I.
On ihmiskohtaloja, jotka tuntuvat meistä niin kummallisen liikuttavilta, että me tahdomme pysähtyä niiden eteen ja pyytää tuntemattomilta voimilta anteeksiantoa. Tämä tunne, joka on syvempi kaikkea sitä, mitä kutsutaan sääliksi, sisältää samalla tietoisuuden, että meillä itsellämme on onnellisempi osa ja että kuitenkin meidän ja kysymyksessä olevan kohtalon välillä on side, joka täyttää meidät kammolla.
Mitä enemmän katselemme ja mitä enemmän opimme ymmärtämään ihmisiä ja ihmisten elämää, sitä varmemmin kiinnittyy katseemme kaikkeen arvoitukselliseen ihmiselämässä. Ja missä kuljemmekin maailmassa, tulemme silloin alati muistamaan, että tuo arvoituksellinen ja selittämätön hämmentää katseemme ja eristää kohtalomme.
Tämä kokemus saattaa minut ajattelemaan mitä tapahtuu, kun usva nousee merestä ja käärii kadut vaaleanharmaaseen verhoonsa. Kuljemme yksin eteenpäin ja kohtaamme olentoja, jotka vilahtavat ohi ja parin sekunnin aikana näkyvät selvästi kaasulyhdyn valossa. Sumu täyttää kaupungin aina partailleen asti ja upottaa kaikki ihmiset vaaleaan kätköönsä. Kuulemme ääniä sumun seasta. Kaikkialla ympärillä kuulemme näitä ääniä. Mutta mitä kuulemme, on vain paloja keskustelusta, irtikiskaistuja katkelmia siitä elämän leikistä, joka kulkee ympärillämme ilman että me voimme päästä sen perille. Mitä me näemme, on äkkiä ohihäämöittäviä kasvoja, jotka häviävät sumuun. Kun me kuljemme siellä, kuljemme me umpimähkään, ja vain muistomme siitä vähästä mitä tiedämme ja tunnemme estää meitä joutumasta harhaan.
Missä kuljenkin maailmassa, meren työntekijäin joukossa tai vuoren lasten, maaseudun etäisimmällä kulmalla tai suurkaupungin vilinässä — aina on minulla aihetta ajatella tätä havaintoa: liikkua eteenpäin sumussa ja nähdä arvoituksellisten kasvojen liukuvan ohitseni. Minä tiedän, että auringon noustua arvoituksellinen häviää. Mutta se aurinko, jota minä tarkoitan, sitä ei ole vielä kukaan elävä nähnyt ja siksi ikävystymme me vain aavistukseemme, kun veremme jähmettyy noiden kätkettyjen voimien puhjetessa, voimien, jotka kuten veripunaiset salamat, viiltävät läpi jokapäiväisen elämän harmaan ilmanrannan.
Olen aina tuntenut vetovoimaa sellaisiin ihmisiin, joiden elämä näyttää seisovan muiden ihmisten kokemuspiirin ulkopuolella. Olen tehnyt sen siksi, että katsellessani heidän kohtaloansa, olen tuntenut seisovani sen mahdollisuuden reunalla, jonka takana piilee vastaus sen sfinxin arvoitukseen, jonka ratkaisun me maksamme elämällämme. Ja kun etsin muististani joitakuita noita ihmisiä, joiden kohtalosta useimmat kääntyvät pois ehdottomalla väristyksellä, jonka he mitä pikemmin koettavat unhoittaa, näen edessäni yksinäisen miehen, joka lumipyryssä ja tuulessa ponnistelee eteenpäin eräällä Tukholman pohjoispuolisen työväenkorttelin leveällä poikkikadulla.
Tämän miehen yllä on työläisen puku ja hänen kasvonsa ovat kalpeat. Hän saattaa olla noin kolmekymmentäviisivuotias, mutta hän kulkee eteenpäin kumartuneena kuin olisi tyyten väsynyt jonkin raskaan taakan kantamisesta. Näen hänen pysähtyvän muutaman kaasulyhdyn luo ja vetävän henkeään tuulen vuoksi. Silloin näen, että hänen silmänsä ovat syvällä ja hänen kasvoillaan vaaleine partoineen ja epämääräisine piirteineen on ilme, joka on suljettu, mutta ei silti kova. Hän kääntyy jälleen ja jatkaa vitkallista kulkuaan ja hän katoo eräästä suureen kivitaloon vievästä ovesta, kivitalon, jonka useimmissa akkunoissa riippuvat rääsyiset verhot.
Muistan tämän vähäpätöisen seikan voimakkaasti kuin näyn, ja vielä, kun tiedän sen, voin tuskin uskoa, että se, mitä tiedän tämän miehen kohtalosta voi todellakin olla totta. Se kasvaa joksikin eriskummalliseksi ja uskomattomaksi, jonka edessä toivoisin voivani lieventää jonkunverran itse kauhua, jos ei juuri se tässä olisi kaikki.
Hän on mennyt pois siitä maailmasta, johon hän kerran kuului, eikä häntä tunneta enään muusta kuin siitä numerosta, jolla yhteiskunta pyyhkii pois unohdukseen määrätyt nimet.