X.
Oli asia, joka tässä miehessä ennen muuta tuntuu lukijasta kummalliselta. Ulkonaisessa elämässään ja käytöksessään oli hän aina kuten kansa on useimmiten. Hän teki muistutuksitta työnsä tehtaassa ja niinä kymmenenä vuotena, jotka hän oli naimisissa ei hän koskaan muuttanut paikkaa. Hän ei käyttänyt väkijuomia enempää kuin muutkaan, eikä ollut ketään, jonka kanssa hänen olisi ollut vaikea tulla toimeen. Jos joku teki hänelle jotain pahaa, ei hän koskaan saattanut kostaa, ja jos joku oli kova ja ilkeä häntä kohtaan, oli se aina hän, joka väistyi. Tätä hän ei tehnyt siitä syystä, että olisi ollut sovinnollisempi tai parempi kuin toisetkaan, vaan senvuoksi, että hän ei voinut muuta. Viha ja kiukku olivat päinvastoin väijyksissä tämän harvinaisen miehen sisällä. Mutta hänen vihansa oli omituista laatua. Se ei leimahtanut liekkeihin, mutta se oli niin väkivaltaista että se syttyessään teki miehen sairaaksi. Hän on nähnyt punaisten pilkkujen hyppivän ympäri toinen toistansa pimeässä ja hän on usein pelännyt itseään. Muuten kuului hän niihin, joille elämä on ollut lujaa, eikä hän oikeastaan koskaan voinut ymmärtää, olivatko kaikki ne kummalliset ajatukset, jotka hallitsivat häntä, tulleet siitä, että hänellä oli ollut vaikeata, tai oliko hänellä ollut niin ankaraa senvuoksi, että hänen pahat ajatuksensa pitivät häntä vallassaan. Kaikki oli aina käynyt hänelle ylös ja alas ja eteen ja taaksepäin. Ei koskaan voinut hän sanoa saavuttaneensa päämaalia, johon oli pyrkinyt tai tulleensa lepoon ja rauhaan. Hän tunsi sen, kuin olisi joku estänyt häntä elämästä muiden ihmisten elämää, ja tämä joku tunsi onnettoman miehen itsessään aina siihen asti kuin tämä kummallinen, sisäinen kaksintaistelu oli lopussa, se tahtoo sanoa siihen päivään asti kuin tämä toinen päätti työnsä lyömällä hänet maahan.
Niin tunsi onneton koko elämänsä ajan ja oli kenties totta kun hän sanoi, että aina joku muu kuin hän itse oli johtanut hänen tekojansa ja että tämä toinen väijyi hänen sisällään. Tämä toinen ei myöskään koskaan päästänyt saalistansa. Kun hän oli onneton, kuiskasi ääni hänen sisässään: "tee se ja se." Ja se kehoitti häntä aina pahaan. Se lakkasi kuiskaamasta ja rupesi puhumaan. Se lopetti puhumisen ja huusi ääneen. Se huusi niin lujaa, että kidutettu mies toisinaan arveli, että ihmisten pitäisi kääntyä ympäri kadulla, kun hän kulki ohi. Se huusi hänen korvissansa kun tehtaan kangaspuut kalskuttivat hänen ympärillänsä. Se kirkui hänessä kun hän seisoi siinä elämänsä kohdassa, jolloin jokainen ihminen etsii onnea, ja se huusi kovempaa kuin koskaan, kun onnettomuus tuli ja painoi hänet maahan. Se oli aina saapuvilla tuo hirvittävä joku puhuvine äänineen, ja mies, joka kantoi sitä sisässään, tiesi kauan, että toinen viimein olisi väkevämpi.
Niin tapahtuikin ja sen vuoksi on hirvittävää ajatella, että kun hänen kohtalonsa mitta oli täysi, sanoi mies itse, että hän oli saanut rauhan. Hän tiesi myöskin, että silloin ei toisesta koskaan enään kuuluisi mitään. Mutta mitä hän kenties ei tiennyt oli, että tämä riippui siitä, että tuo toinen oli nyt muuttunut häneksi itseksi ja että se, mitä hän ennen oli kutsunut omaksi minäksensä, oli poissa.