V.
Ivar Lyth'illä ei myöhemmin ollut paljon aihetta muistella äitiään. Oli muuta, joka kahlitsi häntä elämässä.
Kuitenkin saattaa näyttää ikäänkuin ei hänen koskaan olisi tarvinnut tuntea tätä kurjuutta sisässänsä, kun hän niin aikaisin tuli maalle ja sai elää toista elämää kuin pääkaupungin lapset elävät, kun he jätetään yksinään leikkimään syvän, umpeenrakennetun, likaisen talon perukoihin tai löyhkävän katuojan syrjälle. Mutta näytti kuin olisi hänen kohtalonsa jo silloin ollut toimessa. Sillä hänen kasvatusäitinsä kuoli, kun hän oli vain yhdeksänvuotias, ja kunta, jonka silloin tietysti tuli pitää huolta hänestä, muutti hänet takaisin kaupungin aitojen sisäpuolelle.
Tämä on kertomus ihmisestä, joka oli sidottu kohtaloonsa, eikä kukaan saata sanoa, minkävuoksi kävi niinkuin kävi. Hänen verensä täytyi ehkä tulla samaan kiehuntaan kuin hänen esi-isiensä ennen häntä. Se oli ehkä jonkinlaista ylpeyttä. Mutta hän ei laskenut kivenhakkaajaa eikä hänen perhettänsä esi-isiksensä. Hän tuli äitinsä perheeseen, heidän jälkiänsä tuli hänen kulkea, vaikka toisia vakoja.
Sillä päivä tuli, jolloin vanha torpparinvaimo makasi kuolinvuoteellaan, ja hänhän oli ainoa, joka milloinkaan oli välittänyt yksinäisestä lapsesta. Juuri ennenkuin hän kuoli, katseli hän poikaa ja itki, ja Ivarin sydän kävi niin raskaaksi. Kasvatusäiti lepäsi makuulavitsalla suoraan vastapäätä takkaa ja koivut siinsivät akkunasta. Jos vanha vaimo olisi elänyt, silloin olisi ehkä paljon käynyt toisin. Mutta hän kuoli, ehkä siksi että poika jäisi yksin, ja tämä tunne valtasi pojan jo silloin kun hän astui ulos huoneesta ja näki, että ei enään kukaan hänestä välittänyt. Ihmisiä tuli sisään ja he katselivat ruumista. He tulivat sisään ja menivät ulos jälleen, mutta kukaan ei puhutellut poikaa, joka nyt oli vieras. Hän istui sisällä eikä osannut ajatella. Hän piti vaan, että oli tullut jo vanhaksi ja sai ajatella itsensä elättämistä. Hetkeksi jäi poika yksin sisälle kuolleen kanssa ja silloin vasta hän alkoi pelätä. Mutta kuinka peloissaan hän olikin, ei hän saattanut olla astumatta kuolleen luo ja tunnustelematta kädellään sen painunutta poskea. Hänen mielensä kävi niin kummalliseksi, kun hän tunsi kylmyyden ja kun hän seisoi siellä ja katseli ryppyisiä kasvoja suljettuine silmineen ja kutistuneine suineen, silloin ajatteli hän selvästi ja selkeästi: "Kuinka voi suurella ihmisellä olla lupa kuolla pieneltä lapselta?" Ja niin meni hän ulos ja kyyristyi muutaman kiven viereen puuvajan taakse. Siellä istui hän ja mietti sitä, ett'ei kukaan koko avarassa maailmassa välittänyt hänestä. Linnut visertelivät auringonpaisteessa ja se vihlasi hänen korviansa. Muurahaiset ryömivät hänen jalkojensa ohi, hän istui ja tuijotti niitä, ja on mahdollista, että hän ajatteli tahtovansa olla muurahainen, joka ryömi maan sisään ja jota ei kenenkään tarvinnut nähdä. Oli sammalta maassa, harmaata ja kuivaa ja keltaisia kukkia kasvoi kimpussa ympäri kiveä. Ivar Lyth ei koskaan voinut unhoittaa tätä, joka tuntuu niin pieneltä, kun sitä kerrotaan. Hänen sydämensä oli täynnä surua ja huolta, ja hän ajatteli vain sitä, että oli yksin.
Ja niin hän olikin, sillä ei ollut ketään, joka olisi muistanut häntä. Kuolleen mies kulki hänen ohitsensa huomaamatta, että hän istui siellä, ja piika, joka tuli lypsyltä, kulki hänen ohitsensa. Hän istui paikallaan kunnes aurinko oli laskenut ja hänen oli nälkä. Mutta hän ei rohjennut ilmoittaa sitä. Sillä hän luuli, että toiset silloin muistaisivat hänet ja ajaisivat hänet heti pois. Hän hiipi vuoteelleen kun tuli pimeä eikä kukaan voinut nähdä häntä. Unta palvoen ajatteli hän, miten ei kukaan nyt enään tullut sanomaan hänelle hyvääyötä. Kun hän heräsi oli suuri, valkoinen päivä ja hän kuuli kukon kiekuvan. Mutta ei edes silloinkaan hän itkenyt. Se tuli hänen oppia vasta myöhemmin.