IV.
Minä tiedän, että tämä kuuluu kovalta monen korvaan. Se sorahtaa kuin epäsointu siitä maailmasta, jonka me mieluimmin tahtoisimme unhoittaa. Ja kuitenkaan ei minun mielestäni ole mitään epäluonnollista siinä, että viha tähän äitiin saattoi sekaantua pojan ajatuksiin jo silloin kun hän leikki koivumäellä ulkopuolella sitä torppaa, jossa kasvatusvanhemmat asuivat. Ajatuksissaan saattoi hän kulkea hiljaa ja nauttia, kuu hän kuvitteli, että oli kohdannut äitinsä ja tehnyt hänelle jotain oikein pahaa. Hän ei tiennyt mitä pahaa tahtoisi tehdä hänelle. Mutta hän uskoi, että kun hetki saapui hän löytäisi tavan. Hän piti, että oli kylliksi, jos saisi nähdä tuon naisen itkevän. Ja on itsestään selvää, että sellaisia ajatuksia ei poika kertonut kenellekään.
Tulee myöskin kertoa, että tämä äiti ei ollut työläisluokan naisia. Hänen isänsä oli varakas käsityöläinen Tukholmassa ja hänen miehensä pankin kamreeri, joka oli nainut käsityöläisentyttären rahoista. Hän ei myöskään ollut sen pojan isä, joka kasvoi koivumäen luona olevassa torpassa. Naimisliitto ei nimittäin kestänyt kauempaa kuin että molemmat puolisot olivat ehtineet hävittää omaisuuden, jonka vaimo oli tuonut pesään. Ja kun heillä ei enään ollut varoja viettää sellaista elämää, joka oli tullut heille tavaksi, varasti mies kassasta. Mies pakeni Amerikaan. Ja kun vaimo oli yksin jälellä, jätti hän kaksi lastansa vanhemmillensa ja muutti asumaan erään kivenhakkaajan luo, jonka oli nähnyt kadulla ja johon oli rakastunut.
Eikö tämä kuulu kuin sadulta? Eikö tunnu kuin lukisi suurkaupungin salaisuuksista tai Baabeli-portosta? Mutta se ei ole kuitenkaan ihmeellisempää kuin että sellaista todella tapahtuu. Sillä tämä suuri kaupunki, jossa on niin paljon pimeitä koloja, niin paljon rikkautta, niin paljon kiihoittavaa iloa ja niin paljon vihlovaa hätää, se ärsyttää lapsiansa turmelemaan itseänsä, ja on samantekevää, muodostaako samppanja vai paloviina taustan tälle suurelle irstaisuudelle, joka on miljoonain ihmiselämäin salaisuus. Ettekö luule, että tämän voi ymmärtää, myöskin vaikka elämä-ikänsä olisi ollut köyhä työläinen. Luuletteko, että sitä on niin vaikea ymmärtää? Tämä nainen tuli rikkaasta kodista, joka ei koskaan ollut hieno. Hän oli oppinut, että kun piti "olla hauskaa" merkitsi se, että istuttiin savuisessa huoneessa, jossa kaikui hälinää ja naurua, jossa kaasu liehahteli ja kasvot hehkuivat viinistä ja väkiviinasta. Tässä huoneessa lauloivat huonot naiset säädyttömiä lauluja, ja sillä aikaa kun kaikkein silmät olivat suunnattuina esittäjalavalle, oli silmiä, jotka haastavina kiehäilivät nuoria tyttöjä nähdäkseen nauroivatko he kaksimielisesti laulun aikana. Huumautuneena tästä ilosta, joka suhisi hänen ympärillänsä, mutta jota hänen velvollisuutensa oli olla muka näkemättä, istui tämä nainen jo nuorena tyttönä sellaisissa paikoissa puolet iltoja, jolloin perheen tuli huvitella, ja kun sitten veri oli ruvennut kuohumaan, puudutettiin itsensä lopuksi ruoalla ja viinillä. Tätä teki hän nuorena tyttönä, ja sellaisessa paikassa näki hän ensi kerran miehensä. Ensimmäinen vaikutus, minkä hän teki häneen oli kun hän kuiskasi ujostelemattoman sanan hänen korvaansa muutaman aistillisen tanssin aikana, sanan, joka sai hänen omat silmänsä harson takana loistamaan. Ensimmäinen ilo, jota hän odotti avioliitolta oli päästä oikein pohjalta tuohon riehuvaan pyörteeseen, jossa huvi ei enään pysähtynyt pelkkiin sanoihin, ja jossa hän saisi maistaa kaikkea, mitä hän oli tietänyt olevan ja kaivannut sitten kuin oli kaksitoistavuotias lapsi.
Missä saattaisi tämä avioliitto viihtyä jos ei ulkoelämässä? Missä viettäisi se juhlahetkiänsä, jos ei kultaisessa kapakassa? Ja kuinka voisi olla päivää jona mies ei saattaisi tarjota hänelle silkkihametta ja vuokravaunua, samppanjaa ja kiillotettuja kenkiä, sulkia hattuun ja illallisia ensi luokan hotellissa, jalokiviä ja teatterilippuja? Kun varat kuivuivat, täytyi miehen ottaa, mitä hän ei voinut olla vailla. Sillä pyörre oli tarttunut häneen, kaunis nainen paljaine olkapäineen oli pakoittanut hänet siihen. Ja kun hänen miehensä oli poissa, eikä kukaan tahtonut maksaa hänen loistoansa, silloin otti hän yhden toistaan huonomman, kunnes hän vihdoin pysähtyi kivenhakkaajan luo, karkean työntekijän, saman, joka tuli hänen lapsensa isäksi. Tämä piti häntä kaksi vuotta. Sillä hän löi häntä ja sanotaan että sellaisten naisten rakkautta kuin hänen, lyönnit kiihoittavat.
Tämän naisen muisti lapsi nähneensä suuren pöydän edessä, jonka takana vanhat herrat istuivat ja tämä nainen oli hänen äitinsä. Kaiken, mikä koski häntä, sai hän vähitellen tietää ja mitä hän ei saanut tietää, sen arvasi hän. On mahdollista, että hänen syntyperästään jäi jälelle tuo jokin, joka teki, että hän aina tunsi nälkää ja janoa elää kuin säätyläismies. Kun hän istui kapakassa ja sai ryypyn, puristui hänen suunsa kokoon paremman juoman kaipuusta. Jos hän otti työläistyttöä vyötäisiltä, saattoi hän toivoa kuulla silkin kahisevan sormissansa ja tuntea kädet, jotka eivät ole olleet työssä, laskeutuvan kaulansa ympärille. Jos hän kadulla kulkiessaan näki hienojen vaunujen ajavan ohi, sai hän kuumeen ruumiiseensa, ja jos hän näki akkunarivien loistavan juhlapaikoissa, vaikeroi hän niiden nautintojen himosta, joita hän ei koskaan voinut saavuttaa. Ja kodissaan saattoi hän asettua vuoteelle ja uinahtaa päästäksensä näkemästä sitä kurjuutta, johon naisen kevytmielisyys oli hänet synnyttänyt.
Kenties tuli se himosta olla enempi kuin muut, kun hän itse otti itselleen nimen kutsuen itseään Ivar Lyth'iksi. Mahdollisesti tuli se myös siitä, että hän halusi päästä kaikesta mikä hänelle muistutti hänen vanhempiansa.