VI.
Niin oli maaelämä lopussa ja suuri kaupunki otti takaisin saaliinsa. Ivar Lyth pääsi orpopoikien kotiin. Hän sai oppia kuriin ja järjestykseen ja työhön, mutta myöskin tuntemaan, miten kaikki hänen ympärillänsä oli tyhjää. Jouluna oli kodissa juhla, hienoa väkeä tuli sinne näkemään, kuinka hyvin köyhillä pojilla oli kaikki. Köyhät lapset olivat puetut parhaimpiin vaatteisiinsa, saivat kahvia ja puuroa ja tanssivat suuren kuusen ja lahjojen ympärillä. Suuri, karkea puusepänvaimo, joka oli ollut herrasväessä piikana ja hänen miehensä, josta oli tullut lukija [Lukijat, muuan uskonnollinen lahko. Suom. muistutus.] ja joka oli pitänyt esitelmiä rukouskokouksissa, olivat kodin hoitajia.
Ei kenties ollut niinkään kummallista, jos useimmat pitivät tätä laitosta vähemmän kotina kuin vankilana ja Ivarin joulu-ilo sai leimansa siitä, että oli pakoitettu liian pienet kengät hänen jalkaansa. Pienissä kengissään tanssi hän kuten muutkin lapset kuusen ympärillä ja hieno herrasväki tanssi myöskin. Puuseppä oli kehoittanut lapsia näyttämään iloisilta ja kertomaan noille hienoille ihmisille, että heillä oli hyvä olla. Lapset tekivätkin niin, tuollaisella pikkuvanhalla vilpillisyydellä, joka on ominaista pienokaisille, joita on pidetty lujilla. Mutta Ivarin kengät likistivät hänen jalkojaan, joita rupesi tanssi pakoittamaan niin että silmiä hämärsi. Hän seisoi nurkassa ja itki ja eräs rouva huomasi hänet. Hän viekoitteli pojalta tiedon, miksi hän itki ja rouva oli varmaankin kiltimpi ja terävänäköisempi kuin muut, sillä hän istuutui ja veti kengät pojan jalasta. Puuseppä huomasi sen ja pari lasta kuuli, että hieno rouva sanoi hänelle jotain, joka kuului hyvin karvaalta. Illalla otti puuseppä Ivarilta lahjat, jotka tämä oli saanut ja antoi hänelle selkään opettaaksensa häntä paremmin pitämään arvossa yhteiskunnan hyvyyttä. Ivar itki koko yön ja päivää jälkeenpäin karkasi hän "kodista".
Kokonaisen viikon eli hän kadulla ja nukkui portailla ja ulkohuoneissa. Oli ihmetyö, että hänet keksittiin ennenkuin hän ennätti kuolla nälkään tai viluun. Mutta kotiin ei hän suureksi iloksensa saanut palata, sillä sen ovi ei ollut avoin todistetusti pahantapaisille karkureille. Siksi pantiin hänet täysihoitoon milloin yhden milloin toisen luo. Hän sai käydä kansakoulua ja oppiminen oli pojalle helppoa. Mutta välillä näki hän nälkää, eikä ollut mitään, mitä kadulla voi oppia, jota ei pienokainen olisi oppinut. Kummallista oli kuitenkin, että kadun opeilla ei ylimalkaan ollut mitään vaikutusta häneen. Kaikki, mikä houkutteli hänen ikätovereitansa neljäntoista, viidentoista vuotiaista tai aikaisemmin: tupakka, paloviina, tytöt, kaikki tämä oli hänestä yhdentekevää. Hän kulki kuin toisessa maailmassa ja eli omissa ajatuksissaan. Hän ei ollut parempi ikäisiänsä, eikä hän sitä itsekään koskaan arvellut, mutta hän oli toisenlainen.
