II.
Tämä mies kuului niihin, joiden koko elämän täyttää taistelu kahden luonteen välillä, ja kummallista on, että hän aikaisin näyttää itse tajunneen sen. Minä koetan kertoa tästä taistelusta, mutta älkää pyytäkö, että tekisin sen kylmästi ja järjesteellisesti. Sitä en voi. Voin vain ottaa sen mitä tiedän ja kertoa sen niinkuin kerran olen kuullut sen.
Mitenkä minä sain sen tietää? Mitä olen kokenut sellaista, joka on vienyt minut tämän miehen elämäntarinan jäljille? Siitä tulee pitkä kertomus, joka ehkä kerrotaan toiste. Nyt näen minä vain edessäni kaksi väsynyttä silmää, jotka pyytävät minua ilmaisemaan, mitä tiedän.
On ihmisiä, jotka koko elämänsä tuntevat, että sen ihmisen, jonka maailma näkee, ulkokuoren takana, että sen elämän, jota he itse elävät, pinnan alla on jotain, joka uhkaa murtautua esiin ja millä hetkellä hyvänsä voi lyödä heidän elämänsä pirstaleiksi. Nämä ihmiset kuulevat usein äänen, joka puhuu lujaa heidän sisällänsä ja tämä ääni kehoittaa heitä kummallisiin tekoihin. Tämä ääni ei kauhista heitä. Sillä heille on tullut tavaksi kuulla sitä, mutta ei kuunnella sen kehoituksia.
Muta se ei kuole heissä. Se puhuu lujempaa ja lujempaa.
Ja vihdoin…
Mutta minä saan mennä kauas taaksepäin, jos tahdon löytää alun. Minun täytyy tehdä se, vaikka hyvin tiedän, että se teko, joka ratkaisi minun sankarini elämän, eli keskeneräisenä hänessä kauan ennen kuin se todella pantiin täytäntöön. Hänessä oli onnettomuuden merkki jo syntymästä, ja kehenkään ei sovi paremmin kuin häneen se käsitys, joka on yleinen Venäjällä, missä miestä, joka on tehnyt rikoksen, kutsutaan onnettomaksi. Olenpa vielä kuullut, että onneton ja rikoksellinen on venäjänkielessä sama sana, ja minä muistan, että kun monta vuotta sitten luin tästä, jo silloin ajattelin sitä miestä, josta tässä puhun. Pidin, että olisin suonut hänen sen kuulevan.
Luulen muuten, että mitä sitten tapahtui, alkoi, kun hän eräänä iltana istui yksin vuoteellaan ja ajatteli olevansa pakoitettu menemään naimisiin. Ehkä on se alkanut paljon aikaisemmin. Kun onnettomuus levittäytyi hänen yllensä, tiedän minä, että hän tunsi kuin olisi hän syntynyt ainoastaan senvuoksi, että tämä voisi tapahtua. Ja kun se nyt oli tapahtunut, oli hänen elämänsä lopussa ja hän sai rauhan. Ei sitä rauhaa, josta meidän uskontomme puhuu. Sillä se ei ollut häntä varten. Mutta sen rauhan, joka tulee, kun ihminen tuntee, että nyt ei voi enään tapahtua mitään, joka tuottaisi hänelle surua.
Viipyy kyllä hyvin kauan, ennenkuin voi päästä niin pitkälle. Eikä ole ketään, joka tietää tai voi tietää, kuinka tämä mies oli kulkenut ympäri ja pelännyt, että tuo hirvittävä hetki tulisi. Tehdä paha teko, se on seikka se. Mutta tietää tulevansa tekemään sen, tietää se niin varmasti, että on kuin koko elämä viittaisi siihen, se on pahempi. Se on helvetti jo elämässä. Mutta siitä helvetistä ei ole mitään katekismuksessa.