Eksyksissä

by Gustaf af Geijerstam

VII.

Minä kerron, kuten olen kuullut ja niinkuin muisto siitä opettaa minua kertomaan. Ja senvuoksi menen minä nyt eteenpäin ajassa. Näen edessäni Ivar Lyth'in nuorena miehenä. Hänen poikavuotensa olivat ohi jättämättä hänelle paljon muistamista.

Siihen aikaan kun tästä on kysymys, kulki nuori mies tehtaasta tehtaaseen löytämättä milloinkaan työtä, jonka luokse olisi saattanut pysähtyä. Niin köyhä ja oppimaton kuin hän olikin, oli hänellä kuitenkin aina, kuten ennen on sanottu, jälellä jonkinlainen vaatimus parempaan. Tähän nähden ei hänellä ollut ainoastaan halu nauttia, joka lienee yhteistä useimmille, vaan myöskin tietää, ja senvuoksi luki hän parina vuonna ne ajat, jotka muut käyttivät huvituksiinsa. Kun köyhällä työläisellä on halu lukea, on liikuttavaa ajatella, kuinka hän lukee. Voin kuvitella itselleni, että se käy aivan toisin kuin joku muu ihminen, jolla aina on aikaa ja jolle kaikki kirjat ovat saatavissa, ottaa kirjan käteensä vain päästäksensä sen läpi. Hän ei luule mitään tietävänsä, kun hän alkaa, ja mitä enemmän hän lukee, sitä selvemmin hän näkee ja tuntee, että hän perimmältäkään ei mitään tiedä. On otaksuttavaa, että hän silloin lukee suuremmalla innolla kuin joku muu voisi sen tehdä, juuri senvuoksi että hänen täytyy taistella joka minuutti, jonka hän saattaa uhrata tälle tiedonetsinnällensä. Sillä työaika tehtaissa on pitkä, vielä pitempi oli se ennen, ja jos on raskasta työtä, ei ole aina niin hyvä säästää lepotunneistaan.

Ivar Lyth oli kuitenkin terve ja vahva eikä pariakymmentäparia vuotta vanhempi ja senvuoksi kävi se. On helpompaa meidän aikanamme kuin ennen oli, köyhän lainata kirjoja, kun arveltiin, että köyhän tuskin tarvitsi lukeakaan. Ja te ihmettelisitte, jos minä kertoisin teille, kuinka paljon Ivar Lyth luki ja mitä kirjoja hän luki. Mutta maksaa tuskin vaivaa luetella nimiä. On kylliksi kun sanon, että hän luki likipitäen, mitä muutkin sivistyneet ihmiset lukevat, se tahtoo sanoa, mitä sanomalehtien kautta tyrkytettiin hänelle. Tämä lukeminen täytti kuitenkin tyhjän paikan hänessä, ja että se jäi hedelmättömäksi, riippui jälkeenpäin sattuvista tapauksista.

Oli kuitenkin ihmeellistä kyllä, että hän tänä aikana saattoi lukea. Sillä Ivar Lyth oli, samoinkuin useimmat naimattomat työtoverinsa, perheessä asumassa, ja kun hänen öisin piti lukea, tapahtui se lattialla maaten kaasulampun valossa, joka oli varustettu verholla siten, että valo antoi lukijaan, mutta varjo levisi muuhun osaan huonetta.

On mahdollista, että itse se taistelun elementti, joka kätkeytyi kaikkeen tähän tiedon hankkimiseen, oli apuna lisäämässä hänen tarmoansa. Mutta hän ei olisi päässyt kauaksi, jos ei sattuma erityisellä tavalla olisi suosinut hänen pyrkimyksiänsä. Ja sattuma tuli hänelle avuksi ihmismuodossa, hienon ja sivistyneen miehen, joka seurusteli parhaimmissa piireissä ja työskenteli köyhien hyväksi niin puheessa kuin kirjoituksessakin. Jos minä mainitsisin hänen nimensä, tuntisitte te hänet tai ainakin tietäisitte, kuka hän oli. Hän oli useita vuosia vanhempi kuin tiedonhaluinen työmies ja hän asui yksin yliskamarissa eteläpuolella kaupunkia, ei kaukana sieltä, missä tällä silloin oli asuinpaikka huoneosakkaana.