Tähän aikaan oli hän kaikenlaisen armeliaisuuden esineenä. Nykyaikaan on niin paljon armeliaisuutta köyhiä kohtaan, että asianomaiset tuskin voivat välttää sitä. Mutta on mahdollista, että jos rikkaat tietäisivät, kuinka vähän köyhät kiittävät heitä heidän antimistaan, niin antaisivat he vähemmän. Köyhät eivät kiitä sellaisesta, he nauravat sitä. Mutta on luonnollista, että useimmat joka tapauksessa nauttivat lahjoista, vaikkakin ilman kiitollisuutta, koska jotakin on parempi kuin ei mitään.
Lukijata kentiesi kummastuttaa, jos minä kerron, että tämä poika ei koskaan, ei ainakaan lapsena, tuntenut niin voimakasta vihaa kuin kerran erästä pappia kohtaan. Oli keskitalvi ja paukkuva pakkanen. Noin neljä-, viisikymmentä lasta olivat kutsutut kaupungin eteläpuoliselle lähetystalolle, jossa he saivat ruoka-aterian ja jossa selitettiin raamattua. He astuivat sisään paleltuneina ja nälkäisinä ja heistä kaikista oli tuskin pari kolme syönyt kunnon ateriaa viime viikkoina. He olivat ehkä silloin tällöin pureskelleet palan leipää tai juoneet kupin kahvia, juuri niin paljon kuin tarvitsi pysyäkseen hengissä. Tämän tiesivät kaikki lapset, eikähän sellainen olekaan helppoa unohtaa. Kun he nyt tulivat sisään ja haistoivat ruoantuoksun, nousi se heidän päähänsä kuin humala. Ivariin vaikutti tämä ateria niin, että kun hän oli syönyt, istui hän ja pelkäsi vaipuvansa uneen. Niin voimakkaasti vaikutti se, että kerrankin oli saanut syödä kylliksensä.
Silloin nousi pappi ylös ja alkoi puhua köyhille lapsille. Hän tuli hienosta kodista mattoineen ja kauniine huonekaluineen, eikä hän ollut koskaan muuten kuin ehkä huvin vuoksi koettanut, mitä tahtoi sanoa, ett'ei saanut syödä kylliksensä. Hän katsoi tuohon suureen lapsilaumaan, hymyili äitelästi ja puhui kiitollisuudesta Jumalaa kohtaan, joka on kaiken hyvän lahjan antaja ja sitä lähinnä kiitollisuudesta kaikkia hyviä ihmisiä kohtaan, jotka tekevät hyvää maailmassa ja ovat maan suola. Hän puhui tästä niin, että ruoka nousi pojalle kurkkuun, ikäänkuin olisi se tahtonut tukahuttaa hänet. Hän häpesi, että oli köyhä, häntä ujostutti niin, että itku tyrehtyi hänen kurkkuunsa. Hän oli loukkaantunut kuin olisi häntä verisesti solvaistu, häntä ja kaikkia, jotka olivat köyhiä maan päällä. Ja hän arveli, että tahtoisi saada nousta ja vastata papille. Mutta hän ei tehnyt sitä. Hän vaikeni, kuin olisi jokin pakoittanut ajatukset turruksiin kaikkein noiden katseiden edessä, jotka kääntyivät häneen, ja kun pappi viimeksi kääntyi juuri Ivarin puoleen ja alkoi häneltä kysellä, kuten hän ennen oli tehnyt muutamille muille lapsille tutkiakseen olivatko he ymmärtäneet — silloin oli kuin olisi näkymätön voima ehkäissyt poikaa puhumasta, niinkuin hän tahtoi. Eikä siinä kylliksi. Viha sydämessään vastasi lapsi juuri niin kuin hän tiesi, että pappi halusi hänen vastaavan. Ja Ivar teki sen niin hyvin, että pappi kiitti häntä ja taputti hänen päätänsä. Ja poika istuutui punastuen häpeästä ja hypisteli lakkia kädessään.
Tämä keskenkypsyys osoittaa, mitä tottuminen saa aikaan. Sillä kun tämä tapahtui, oli Ivar kolmetoista vuotias.