XI.
Kului useita päiviä, joina Ivar Lyth ei uskaltanut katsoa nuoreen tyttöön eikä koskaan puhutellut häntä. Ainoa mitä hän ei voinut jättää oli toivottaa hyvää yötä. Tyttö vastasi, kuten oli tehnyt ensi kerralla, matalasti ja ilman minkäänlaista äänenpainoa. Mutta yhä kuvitteli mies, että naisen katse oli tullut ystävällisemmäksi aina sitä mukaa kun hän tottui siihen, että he molemmat vaihtoivat tämän ainoan sanan.
Vähitellen tulivat he aina vaihtaneeksi tämän tervehdyksen, tai miksi kutsuisin sitä, sitten kun toiset olivat nukkuneet. On ihmeellistä, mitä kaikkea voi kuvitella itselleen niin pienestä asiasta. Mutta on totta, että koko päivän kun Ivar Lyth seisoi työnsä ääressä, saattoi hän kuulla nuoren tytön äänen korvissansa. Kun tuli aamu kaipasi hän illan tuloa, jotta uudelleen saisi kuulla tämän ainoan sanan, ja kun hän makasi vuoteellaan, oli hänen tapana valvoa hetkinen, että se silmänräpäys, jota hän koko päivän oli kaivannut, ei äkin kuluisi ohitse. Mutta kun sana oli sanottu ja hän oli saanut kuulla tytön vastauksen, nukkui hän suloisen turvallisuuden tunteella, jota hän ei ollut tuntenut sitten kuin vanha kasvatusäiti laitteli peitettä hänen ympärillensä silloin kuin hän oli lapsi.
Varmaa oli, että Ivar Lyth ei koskaan elämässään tuntenut itseään niin onnelliseksi kuin tähän aikaan. Tämä tunne oli hänelle sekä uusi että omituinen. Hän saattoi nimenomaan käydä ja ihmetellä, mitä hänelle oikeastaan oli tapahtunut, niin kummallinen tunne täytti hänet hänen ollessaan mitä jokapäiväisimmissä askareissaan, kunnes hän yht'äkkiä muisti tuota vaaleata, sinisilmäistä tyttöä ja että hän vielä samana iltana kuulisi hänen sanovan hyvää yötä. Ajatus syöksähti hänen sieluunsa kuin kirvelevä pistos pelkästä ilosta.
On luultavaa, että Ivar Lyth hyvinkin kauan olisi voinut olla puhuttelematta tyttöä tai että hän ei edes olisi tullut ajatelleeksi jotain sellaista yrittääkään, jos ei tyttö eräänä iltana olisi tykkänään jäänyt pois asuinpaikastansa. Kun Lyth tuli kotiin, ei tyttöä ollut siellä. Hän häpesi kysyä häntä. Mutta hän tunsi kangistuvansa pelästyksestä, ja sanomatta mitään kenellekään kulki hän hänen vuoteensa ohi ja katsoi oliko tytön nyytti jälellä. Se oli todellakin siellä ja Ivar Lyth kääntyi hiljaa takaisin huonenurkkaansa.
Ihmeellistä kyllä ei hänen päähänsä koskaan pälkähtänyt ajatusta, että nuori tyttö aivan yksinkertaisesti syystä tai toisesta olisi ollut myöhästynyt, vaan hän tunsi itsensä heti vakuutetuksi siitä, että hän ei tänä iltana ollenkaan palaisikaan. Tästä huolimatta ei hän heti voinut tottua siihen, että niin todella oli laita. Vaikka hän luuli tietävänsä, että tyttö ei tule, meni hän siitä huolimatta ulos katsellakseen häntä kadulla, koko ajan pitäen silmällä sen talon porttia, jossa he asuivat. Välistä luuli hän hänen pienen vartalonsa häämöittävän kaasulyhdyn valossa ja väristys kulki hänen läpitsensä, kuin olisi tyttö tuntenut etäälle hänen ajatuksensa ja tullut senvuoksi, että hän pyysi häntä. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä näki hän, että oli erehtynyt, ja katkeroittuneena jatkoi hän kulkuansa yhä toivoen tytön vihdoinkin tulevan.
Kun hän lopuksi huomasi, että kaiken todennäköisyyden mukaan tämä toivo raukeisi tyhjiin, valtasi hänet pettymys väsymyksen muodossa, kuin olisi hänellä ollut ääretön rasitus kestettävänä. Hän kulki kuin usvassa, jonka läpi hän vain vaivoin saattoi eroittaa ympärillensä, ja kun hän lopuksi meni jälleen sisälle, luuli hän yht'äkkiä, että tyttö oli tullut takaisin hänen huomaamattansa ja makasi nyt hyvässä rauhassa vuoteellaan. Ivar Lyth oli niin varma siitä, että hän jo katui tyhmyydessään lähteneensä ulos, jonka kautta hän oli kadottanut tilaisuuden kuulla hänen ääntänsä hänen toivottaessaan hyvää yötä, ja kuumeisessa kiireessä avasi hän oven. Ensimmäinen, minkä hän huomasi oli, että tytön vuode oli tyhjä. Mutta nuorin lapsi oli valveilla ja kirkui kuolemakseen sillä aikaa kun vanhemmat makasivat melun heitä silmänräpäykseksikään häiritsemättä.
Nyt vaihtui väsymys vihaksi ja riisuutuessaan luuli hän tietävänsä, että nuori nainen oli joutunut pahoille jälille. Kuinka saattoi tyttö uskaltaa jotain sellaista? Kuinka voi hän menetellä niin? Ivar Lyth oli vihainen kuin mies, jota nainen on pettänyt ja hän sääli itseään, joka oli luotu kärsimään. Hän kirosi itseksensä, hän kirosi tyttöä ja kaikkia naisia, joita oli kohdannut. Hän kirosi itsensä, kun oli ollut kyllin heikko antaakseen parin pyöreitä olkapäitä ja hyväilevän äänen hourata itseään. Hän luuli puhuvansa hänen kanssaan ja ajatuksissansa syyti hän silmät suut täyteen hänelle mitä herjaavimpia sanoja. Hän sanoi hänelle, miten hän oli tarrautunut hänen ajatuksiinsa makaamalla niin hiljaa ja levollisesti ja antamalla hänen katsella itseään ja sitten sanomalla hänelle hyvää yötä tuolla vilpillisellä, petollisella äänellä, josta oli tullut hänen onnettomuutensa. Nyt käänsi hän hänelle selkänsä, nyt kun hän tiesi, että hän ei ajatellut muuta kuin häntä. Niin pian kuin joku houkutteli, oli hän valmis menemään hänen luotansa ja kotoansa myyden itsensä juudaspenningeistä ensimäiselle, jonka tapasi kadulla. "Sinä olet köyhä", sanoi Ivar Lyth. "Sinä saat kentiesi mennä nälkäisenä vuoteellesi. Mitä teen minä sitten? Kuinka monta kertaa luulet tapahtuvan minulle sen, että panen maata kylläisenä? Mutta oletko sinä milloinkaan kuullut, että mies myy rakkautensa ostaakseen itsellensä leipää? Sellaista teette vain sinä ja sinun kaltaisesi, sillä sinä olet nainen ja täytät maailmaa onnettomilla lapsilla."
Tähän mielentilaan nukkui tuiki kiihoittunut ja rakastunut mies.