Lyth tuli tuttavaksi tämän miehen kanssa sillä tavoin, että hän eräänä päivänä seisoi hänen vieressänsä kirjastossa ja hieno herra kuuli kuinka hän pyysi lainata kirjaa. Työmies näki, että vieras hätkähti ja tarkasteli häntä, kun hän kuuli kirjan nimen, ja kun Lyth silloin sai sen vastauksen, että kirjaa ei ollut, kääntyi hieno herra hänen puoleensa ja sanoi nimensä. Hän esitteli itsensä työmiehelle kuin olisi tämä ollut vertainen ja tämä tuli siitä niin hämmästyksiinsä, että hän ei ensin tullut sanoneeksi ainoatakaan sanaa. Vieras sanoi aivan tyynenä, että hänellä oli kirja ja halusta palvelisi häntä lainaamalla sen, jos tämä vain tahtoisi seurata häntä kotiin sitä hakemaan.

Työmies oli epäluuloinen, hän kulki koko ajan ja ajatteli, miksi tuo toinen oli kysynyt sellaista asiaa ja mikä hänen tarkoituksensa mahtoi olla. Molemmat miehet kulkivat yhdessä — ja vihdoin kysyi vieras seuralaisensa nimeä. Lyth häpesi, koska oli ollut epäkohtelias eikä heti ollut sitä ilmoittanut. Mutta toinen ei ollut mitään huomaavinansa, ja niin seurasivat he edelleen työmiehen koko ajan ihmetellessä, mitä toinen tahtoi häneltä. Lopuksi tulivat he erääseen taloon, joka sijaitsi muutaman sivukadun varrella. Tohtori avasi oven ja pyysi seuralaistansa astumaan sisään. Työmies huomasi tavanneensa merkillisen miehen, ja merkillisyys oli siinä, että hän ei mitään muuta tahtonut kuin auttaa häntä. Ensi iltana jäivät he istumaan tohtorin huoneeseen ja keskustelivat yli pari tuntia.

Tämä ensimmäinen kohtaus johti useampiin ja kahden vuoden aikana luki Lyth tohtorin kirjastosta kaikki kirjat, jotka olivat ruotsia ja joista saattoi olla hänelle jotain hyötyä. Lyth kävi usein tervehtimässä uutta ystäväänsä ja hänen kanssaan keskusteli hän kaikesta paitsi siitä, mikä koski hänen omaa elämäänsä. Tohtorin oli tapana leikillisesti sanoa, että Lyth'illä oli taipumusta tulla filosoofiksi, ja hän puhui yleensä työmiehelle paljon taipumuksista, joita ei kehitetä. Varmaa on, että onnellisempi kuin näinä kahtena vuotena ei Ivar Lyth koskaan ollut. Kun hän istui tohtorin työhuoneessa, unohti hän kaikki, mitä hänen muulloin oli tapana miettiä. Ja kun hän sitten seisoi työnsä ääressä saattoi ajatus tuollaisesta illasta, joka odotti, tehdä hänet iloiseksi ja tyytyväiseksi, silloinkin jos hän oli nälkäinen ja häneltä puuttui rahoja.

On luonnollista, että tohtori pari kertaa kysyi uudelta tuttavaltansa, miten tällä oli laita. Mutta joko vastasi hän vältellen tai suorastaan katkaisi kysymyksen sanomalla, ett'ei tahtonut vastata, niin antoi Lyth hänen kuitenkin ymmärtää, että hän ei toivonut mitään kysyttävän itsestään. Niin, hän vastasi kysyjälle kerran niin kitkerästi, että hän itse ihmetteli, ett'ei toinen suuttunut. Mutta tohtori näytti päinvastoin katuvan, että oli ollut tungetteleva ja molemmat miehet istuivat hiljaa hyvän aikaa tietämättä, mitä he tämän jälkeen sanoisivat toisillensa.

