti toinen partasuu rautaisesta ovesta, viittasi karvakintaallaan ja sanoi: 'men' ylös Yrjö maailman ullakkoon ja vie pyttys' kanssa!'"
"Ja mitäs minun muuta auttoi kuin totella. Minä rupesin astumaan ylöspäin. Mutta hutiloiden oli muurattu ruplaiset portaat! Kyllä ne kiilsivät ja välkkyivät satojen lopottavien päreiden valossa, mutta joka askeleella ne kiilsivät ja liukuivat toinen toisensa päällitse, niin että pelkäsin henkeäni. Ja se pytty raatokin painoi niin hirmuisesti. Pääsin sentään viimeinkin koko ylös. Teki mieleni jo levätä; mutta karvakinnas näkyi taas rautaovesta ja partasuu huusi: 'ylös, ylös maailman ullakkoon Yrjö, ja vie pyttys' kanssa!'"
"Astuin vielä askeleen, ja armahda sitä melua, joka syntyi!"
"Hirmuiset portaat rupesivat elämään; jok'ainoainen rupla rupesi pyörimään kuin tarapaappa, pyttyni nappula meni poikki, ja minun kiiltävät ruplani menivät yhteen iloon ja rupesivat tanssimaan samaa katrillia toisten kanssa. Ja minä rupesin vajoamaan aina syvemmälle tanssivien ruplien sekaan. Vilkasin sivulleni kerran vielä, ennenkuin Hornaan piti menemäni; ja silloin olikin iloni muuttunut. Istuin siivotussa pirtissä ja pidin pyttyni kantta kädessäni. Nuori mies istui pöydän päässä ja luki suurta kirjaa; vaimo, joka oli juuri kuin sinä, Esteri, toi minulle lämmintä maitovelliä syödäkseni. Siinä pirtissä oli niin hauska olla. Minun piti miehelle rupeaman puhumaan; olisin kysynyt häneltä, keitä nuot partasuut hantvärkkärit olivat, mutta samassa istuin jo taaskin pyttyni kannella, jota hämmähäkin seittilangasta laskettiin alaspäin. Mutta lasku kävi nopeammin kuin nosto; ryskähti kerran taivaan pelistukki taas, lanka meni poikki, ja minä putosin maahan. Mätkähti tanner allani silloin rumasti, ja luulin meneväni tuhanneksi pliiskaksi. Kourin ympärilleni, löysin tulukseni, otin valkean ja havaitsin olevani omassa pirtissäni ja omassa sängyssäni. Rupla-pyttykin oli koreasti sängyn alla".
"Ja joka ilta, kun nukkua alotin, rupesi kuulumaan pelistukin rytinä, niinkauvan kuin pytty oli pirtissä. Vasta sitten kuin pytyn sinulle annoin, sain rauhassa maata".
"Joskus teen vieläkin unissani matkoja; vaan tavallisesti käy matka tukevimmilla keinoilla, enkä milloinkaan enää ole saanut kuulla karheaa käskyä partaisesta suusta, — menemään maailman ullakkoon".
Sellainen oli siis Yrjön uni; ihmekös se, jos yksinäisyydessä jotakin tulee mieleen ja uniin yksinäisen hyljätyn miehen, jolla ei muuta seuraa ollut kuin pytyllinen ruplia.
Kustaa, heinäkuun 10 p.
Yrjökin on siis mennyt "kaiken maailman tietä". — "Tahtoisitteko pappia", kysyi Esteri häneltä eilenaamulla.
"Jos hänen antaa olla", hän vastasi.
Kun me illalla istuimme hänen vuoteensa vieressä, ja pärevalkea loi punertavan valonsa hänen römyliäisille kasvoillensa, rupesi Esteri veisaamaan niinkuin tavallista on. Yrjön kasvoilla ei näkynyt liikkeen väräystäkään, silmänsä olivat ummessa ja raskaasti virtasi hänen rinnassaan elämän tyrehtyvä vuolle.
Avasi hän kuitenkin vielä kerran silmänsä, katsoi Esteriin ja sanoi:
"Onkohan korpikrotarille taivaassa mitään loukkoa tyhjänä?"
"Siellä on monta asuinsijaa", sanoi Esteri.
"Niin aina, ja kadut kuuluu olevan puhtaasta kullasta; hyvä ett'ei sinne mennä noita rullaportaita myöden".
"Hyvästi nyt", hän sanoi pitkään, "nyt taitaa olla täytymys lähteä".