Oli nimittäin niin, että tohtori pelkästä hyvänsuonnista oli tullut kysyneeksi Ivar Lyth'in äitiä ja silloin nousi veri aina sankarimme päähän. Hän puri hampaitaan yhteen, jotta ei tulisi sanoneeksi mitään, joka haavoittaisi kysyjää enemmän kuin tarpeellista oli, ja kun he istuivat siinä, tuli Ivar Lyth kiinnittäneeksi huomiota nuoren tytön valokuvaan, joka oli oppineen pöydällä. Työmies tuli siinä ajatelleeksi rakkautta, naimista ja lapsia. Silmänräpäyksessä tuntui hänestä, kuin olisi koko hänen nuoruutensa ja lapsuutensa suru repinyt ja raadellut häntä ja hän sanoi yht'äkkiä ja odottamatta:

"Minä en koskaan tahtoisi mennä naimisiin."

Hän huomasi, että toinen hämmästyi, kun hänen sanansa tulivat niin jyrkästi. Mutta tohtorilla oli itsensähillitsemisen levollisuus, joka harvoin väisti häneltä ja senvuoksi vastasi hän vain:

"Ettekö?"

Hänen äänensä tuntui välinpitämättömämmältä kuin Ivar Lyth halusi, ja hän jatkoi senvuoksi:

"Jos minä menisin naimisiin ja saisin lapsen, olisi se pahinta, mitä osaisin itselleni ajatella. Minä luulen, että minä tappaisin lapsen, jos minulla sellainen olisi."

Tohtori kohottautui puoleksi keinutuolista ja katseli häntä.

"Sitä te ette tarkoita," sanoi hän.

Tästä tuli toinen vielä innokkaammaksi ja jatkoi senvuoksi:

"Kyllä, minä tiedän, että tekisin sen. Ehkä en heti, ehkä en moniin vuosiin. Mutta vihdoin tekisin minä sen kuitenkin."

"Ettekö te rakastaisi lasta, jos sellainen teillä olisi?" huudahti tohtori.

"Juuri senvuoksi tappaisin minä sen," vastasi Ivar Lyth.

Kun hän virkkoi nämä sanat, ei Ivar Lyth varmaankaan tarkoittanut niillä mitään. Tai hänen päähänsä ei ainakaan pälkähtänyt, että ne voisivat saada jonkin tarkoituksen. Ne tunkivat esiin hänen huuliltansa, kuin olisi joku toinen puhunut hänen suullansa. Hän ei ollut koskaan ajatellut mitään sellaista ja tuli kentiesi vastanneeksi siten vain senvuoksi, että toinen mitään tarkoittamatta oli herättänyt hänessä eloon ajatuksen hänen äidistänsä. Mutta hänen äänessään, hänen katseessaan, koko hänen olennossaan oli jotain samalla kertaa niin vihamielistä ja kamalaa, että tohtorin ehdottomasti täytyi kysyä itseltään, oliko tämä sama mies, joka vaatimattomana ja umpimielisenä tapasi tulla hänen luoksensa tyydyttämään tiedonhaluaan.

Molemmat miehet vaikenivat, ja Ivar Lyth sitaisi kädellä otsaansa kuin olisi hän tuntenut huimausta. Hänen silmiään todellakin hämärsi ja samalla hetkellä kuin sanat olivat sanotut, laskeutui hänen yllensä kammottava raskaus. Oli kuin olisi hänessä herännyt muisto, että juuri niin oli hän kerran ennen istunut. Juuri niin oli toinen puhunut ja hän oli juuri niin vastannut. Sanat soivat vielä hänen sisässään sellaisella voimalla, kuin olisivat ne vanginneet hänen tulevaisuuttansa ja sitoneet hänet väkevillä kahleilla johonkin, jota ei vielä ollut. Ne eivät kuuluneet hänen korviinsa varoituksena vaan lupauksena. Eikö se ole kummallista? Ja sillä aikaa kun hänen katseensa liukui yli kirjahyllyrivien, jotka olivat hänen edessänsä, vapisi hän tuskasta, joka silloin tuntui hänestä aivan tarkoituksettomalta.