Ja niin hän lähti eikä sen enempää puhunut.
Esteri, elokuun 1 p.
Hyvä on, että olemme päättäneet lopettaa nämät lapselliset kirjoitukset! Jos olisin oppineempi, niin panisin paperille kaikki unelmani ja ajatukseni; mutta olen niin kopuli löytämään juuri sitä sanaa, joka selittäisi mitä tarkoitan.
Yrjö on päässyt pois, ja hyvä se hänelle oli, sillä vaivalloinen on vanhan elämä. Ihanaa olisi ajatella harvasanaisen Yrjön uudella kielellä uutta virttä veisaavan!
* * * * *
Rustaa, 10:n vuotta myöhemmin.
Ei ollut aikomukseni näitä lorujamme kellenkään näyttää; erittäin olen huomannut niistä puuttuvan lopun ja jännittävän juonen — ne loppuvat melkein niin kuin kangas, joka kesken poikki leikataan, ja jonka lopettaa tutkaimeton syrjä. Koko juttu olisi saanut koristaa seinäpaperina pakari-kamarin seiniä, ellei tuo maisteri, Hämäläinen, olisi saanut päätöstäni horjumaan. Hän on tässä asuskellut tämän kevään ja on näyttänyt tarkastelevan elon-kysymyksiä syvemmin ja tarkemmin kuin tähän aikaan tavallista on. Tulin siis hänelle lukeneeksi nämät muistelmat. Mutta hän tahtoo minua antamaan tämä kertomukseni painettavaksi ja sanoo luulevansa siitä lukijalle hyötyä tulevan.
Mutta minkä nimen annan kyhäelmälleni?
Esteri: "Vieraat maan päällä".
Minä: Erhetyttävä nimi, joku luulisi sen olevan hartauskirjan, ostaisi sen ja pettyisi.
Esteri: "Eikö antaisi ystäväimme hautaristit meille tässä kohdin apua?"
Aivan niin! Himmeliini on maalannut heidän ristihinsä paitsi nimeä ja virrenvärsyä, myös värsyn alle kaunistukseksi lihavan kysymysmerkin. Ennen muinaan oli hänen tapansa ristiä koristaa kolmella yhteen jaksoon kirjoitetulla latinaisella V:llä; mutta tämä koristus oli kai hänen mielestään vanhanaikainen ja muuksi muutettava. Ja somana seisoi ? Pohjalammin parikunnan ja Yrjön ristillä.
Tuolla ne ovat kirkkopihassa kolme vaaleaksi maalattua ristiä, ja kussakin on värsyn alla tuo tunnettu merkki. Vihantaa ruohoa kasvaa ristin juurella, levollisesti lepäävät luut ristien alla.
Sinisiä ja valkeita kukkia on Esteri istuttanut äitinsä haudalle. Pihlajan istutin minä Matin turve-majan harjalle, ja missä Yrjön luut lepäävät, siinä kasvaa pikku Yrjön istuttama kuusonen.
Ristit pian mätänevät ja lahoovat, puut ne kasvavat, ja joka kevät kylvää Esteri kukkia äitivainajansa haudalle.
Kun kirkkaana pyhä-aamuna lintunen lentää pihlajaan ja rupeaa laulamaan, niin silloin kirkastuu Esterin silmä ja hän lausuu kaipaavalla äänellä äitinsä sanat:
Oi milloin, ja milloin, ja milloin?
Mutta kun olemme taas kotona, menemme omaan itseemme ja koetamme saada olemisen näkymisen mukaiseksi, niin silloin tuumaamme, jotta ehkä ristihimme ei piirrettäisi kysymysmerkkiä vaan kolme latinaista V:tä tällä tavoin:
VVV.
"Ja mitä se merkitsee". kysyy pikku-Yrjö.
"Sillä saattaa olla montakin merkitystä", vastasi Esteri, esimerkiksi tämä:
"Voimaton voittanut varmaan!"
Kun kerran katselemme tuolta ylhäältä tänne alas entistä elämätämme, niin varmaan lyhyeltä ja vähäpätöiseltä tuntuu elon lyhyt näytös. Hymyillen saattaa silloin matkamies sanoa, vaikka toisessa merkityksessä kuin roomalainen, veni, vidi, vici! Se olisi suomeksi: "Tulin tänne, opin näkemään ja taisteltuani elon taistelun, sain viimein voiton".
Niin tapahtukoon!
"Mutta muistelmaisi nimi?"
"? ? ?"